keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Mazarati (1986)


Mitä hittoa tämä on? Yhtyeen nimi on typerä väännös italialaisesta urheiluautosta. Kansi on kuumottava, mutta tavallaan siisti, ja takakannen genderbenderröyhelömadness kauhistuttaa ja kiehtoo. Söpöjä viiksekkäitä tyttöjä, jotka soittavat tiukkaa funkkia. Mazarati ei voi olla muuta kuin jälleen yksi Prince-affiliaatti Minneapolisista.

Mazarati LP on tehty Princen Paisley Park -levy-yhtiölle, ja yhtyeen taustapiruna toimi Princen entinen basisti Mark Brown, joka on tuottanut ja kirjoittanut melkein kaikki levyn biisit, paitsi yhtyeen ainoan hitinpoikasen 100mph, jonka on kirjoittanut Prince. Mazaratista olisi voinut tulla paljon tunnetumpi, sillä kaksi Princen kirjoittamaa listaykköstä Kiss ja Jerk Out olivat alunperin tarkoitettu Mazaratille.

Ennakkoluuloissani kuvittelin, että Mazarati on jälleen jotain keskinkertaista paskaa tai yhden (Prince)hitin ihme, mutta LP:n taso yllättää. Se on enimmäkseen menevää kasarifunkkia hard rock -vaikutteilla. Glam funkkia? Paino kuitenkin sanalla funk, mikä on positiivinen yllätys, sillä 1986 funk alkoi olla jo kuollutta. Mazarati on pitkästä aikaa hyvä löytö. Tässä on sitä särmää, jonka puutetta Jesse Jonhsonin soololla kritisoin aiemmin.

Mazarati on tehty soimaan urheiluautolla kruisaillessa. 100Mph ei ole edes levyn parhaita biisejä, Suzy ja She's That Kind Of Lady ovat mainiota uptempo funkkia, ja Strawberry Loverin olisi pitänyt olla ainakin pieni hitti. Livepätkien perusteella bändi oli myös aivan älytön livenä, joten yhtyeen floppaus on sääli.

Sävellykset ja koukut eivät ole aina terävimmästä päästä, ja ei tätä nyt ihan klassikoksi voi mennä väittämään, mutta erittäin suositeltava ostos, jos sattuu jossain näkymään.






"Don't be afraid, I just dress this way"

perjantai 24. kesäkuuta 2011

The Harder They Come (1972) elokuva ja soundtrack


Shanty Town - Jamaica - where the best grass in the world sells for two dollars an ounce in the street, where shooting a film can be held up when actor is shot (2 have died since it was completed), where people sing in church till they have an orgasm (thank you Lord).

The Harder They Come (elokuva ja soundtrack) on tärkein asia mitä Jamaikalaiselle musiikkiskenelle on tapahtunut. Jamaikan ensimmäisestä elokuvasta tuli kulttihitti länsimaissa, ja voi vain yrittää kuvitella minkälaisen vaikutuksen elokuvan kappaleet tekivät ensimmäistä kertaa reggaeta kuulevaan länkkäriin. Varmaan kaikki elokuvan nähneet ryntäsivät ostamaan soundtrackin, ja siitä tuli pitkäksi aikaa myydyin jamaikalainen levy. The Harder They Come avasi markkinoita jamaikalaiselle musiikille ja raivasi tietä Jimmy Cliffin musiikkiuralle ja mm. Bob Marleylle. Suomesta ei ole kovin helppo löytää vanhaa reggaeta vinyylillä, mutta The Harder They Comen soundtrackin ei pitäisi mikään harvinaisuus olla. Omani ostin aikoinaan levymessuita vitosella.

Elokuva kertoo köyhästä maalaispojasta Ivan, joka tulee Kingstoniin unelmanaan tulla tähdeksi. Ivan pääsee levyttämään, mutta ahne paikallinen levymoguli ei suostu maksamaan kunnolla, ja Ivan sotkeutuu ganjabisnekseen. Lopulta hänestä tulee tappaja ja poliisia pakoileva antisankari, mikä taas tekee Ivanista tähden, mutta vie myös hengen. Elokuva on vaikuttava ja autenttinen ajankuva ja Jimmy Cliff on loistava pääosassa. Se kritisoi korruptoituneita poliisivoimia, mediaa ja väkivaltaa ihannoivaa populaarikulttuuria (vuosikymmeniä ennen kun dancehallin gangstalyriikat aiheuttivat pahennusta!), mutta ei tee kuitenkaan Ivanista pelkkää systeemin uhria, vaan näyttää että omilla valinnoilla on väliä. Välillä elokuva on vähän laahaava kuten pienen budjetin leffat usein, mutta suositeltavaa katsottavaa silti. 


Elokuvaa ja soundtrackia ei voi erottaa toisistaan, sillä yksi tähti elokuvaan tulee loistavista kappaleista, ja elokuvan ehkä parhaat kohtaukset sisältävät artisteja vetämässä kappaleita tunteella nauhalle tai porukkaa joraamassa kappaleiden tahtiin baarissa. Soundtrack koostuu elokuvan ohjaajan Perry Henzellin lempisinkuista ja neljästä Jimmy Cliffin originaalibiisistä. The Harder They Come on yksi parhaita reggaebiisejä koskaan, ja Many Rivers To Cross ja Sitting In Limbo ovat aivan upeita soulbiisejä. You Can Get It If Your Really Want hyvä myös, mutta se on jotenkin yltiöpositiivinen renkutus, varhaista ”rantareggaeta”, ja olen hieman kyllästynyt siihen. Varsinkin kun kappale soi The Harder They Comen kanssa aivan jatkuvasti elokuvassa, dvd:n valikoissa ja bonusmateriaaleissa. Nämä kaksi kappaletta ovat jopa soundtrackilla kahteen kertaan! Elokuva pistää You Can Get It If You Really Want Itin uuteen kontekstiin, sillä Ivan todella saa elokuvassa sen mitä haluaa, mutta vasta kun hän rupeaa häijyksi rikolliseksi.

Muut kappaleet ovat aikakauden parhaita reggaesinkkuja Scottyltä, The Melodiansilta, The Maytalsilta, The Slickersiltä ja Desmond Dekkeriltä. Rivers Of Babylon on kappaleista tunnetuimpia Boney M:n coverin vuoksi. Hyvä kappale, mutta Boney M:n version kuullut ehkä liian monta kertaa. 

 
Elokuva:

Soundtrack:

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Drugs

Name of this song is Drugs and that's what it's about.

Talking Headsiin ei koskaan sopinut rock'n'roll-ördäys, mutta kyllähän ne huumeet "talkkareille" maistui. Bändin outous on lähtöisin lähinnä vain David Byrnen erikoisista aivoista eikä tajuntaa laajentavista aineista, mutta bändillä on kuitenkin ainakin kaksi selvästi huumeista kertovaa kappaletta: And She Was ja mielikuvituksettomasti nimetty Drugs.

Drugs on kolmannelta albumilta Fear Of Music (1979), joka vei bändiä vieläkin kokeilevammalle linjalle. Drugsin sanat kertovat simppelisti jonkun huumeen vaikutuksen alaisena olemisesta. Ei glorifioiden eikä peloitellen, vaan neutraalisti ja realistisesti. Voin kuvitella Byrnen trippailevan nurkassa ja mulkoilevan hämmentyneenä. Hän kutsuu olotilaa sähköisyydeksi.

Musiikillisesti kappale on yksi viiden minuutin trippi. Outoja efektejä, kaikua ja pelottavia ääniä. Kitaraa, rumpuja ja bassoa käytetään minimalistisesti ja kappale on oikeastaan lähellä ambient-musiikkia. Tuottaja Brian Eno on varmasti vaikuttanut kappaleen lopulliseen muotoon paljon, sillä hän on periaatteessa keksi koko ambient-termin vuotta aikaisemmin.

Name Of This Band Is Talking Heads -livelevyltä löytyy kaksi versiota kappaleesta. Drugs (Electricity) on livemuunnos levyversiosta. Vähän vauhdikkaampi vain. Electricity (Drugs) on taas aivan erilainen versio. Se on perinteisempi TH-kappale, ja toimii yllättävän hyvin näinkin. Hyvä laulumelodia tulee selvemmin esille ja kertosäe rokkaa.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

5X Napalm Death

 
Jos ihmettelette mitä eroa on death metalilla ja grindcorella, niin kuunnelkaa Napalm Deathin ensimmäinen albumi Scum ja verratkaa sitä Harmony Corruptioniin niin tiedätte. Scum (jota en valitettavasti omista) nimittäin määritteli koko grindcoren keskimäärin minuutin mittaisilla äärimmäisyyksiin viedyillä hardcore-biiseillään. Levy on kuitenkin mielenkiintoisempi historiallisilta kuin musiikillisilta arvoiltaan. Scumin jälkeen kaikki bändin jäsenet ovat vaihtuneet ja grindiin on sotkettu... jotain muuta. Hyvä niin, sillä puhdas grindcore ei anna paljon liikkumavaraa. Silti ihme kyllä Napalm Death pysyy top-1 bändinä genressään vielä 30 vuotta perustamisen jälkeen.

Jostain syystä Napalm Death tuntuu olevan myös Anttilan alelaarien kuningas. Omistan viisi Napalm Deathin cd:tä, joista Smear Campaignia lukuunottamatta kaikki ovat löytyneet alle viidellä eurolla Anttilasta. Ja en ole edes ostanut kaikkia näkemiäni levyjä, plus veikkaan että myös Smear Campaign on ollut jossain vaiheessa alekorissa. Levyt ovat Harmony Corruption (1990), Enemy Of The Music Business (2000), Order Of The Leech (2002), Smear Campaign (2006) ja Time Waits For No Slave (2009)

Harmony Corruption on Napalm Deathin tyylipuhtain death metal-albumi, ja siinä on jo mukana suurin osa nyky-Napalm Deathista. Ero pariin aikaisempaan levyyn on huomattava. Biisit ovat monimutkaisempia, pidempiä ja sisältävät suhteessa vähemmän blastbeattia. Tästä on todella vaikea sanoa mitään, koska en ole mikään death metal -fani, ja kappaleista on vaan mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Eipä Scumkaan mikään helppo levy ole, mutta kuulen siinä kuitenkin jonkinlaisia tarttuvia punk-riffejä. Tässä taas välillä yrittää kuvitella jotain järkeä sointukulkuihin, mutta tajuaakin, että samaa saatanan järjetöntä räimettä se vaan on. Ehkä siksi levyn nimi on Harmony Corruption. 2/5

Mitä ihmettä Napalm Deathille on tapahtunut 90-luvulla? Enemy Of The Music Businessin kannessa jätkät näyttävät todella vanhoilta (vaikka ovat vain reilut 30v), mutta musiikki on hämmentävän energistä. Se on vähintään yhtä aggressiivinen kuin Scum ja kiero kuin Harmony Corruption, mutta levy rokkaa aivan eri tavalla ja saa pään nyökkäilemään väkisin. Se on äärimmäistä punkkia ja metallia ja kuulostaa ainoastaan Napalm Deathilta. Napalm Deathia ei voi vieläkään sanoa melodiseksi, mutta monin paikoin levy on väkivaltaisuudestaan ja kaoottisuudestaan huolimatta tunnelmallinen samaan tapaan kuin black metal parhaimmillaan. Ensimmäinen kappale Taste The Poison antaa hyvän kuvan levystä ja on Napalm Deathin parhaita biisejä, mutta ei ole ainoa huippukohta. Tuotanto on erinomaisen selkeää ja Barneyllä on yksi parhaita örinä-ääniä. Kaiken kaikkiaan tämä on erittäin kuunneltava albumi, jonka kanssa menee puoli tuntia nopeasti. 5/5

Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin Napalm Deathin kannet ovat aika kauheita, ja Enemy Of The Music Businessilla varsinkin. Pitääkö peräti kolmessa 2000-luvun levyssä olla samanlainen ankea ruskean sävy? Kansissa jäljitellään punk-estetiikkaan kuuluvaa leikekirjatyyliä kököllä tietokonegrafiikalla maustettuna, ja alleviivataan yhtyeen sanomaa yhdistelemällä kapitalismin, sodan ja kuoleman symboleja. Pääkalloja ja lisää pääkalloja... Olisiko kuitenkin aika jo kokeilla jotain muuta? Vaikka joku yksinkertainen valokuva vaihteeksi.

Order Of The Leech on periaatteessa samalla kaavalla tehty kuin edellinen, mutta jotain jää puuttumaan. Kuin se olisi koostettu ylijäämäbiiseistä Enemy Of The Music Businessilta. Alkupuoli on melko järjetöntä kaahausta ja loppupuolella on enemmän punk-henkisiä raitoja. Riffit ja tunnelma ei vaan toimi kovin hyvin ja levy on vain keskinkertaista grindiä. 2/5

tästäkin kannesta on olemassa ruskea versio



Smear Campaign alkaa doomilla introlla, jossa on eeppistä Morian-tunnelmaa. Ensimmäinen kappale taas on erittäin hyökkäävää grindiä ja lauluissa vuorottelee Mitch Harrisin ilkeä peikko -kähinä ja Barneyn örkki-murina. Napalm Death on hieman laajentanut skaalaansa, ainakin hitaampia osuuksia on enemmän, ja muutenkin meno on vähän progempaa. Levyllä on mainio hittibiisi When All Is Said And Done, ja muutenkin tämä on varmaan Napalm Deathin helpoimpia levyjä, mutta helvetin raskas ja äärimmäinen silti. 4/5

Tässä välissä täytyy myös kehua Napalm Deathin sanoituksia. Vaikka nimi on mikä on, niin ND ei ole koskaan lähtenyt mielettömälle gore-linjalle, vaan sanoitukset pysyvät asiapitoisina ja kantaaottavina. Sanat eivät kuitenkaan kuulosta puisevalta paasaukselta tai naiivilta maailmanparannukselta kuten vaikka suomalaisella Rotten Soundilla, vaan oikeasti fiksulta. Tai ehkä minulla on vain sellainen vaikutelma, sillä Napalm Death käyttää paljon hienoja sanoja, joita en edes ymmärrä.

Napalm Deathin voittoputki ei meinaa katketa, sillä uusin albumi Time Waits For No Slave on jälleen loistava ja bändin parhaita. Levy on täynnä mielipuolisia riffejä, helvetillistä aggressiota ja rokkaavia moshpartteja aikaisempien levyjen tapaan, mutta uutena elementtinä olen kuulevinani jotain voivodmaista futuristista tribaalidissonanssia, esim. nimikkobiisin kertosäkeessä. Vähän oudon kuuloista ehkä. Levy on näistä viidestä monipuolisin ja kokeilevin, ja ennen kaikkea biisit ovat hyviä läpi levyn. Napalm Death onnistuu yhdistämään progression, aggression ja kuunneltavuuden erinomaisesti. Grindcore on vieläkin musiikin perusta, mutta mukaan on sotkettu kaikkia mahdollisia extreme metallin tyylejä, ja tuloksena on oma jäljittelemätön soundi. 5/5

Napalm Deathilta on tullut levyjä tasaisesti noin 1-2 vuoden välein, joten tänä vuonna tai viimeistään ensi vuoden alussa voidaan varmaan taas odottaa uuden levyn ilmestyvän.




torstai 9. kesäkuuta 2011

Talking Heads -torstai: Big Country

Big Country on ehkä lempparini kaikista Talking Headsin kappaleista, tai ainakin yksi niistä. Kappale poikkeaa muusta TH:n varhaisesta materiaalista. Se on pehmeä ja country-rock vaikutteinen melko simppeli pop-biisi, ja musiikillisesti ehkä jotain mitä Jenkkien keskiosien aikuisradioissa soitetaan. Tämä ei ole ollenkaan sellaista musiikkia mistä normaalisti tykkään, mutta jokin tässä kappaleessa on kuitenkin vaan niin upeata, että siihen ei varmaan kyllästy koskaan.

Laulun kertoja kuvailee näkymiä lentokoneesta lentäessään yli USA:n. Hän kuvailee tehtaita, farmeja ja ihmisten koteja. Kuvailut menevät kuitenkin yksityiskohtiin, joita olisi mahdoton nähdä lentokoneesta, joten kappale siis käsitteleekin vain kertojan mielikuvaa maaseudusta, jota on newyorkilaiselle Byrnelle varmaan koko muu Amerikka. Kuva maaseudusta on hyvin idyllinen ja romanttinen: ilma on puhdasta, ihmisillä on kivaa ja ruoka on terveellistä. Albumin nimi on More Songs About Buildings And Food, ja Big Country on selkeimmin kappale rakennuksista ja ruuasta. Byrne kuvailee myös ruuan tuotantoketjua, sitä kuinka ruoka kulkee pelloilta kauppoihin ja sieltä ihmisille: "I have learned how these things work together".

Kaikesta romantisoinnista huolimatta kertosäe yllättää: "I wouldn't live there if you paid me to". Kappaletta voisi pitää ilkeämielisenä, mutta jotenkin rehellisessä naiiviudessaan se ei kuitenkaan ole sitä. Kertojan koti vaan sattuu olemaan jossain aivan muualla ja erilaisessa ympäristössä, ja hän nauttii maaseudusta turvallisella etäisyydellä.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mustan sävyjä

Kirkonpolttoblasphemyn shokkiarvo on kadonnut, ja pahimmat ylilyönnit black metal-skenessä nähtiin jo 20 vuotta sitten (toivottavasti). Nykyään jos haluaa shokeerata, niin ehkä joku äärikristillinen metalli voisi olla paras tapa. Biisejä, joissa lauletaan saatanasta (ja uskotaan ihan oikeasti siihen), ennustetaan maailmanloppua, vastustetaan aborttia ja haukutaan homoja, ja kansia joissa poseerataan kryptassa oikeinpäinkäännettyjen krusifiksien kanssa. Keikoilla ruoskitaan itsensä verille ja tehdään stigmoja käsiin. Dimmu Borgirin levyistä löytyy kristillisiä viestejä väärinpäin kuunneltuna. Se vasta olisikin rankkaa. Porukka vetäisi herneet nenään oikein kunnolla.

Onneksi nykyään black metallia osataan tehdä ja kuunnella jo pelkkänä musiikkina ilman kaiken maailman ideologioita, alakulttuureja ja halpaa shokeerausta. Black metallista on tullut jopa trendikästä ja niitä true-bändejä diggaillaan ironisesti. Seuraavaksi arvioin lyhyesti muutamia uudempia bändejä, joita olen viime päivinä Spotifystä kuunnellut. Niissä ei ole paljoa yhteistä muuta kuin se, että kaikki ammentavat blackmetallista vähintäänkin elementtejä musiikkiinsa ja kukaan ei käytä corpsepaintteja.


Lifelover

Lifelover
Ajattelin tätä yhtyettä vitsiksi kunnes aloin ihmetellä, että missä vaiheessa pitäisi nauraa. Yhtyeen nimi on tietenkin ironiaa ja jäsenten nimet B ja () ei voi olla tosissaan keksittyjä, mutta pienen googletuksen jälkeen olen varma, että bändi on muuten HAUDANvakavissaan. Katsokaa nyt tuota kuvaa, ei kai kukaan läpällä viiltele itseään, vaikka naurettavaa puuhaa onkin. Yhtye on jopa jakanut levyjen oheiskrääsänä partateriä ja huumeruiskuja. Tämä menee siis Shiningin kanssa ruotsalaiseen itsemurhametalli-skeneen ja on näistä bändeistä ainoa joka luottaa shokkiarvoihin. 

Musiikki on pääosin keskitempoista tunnelmallista kevytbläkkistä, mutta välissä on ruotsiksi puhuttuja emoiluosuuksia ja naiiveja syntikkapimputuksia. Tuotanto on totaalisen paskaa. Ei siis suhinapaskaa, paitsi ensimmäisellä levyllä, vaan esim. uudella Sjukdom -levyllä on ihan kirkkaat soundit, mutta rummut ja laulu on miksattu aivan liian pinnalle, ja syntikkasoundit ovat vain halpoja. Lifelover todella kuulostaa demotasoiselta teinibändiltä, ja tämä on varmaan tietoinen ratkaisu. En tiedä miksi. Sääli sinänsä, koska totaalisen paskan ja tylsän rumpalin ja mielenvikaisen laulajan takana kuuluu ihan hyviä riffejä välillä.

Deathspell Omega

Deathspell Omega - Paralectus
Tästä yhtyeestä ei ole paljoa tietoa, muuta kuin että bändi on ilmeisesti Ranskasta ja laulaja Suomesta. Jos norjalaiset polttivat kirkkoja kiljupäissään, niin nämä ranskalaiset blackmetallistit nauttivat punaviiniä ja keskustelevat Bataille'sta. Tosin yhtye aloitti keskinkertaisella norja-apinoinnilla, mutta vuoden 2004 Si Momentum Requires, Circumspice -levy oli jotain ihan muuta. SMRC oli kieroa ja kokeilevaa ja yksi suosikkilevyistäni genressä, mutta aika perusbläkkistä kuitenkin. Uusi Paralectus taas on täyttä progeilua. Välillä yhtye sylkee tulta ja käärmettä korvaan ja välillä taas luulee kuuntelevansa Mogwaita. Rauhalliset kohdat toimivat, mutta parhaimmillaan Deathspell Omega on teknisissä ja kaoottisissa, mutta silti melodisissa kohdissa, joissa soi hyvin erikoiset jazzahtavat kitarariffit, tuhti säröbasso ja käsiinhajoava rumpukaahaus. Levyllä on kieltämättä vähän liikaa turhaa runkkausta, mutta kokonaisuutena Paralectus on ok. Tuotanto on erinomaista ja plussaa laulajan omalaatuisesta äänestä.

Nachtmystium

Bändin nimi on erittäin black metal, ja 2000-luvun alussa bändi teki vielä todella raakaa retrobläkkistä corpsepaintit naamalla, ja bändillä oli ilmeisesti jopa jotain natsikytköksiä, mutta vuosikymmenen loppupuolelle tultaessa Nachtmystium oli kehittynyt joksikin aivan muuksi. Uuden Addicts: Black Meddle II -albumin ensimmäinen kappale on melko tyypillistä blästäystä, mutta muuten levy yllättää täysin. Black metal kuuluu lähinnä melko karheina vokaaleina ja kitaroinnissa joissain kohdin, mutta muuten tämä on jonkinlainen outo hybridi vähän kaikenlaista metallia ja rokkia. Psykedeliaa, eeppisiä huutokertsejä, melodisia kitarasooloja ja jopa diskoa. Täytyy arvostaa tämmöistä takinkääntämistä, sillä bändi kuulostaa siltä, että he todella tekevät pelottomasti juuri sitä mitä huvittaa, vaikka lopputulos voisi olla vaikka kuinka naurettava ja nolo tahansa (kuten uusi Morbid Angel...). Nachtmystium kieltämättä huvittaa hieman, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tämä on hämmentävää ja viihdyttävää kuunneltavaa.

Wolves In The Throne Room in the forest

Wolves In The Throne Room

Arvio perustuu vain Spotifystä löytyvään Diadems Of 12 Stars -levyyn. Olen kuullut myös Two Huntersia, mutta muistaakseni oli aika samanlaista. 4min melodista tusinabläkkistä + 2min turhanpäiväistä näppäilyä + 2min hidasta doomia + 2min yhtä samaa tremoloriffiä + 4min samaa kuin alussa. Siinä on jenkkiläisen Wolves In The Throne Roomin keskimääräinen kappale. En saa tästä bändistä mitään irti. Tämä on ennalta-arvattavaa ja keskinkertaista tunnelmointiblackmetallia, jossa ainoa jippo on täysin ylipitkät biisit. WITTR epäonnistuu täysin eeppisyydessä ja hypnoottisuudessa, ja kappaleet kuulostavat vain tylsiltä turhaan venytetyiltä kuten bändin nimikin. Musiikki on mielikuvituksetonta, mutta niin on myös esteettinen puoli. Metsäposeeraukset ja metsäkannet on nähty miljoona kertaa, erona vain se että Wolves In The Throne Roomin jätkät pukeutuu normaalisti eikä maalaa naamojaan.

Anaal Nathrakhin insinöörit
Anaal Nathrakh

Tämä yhtye ei paljoa tunnelmoi, vaan tekee hypernopeaa ja päällekäyvää äärimetallia. Kaahaus on kuitenkin hyvin hallittua. Tempo pysyy tasaisen nakuttavana ja riffit ovat harkittuja ja tarttuvia. Laulaja VITRIOLIN äänenkäyttö on ehkä parasta mitä olen kuullut ikinä extreme-metallissa. Perus örinän ja rääkynän lisäksi hänestä lähtee täysin käsittämättömiä kirkunoita ja huutoja, joskin usein efektien läpi vietynä. Kammottavin ääni kuuluu kuitenkin täysin puskista tulevissa powermetal-kertseissä. Rummut ja kitarat soittaa Mick Kenney, joka on harvinaisen lahjakas molemmissa soittimissa. Anaal Nathrakh tekee omalaatuista hypermetalliaan pilke silmäkulmassa, tai ainakin kappaleiden kuten ”Blood Eagles Carved On The Backs Of The Innocents” tai ”The Necrogeddon” nimistä voisi päätellä. Imago on cybersaatanallinen. Vaikea tähän olisikaan kuvitella mitään metsäfiilistelyä, mutta toisaalta joku Wolves In The Throne Room on aivan yhtä keinotekoinen ja sähköinen yhtye kuin Anaalkin.

Liturgy

Tämä kuulostaa hyvin paljon black metallilta, mutta jotain outoa siinä on. Rummutus on levotonta kaahailua ja jatkuvaa tempon ja tahdin vaihtelua, mutta toisaalta kitarat keskittyvät tunnelmoivaan riffittelyyn ihan kuin rummuissa ei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Yhdistelmä on todella mielenkiintoinen. Toisinaan taas jäädään jumittamaan täysin atonaalisesti, mikä jatkuu ja jatkuu hypnoottisesti. Laulajan rääkynä on hauskan kuuloista, mutta liian yksitoikkoista ja sanoista on täysin mahdotonta saada selvää. Tämä yhtye saa ilmeisesti valtavasti vihaa ja hipstersyytöksiä niskaansa. Mitä vittua hipster edes tarkoittaa ja mitä väliä? Joka tapauksessa ehdottoman mielenkiintoinen yhtye.

Liturgy. Vittu mitä hipstereitä, aina kun nään farkut + t-paita -yhdistelmän niin tekee vittu mieli vetää turpaan!!!