perjantai 19. marraskuuta 2010

Trans-X spesiaali

Trans-X


Tapahtuma: 13.11.2010 Italo[reiv:]#2 @ Neo, Helsinki
Levy: Trans-X - Living on Video ('85 re-mix) / Digital World (1983) 7"

Noin viikko sitten löysin itseni aivan yllättäen Helsingistä Neo-klubilta (entinen Redrum) todistamassa kanadalaisen syntikka-artisti Trans-X:n keikkaa. Tilanne oli outo, koska olin tyttöystäväni kanssa ihan muusta syystä Helsingissä, enkä todellakaan tiennyt että Trans-X on enää edes olemassa. Kello oli noin kaksi yöllä, maksoin 16,50 euroa sisäänpääsystä ja keikka oli juuri sellainen kuin voisi kuvitellakin. Vanha äijä aurinkolaseissa heilumassa näön vuoksi mukaanotetun keytarin kanssa, ja nuori stripparin näköinen naislaulaja latex-asusteissa laulamassa aivan päin helvettiä. No eivätpähän vetäneet playbackina. Puolityhjä yleisö koostui lähinnä jurrisista nuorista miehistä ja parista vanhemmasta nostalgikosta. Aurinkolasien takana olisi periaatteessa voinut olla kuka tahansa, koska harva tietää miltä Trans-X nykyään näyttää tai kuulostaa. Ennen Trans-X:ää oli Ken Laszlo esiintymässä, mutta missasimme hänet juuri ja juuri. Harmittaa perkeleesti, mutta näinpähän kaverin sentään vilaukselta yleisössä. Hän näyttää nykyään erehdyttävän paljon Dr. Jacobyltä Twin Peaksista. Trans-X:n jamppa eli Pascal Languirand taas näyttää slovenialaisen Hazardin jäseneltä. 

Dr. Jacoby
Hazard

No olipahan viihdyttävää, ja mielestäni on hienoa, että vanhoja tähtiä raahataan Suomeen. Pandorat ja muut ysäridancetähdet ovat jo käynyeet baarikeikoilla Suomessa ja seuraavaksi varmaan Black Eyed Peas kiertelee seduloita. Mutta Trans-X ja Ken Laszlo ovat tietenkin aivan eri levelillä, ja kiitos siis Italo [reiv:] kakkosen järjestäjille, ja toivotaan että nähdään kolmannetkin. Parempiakin keikkoja olen nähnyt, mutta 30 vuoden takainen tanssimusiikki kuulostaa ihmeen tuoreelta vieläkin. ”Transsulta” ainoa tuttu kappale oli oikeastaan Living On Video (ylläri), joka tuli livenä jonain uudempana versiona. Havaitsin, että myös 3D Dance ja Message on the radio ovat todella näppäriä biisejä, vaikka varsinkin jälkimmäisessä miehen laulusuoritus on kamala. Myös lempikappaleeni Joy Divisionilta eli Transmission raiskattiin hienosti. No oli se ainakin parempi veto kuin The Killersin kamala Joy Division coveri. Hauskaa muuten miten Shadowplayn ja 3D Dancen alut kuulostavat samalta. 

Koska blogini tarkoitus on kuitenkin arvostella halpislevyjä eikä keikkoja, niin otan käsittelyyn Trans-X:n ainoan hittisinkun Living on video. Kappaleesta on kymmeniä eri versioita. Alkuperäinen on tehty vuonna 1981 ja julkaistu maxina 1983. Oma versioni on seiskatuumainen vuodelta 1985 ja virallisesti nimellä Living on video ('85 re-mix). Aika samaltahan tämä kuulostaa kuin youtuben videollakin. Uusimmat versiot ovat jostain viiden vuoden takaa. Ei ole varmaan suuri vääryys kutsua Trans-X:ää yhden hitin ihmeeksi. Vaikka Trans-X (eli Pascal ja joku random nainen) esiintyi italobileissä, niin se ei ole italodiscoa. Ensinnäkin Trans-X on tietty Kanadasta eikä Italiasta, ja toisekseen se lasketaan yleensä Hi-NRG genreen. Tyyli on jotenkin nopeampi ja junnaavuudessa lähempänä nykyisiä konemusiikkigenrejä.

Kappale itsessään on yksi suurimpia kasarin alun tanssibiisejä. Biitti on täydellisen pumppaava, ja syntikkariffi jää päähän ärsyttämään ikuisuudeksi. Lazereita, robottiääniä ja muita mausteita ei ole säästelty. Mitään laulumelodioita tässä ei (onneksi) ole, ainoastaan nais-, mies- ja robottiäänet, jotka toistelevat kappaleen nimeä ja horisevat tietokonekliseitä. Pääosassa on kuitenkin maukkaat analogisoundit, energia ja hieno cyberavaruusfiilis. B-puolella on kappale nimeltä Digital World, joka ei ole mitenkään ärsyttävä, mutta aika turhanpäiväinen. Mitään samanlaisia koukkuja kuin A-puolessa ei ole. Kappale on energistä syntikkapoppia ja jatkaa samaa tietsikkahehkutuslinjaa, joka hieman huvittaa nykypäivänä. Kotitietokoneiden, vhs-kasettien ja syntikoiden ilmestyminen markkinoille oli tietenkin suuri murros aikoinaan ja ymmärtäähän tuon, että aiheesta piti aika monta biisiäkin tehdä.

Living on Videon video on myös klassikko. Pascal rokkaa Roland SH-101:n kanssa, ja taustalla jätkät pistävät robottitanssin ohella jotain Dallasia nauhalle 14-tuumaisten kuvaputkitelkkareiden ympäröimänä . Parasta kuitenkin on naisen tuima ilme ja välinpitämättömän coolit tanssiliikkeet. 

maanantai 15. marraskuuta 2010

Mastodon – Crack the Skye (2009) CD + DVD

 
Jotta blogi ei mene täysin retroksi, otan arvosteltavaksi Mastodonin uusimman albumin, vaikka siitä on varmaan jo kaikki sanottu muissa arvosteluissa. En laske itseäni Mastodon-faniksi, mutta silti hyllystäni löytyy bändin kolme viimeisintä levyä. Tämä johtuu ehkä siitä että kaksi viimeisintä ovat lähteneet Anttilasta sopiviin neljän ja viiden euron hintoihin n. vuosi niiden julkaisujen jälkeen. Bändi on Suomessakin hyvin tunnettu ja arvostettu, joten on ihme, etteivät levyt ole menneet kaupaksi. Levybisneksen alamäki on surullinen fakta, mutta en häpeile olla korppikotkana nokkimassa sen rippeitä.

Käytän sanaa progemetalli yleensä kirosanana, mutta en nyt keksi muutakaan kuvaamaan Mastodonin musiikkia. Albumi rakentuu astraalimatkailuaiheisen teeman ympärille, kappaleet ovat parhaimmillaan yli kymmenenminuuttisia ja hyvin vapaamuotoisia. Kitaristi Brent Hinds rakastaa kitarasooloja, tahtilajit heittelevät miten sattuu ja Brann Dailorin rummutus on todella levotonta (Mastodonin tavaramerkki). Levyllä käytetään myös syntikkaa, mutta hyvin hillitysti ja tyylikkäästi. Luojan kiitos ei siis mitään COB tai COF -meininkiä. Painotus onkin liukunut sanalta metalli sanalle proge. Kaikesta huolimatta Crack the skye ei ole mitenkään vaikea levy. Neuroottinen instrumettien runkkaus ei ala kyllästyttämään, koska juuri sopivissa kohdissa lähtee helvetin tarttuva rockriffi tai elämää suurempi kertosäe.

Optimaaliseen 50 minuuttiin mahtuu ihmeen paljon tavaraa, mutta ei montaa turhaa kohtaa. Levy on todella eheä kokonaisuus. Tästä ei laiteta soimaan yhtä kappaletta, vaan koko levy pitää kuunnella kerralla läpi. Koska tämä on Mastodonin ”ilma”-levy, musiikki on jollain tapaa leijailevampaa ja rauhallisempaa kuin muilla bändin levyillä, mutta rauhallisuus on tietenkin suhteellinen käsite.

Ainoa valittamisen aihe on lauluäänet. Kolme bändin jäsentä laulaa ja mukana on myös Neurosiksen Scott Kelly karjumassa. Erilaisia ääniä on aivan liikaa, ja toisin kuin vaikka King Diamondilla, erilaisten lauluäänien käyttöön ei ole tarinankerronnallisia perusteita. Nykyään hevibändien standardina on puhtaiden laulujen ja örinän/karjunnan vuorottelu. Rankimmilla bändeillä on kaksi huutajaa. Mastodonilla on sen sijaan thrash-karjuntaa, Ozzy-imitaatiota, hc-huutoa, eteeristä hoilausta ja kaikkea siltä väliltä. Suurin osa äänistä on jollain tapaa rasittavia. Mastodon saisi valita bändistä parhaan laulajan ja parhaan huutajan ja pärjätä niillä.

Tässä versiossa on mukana myös ihan ok dokumentti-dvd levyn teosta. Taustoihin perehtyminen antaa syvyyttä ja näkökulmaa kuunteluun. Kahjosta juonesta (selvitetään dvd:llä kuvien kera) huolimatta levy on hyvin henkilökohtainen. Rumpali Brann Dailorin Skye-niminen pikkusisko nimittäin tappoi itsensä 14-vuotiaana, ja rumpalin kirjoittama ruumiistairtautumisfantasia voidaan nähdä jonkinlaisena eskapistisena perhetragedian käsittelynä. Oblivionin ja levyn nimikkokappaleen säkeet asiayhteydestä irroitettuna viittaavat suoraan tapahtumaan. Myös kitaristi Brent Hinds kävi lähellä kuolemaa saatuaan turpaansa, ja vietti aivovaurion takia aikaa epätodellisissa olotiloissa. Näistä asioista voi lukea myös Revolverista.

Ostakaa tämä albumi. Sitä saa useimmista paikoista alle kympillä.

Mastodonin videot ovat kökköjä, mutta Divinationsin ihmisuhrauksessa, cgi-jetissä ja eeppisessä luolamiessoolossa on tavallaan jotain siistiä

maanantai 8. marraskuuta 2010

Fancy - Contact (1986)

 
Levy, jossa on tällainen kansi, ei voinut jäädä kirpparille. Vasemmanpuoleinen on ilmeisesti olevinaan Fancy itse.

Wikipedia:


Fancy (s. Manfred Alois Perilano, 7. heinäkuuta 1946) on saksalainen discotyylistä eurotanssimusiikkia laulanut artisti, joka oli suosiossa 1980-luvun puolivälin jälkeen muutamia vuosia. Fancy oli merkittävä iskelmäartisti nimellä Tess Teiges. Fancyn todellinen läpimurtokappale oli megahitti "Slice Me Nice" vuonna 1984. Tunnettuja Fancyn kappaleita ovat myös "Chinese Eyes" ja "Lady of Ice", jotka edustavat syntetisaattoripohjaista discoa. Fancyn tunnettuja menestyskappaleita ovat myös "Bolero" ("Hold Me In Your Arms Again") ja "Flames of Love".

Kohtalaisen hyviä hittejä ovat myös "Bride In Black", "C'est La Vie", "Running Man" ja "My Emotional Way". Läheskään Fancyn kaikki tuotanto ei edusta puhdasta syntetisaattorimusiikkia.

Monet menestyskappaleista on tehty yhteistyössä manageri Anthony Monnin kanssa. Myös Bobby Orlando on tuottanut Fancyn lauluja. Fancy on tehnyt yhteistyötä monien muiden artistien kanssa, muun muassa salanimellä Tess tai Ric Tess. Fancy on ollut kiinnostunut astrologiasta ja esoteerisista asioista.

Kaikki arvostus sille, joka on tehnyt Fancystä suomenkielisen wikipedia-artikkelin. Ensimmäinen ja viimeinen lause summaavat sen mistä koko jutussa on kyse.

Kun ensimmäisen kappaleen naurettavasta särökitarasta pääsee yli, niin Fancy palkitsee/rankaisee hyvin tyypillisellä syntetisaattori-eurodiskolla. Synarevittelyt menee sopivasti överiksi, ja melodiat ovat rehellisen hölmöllä tavalla viihdyttäviä. Koneista on otettu kaikki irti, ja kappaleissa kuten After midnight kuullaan semmoisia lazer-efektejä ja handclapeja, että luulisi huuruisten rantadiskojen menevän villiksi vielä nykyäänkin. Ainakin jos lattia on täynnä 40+ saksalaisia. Eihän tästä saisi pitää, mutta tämänkaltaisen musiikin tuottama pseudo-nostalgiaa ja synariffejä ei voi vastustaa. Muutama tylsä kappale hittien välistä löytyy tietenkin, mutta Contact kannattaa poimia jos halvalla tulee vastaan.

Kohtalaisen hyvä hitti on myös Lady of ice, jonka videossa on huomionarvoisia tietokone-efektejä ja tanssiliikkeitä:



maanantai 1. marraskuuta 2010

David Bowie – Let's dance (1983)



Let's dance on Bowien uran käännekohta (tai yksi niistä). Se merkitsi Bowien uran kaupallista huippua ja samalla siirtymistä edelläkävijyydestä pop-tähdeksi ja luovuuden hiipumista. Näin ainakin väitetään. Let's dance on myös Bowien tuotannosta se älppäri, jonka todennäköisimmin löydät kirpparilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Let's dance olisi huono albumi. Itseasiassa se on älyttömän hyvä.

Optimistisesti ajatellen levy on paria täytebiisiä lukuunottamatta täynnä hyviä huipputuotettuja pop-rock-biisejä. Pessimistisesti ajatellen siinä on vain pari originaalia hittiä ja nekin ylituotettua kasariroskaa.

No aivan sama, levyllä on ainakin Let's dance, joka on ehkä 80-luvun paras kappale ja siksi LP kannattaa hankkia. Let's dance on yksi Bowien parhaita sävellyksiä ja diskobändi Chicin Nile Rodgersin tuotanto on täydellistä kasariviileyttä diskomausteilla olematta kuitenkaan millään tavoin imelä. Kitarasankareita varmaan lämmittää Stevie Ray Vaughanin vinguttelut.

Kaupan päälle saa vielä kivat versiot China Girlistä ja Cat Peoplesta. David käyttää myös enemmän matalaa ääntänsä, ja muutenkin laulu kuulostaa miellyttävämmältä kuin vanhoilla levyillä.

Giorgio – From here to eternity / Too hot to handle (1977) 7”

 
Giorgio Moroder on vakuuttava kaveri viiksiään myöten. Oscareiden voittamisen ja Blondien ja Bowien kaltaisten tähtien kanssa hittien tekemisen lisäksi hän sattui keksimään myös teknon/ housen/italodiscon tai miksi tätä nykyään voisikaan kutsua. Hän ei ollut ehkä ensimmäinen, joka teki musiikkia pelkästään koneilla, mutta Donna Summerille tehty I feel love ja Giorgion 1970-luvun lopun sooloilut muuttivat tanssimusiikin tulevaisuuden.

From here to eternity on single samannimiseltä albumilta lyhennettynä versiona. Kappale alkaa vokoderiäänellä, avaruudellisilla predator-naksutteluilla ja jatkuu uhkaavilla syntikoilla ja hypnoottisella naputuksella rytmitettynä tasaisen pumppaavalla diskobiitillä. Jopa laulu kuulostaa jotenkin tunteettoman epäinhimilliseltä, vaikka mitään efektejä ei ole käytetty. Kylmän avaruudellisen tunnelman pilaa yllättävän pehmeä, iskelmätyylinen kertosäe, mutta noin puolessa välissä koko teema vaihtuu ja koko kappale lähtee vielä kauemmaksi avaruuteen. Itse asiassa tähän alle 4 minuutin sinkkuun on taidettu miksata paloja samannimisen albumin a-puolelta ja kappaleen loppupuoli on nimeltään ”Utopia – Me Giorgio”. Vakuuttavaa. Sanomattakin selvää, että albumi pitää hankkia.

Sinkun b-puolessa taas ei mielestäni ole mitään ihmeellistä. Tämän iloisen diskorenkutuksen laittaisin sen jonnekin Boney M -kategoriaan (miinus vokoderit).


The Human League - Dare! & The League Unlimited Orchestra - Love & Dancing (1981)



Dare! on ehkä myydyin synthpop-levy koskaan, ja suomalaistenkin kirpputorien vakiokamaa. Samalla se on ehkä paras synthpop-levy koskaan, ja erittäin suositeltava ostos vaikka sitten uutena cd:llä, jos parin euron vinyyli ei kelpaa. The League Unlimited Orchestra nimellä tehty instrumentaali/remix-levy Daresta on taas hieman harvinaisempi, mutta lähes yhtä hyvä kuin alkuperäinen.

Don't you want me on tietenkin se hitti Human Leaguelta, mutta se ei edes erotu edukseen levyltä, sillä melkein kaikki kappaleet ovat yhtä hyviä. Esimerkiksi levyn aloittava The Things that the dreams are made of on kappale, jonka kovuuden tajuaa jo ekasta rummuniskusta, ja vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen antaa mahtavat fiilikset. Levyltä löytyy bangereiden lisäksi pari synkempääkin raitaa (Darkness ja Seconds) gooteille. Dare on toisaalta hyvin 80-lukua analogisoundeineen, mutta samalla se on simppelin tuotannon ja näppärien pop-melodioiden ansioista ajaton klassikko. Valitettavasti yhtye siirtyi tämän jälkeen iskevistä konesoundeista pehmeämpään kasaripoppiin. Daren soundia yritetään matkia vieläkin, vaikka muoti on vaihtunut miljoona kertaa. Kannessa muuten näkyy pelkästään yhtyeen jäsenien kasvot, koska Leaguen pojat ja tytöt ajattelivat, että hiustyylit vanhenevat ekana. Mutta mites noi meikit...

Jos Philip Oakeyn ja tyttöjen laulu ei miellytä ja haluaa keskittyä juurikin tuotantoon, kannattaa hankkia Love & Dancing. Laulumelodioiden jäädessä pois, tuotannon nerokkuus pääsee paremmin esiin. Välillä tekee mieli kuunnella ihan vain sitä täydellistä snareiskua tai surisevaa synariffiä. Levy ei ole vain instrumentaaliversio, sillä tuottaja Martin Rushent on myös lisännyt dub-henkeä ja syvyyttä kaiuilla, efekteillä ja muulla kikkailulla (mikä ei muuten ollut helppoa analogivehkeillä). Dare on ehkä yleisesti parempi, mutta ainakin Do Or Dien tripauttava remix iskee paremmin kuin alkuperäinen. Oikeastaan on turha puhua saman levyn eri versioista, koska Dare on tarttuvaa syntikkapoppia ja Love & Dancing taas kohtuullisen diippiä konemusiikkia. Elementit ovat samat, mutta tunnelma ja henki erilainen. Molemmat levyt ovat ehdottoman suositeltavia hankintoja.


Fatback Band - Night Fever (1976)



Night fever on tyypillinen halpalaarilöytö. Tiedät, että se on todennäköisesti keskinkertainen ja arvoton, mutta ostat sen silti, koska ei muutakaan löydy. Voit vain toivoa, että siinä olisi edes yksi hyvä biisi.

Night fever osuu silmään siksi, että kannessa on hikinen perse ja nimi on tuttu. Tämä yhtye on nimittäin jäänyt historiaan levyttämällä ensimmäisen räp-biisin 1979. Toisin sanoen diskobiisin puhelaululla. Kannen hikisestä perseestä tekisi mieli vääntää vitsiä, mutta levy ei ole edes täysin perseestä. Se on vain täysin tyhjänpäiväinen. Hikinen se kyllä on sanan molemmissa merkityksissä – siinä on energistä diskoboogieta, mutta toisaalta levy on kokonaisuudessa vain nihkeä.

Albumi tuntuu laskelmoidulta. Fatback Bandin jätkät ovat selvästi istuneet alas ja miettineet, että tarvitsemme diskobiisin latinorytmeillä (useampi), hitaamman funk-biisin (A Little Funky Dance), slovarin (If That's The Way You Want It) ja kreisin diskobiisin (Disco Crazy). Kappaleiden ja levyn nimetkin on otettu suoraan jostain diskon abc-fraasikirjasta. The Booty, The Joint, Night Fever... Kun mielikuvitukseton konsepti on valmis, kaverit ovat menneet studioon ja tehneet levyn vain koska osaavat. Tästä haluaisi pitää, koska soitto on energistä, levyllä on hyvä meininki ja se ei ole edes tylsä, koska kappaleet ovat kaikki eri tyylisiä. Ongelma on se, että levyllä ei ole yhtään hyvää biisiä.