South Central Cartel - All day everyday (1997)

 

South Central Cartel on ehkä maailman vähiten omaperäinen räpyhtye. Kun kappaleiden niminä on West Coast Gangstas, G's Game, I'm a Rider, It Don't Stop jne., niin periaatteessa ei tarvitse edes kuunnella. Tällä levyllä räppää lähinnä Havikk ja Prodeje, joiden nimet ovat lähellä Mobb Deepin Havocia ja Prodigyä. Hämmentävämpää vielä, että levyllä feattaa Young Prodeje ja levyn on tuottanut Havoc the Mouthpiece niminen kaveri. Muutenkaan yhtyeestä ei ota hullukaan selvää, sillä aikaisemmilla levyillä S.C.C. on ollut valtava posse, nyt vain kaksi jätkää, plus kaverit ovat tehneet levyjä Murder Squadina ja ihan vaan nimellä Havoc & Prodeje.

Räppärit vetävät perustyylillä, jota on ihan mukava kuunnella, jos tällaisesta west coast räpistä tykkää, mutta ongelma on levyn naurettava kliseisyys. 17 kappaletta, jotka eivät kerro oikeastaan mistään. Jokaisessa kappaleessa kruisaillaan autolla ja poltetaan pilveä khakit, Chuck Taylorit ja t-paita päällä, ja uhkaillaan suckereita tappamisella. All day everyday. Siinä se oikeastaan on. Jos jotain sanomaa haluaa kaivaa, niin S.C.C. on periaatteessa jengiväkivaltaa vastaan. G's Gamessa ihmetellään, että mitä väliä sillä on kumpaan jengiin kuuluu: ”Never claim the hood even though I pull triggers”. Eli jengiväkivalta on pahasta, mutta muu väkivalta ok?

S.C.C. ei ole mikään ug-yhtye, vaikka nykyään tuskin kovin tunnettu. Levy on tullut Def Jamilta, ja biitit ovat huippulaatua. Coolion hitiltä tuttu L.V. vetää upeasti kertsejä. Mies on yksi legendaarisimmista räpkertsilaulajista Nate Doggin ohella, ja sattumalta molempien miesten laulu hiljeni aikaisemmin tänä vuonna. RIP vaan.

Ysärillä räppi myi ja Havikkin ja Prodejen kaltaiset tusinaräppärit huudeilta saivat tarpeeksi rahaa studiotyöskentelyyn. Soundi on orgaaninen ja paksu, mukana on paljon soittajia. 1997 gangstaräpin kultakausi alkoi olla jo ohi, ja vain 1-2 vuotta uudemmilla levyillä funkin korvasi halvat klubisoundit ja nopeat hihat-tikitykset.

Osa biiteistä on g-funkkia parhaimmillaan. Melodioita on lainailtu hauskasti 70- ja 80-lukujen pehmosoul-artisteilta kuten Luther Vandross tai myöhäisempi Isley Brothers. Pehmeän kesäiset biitit ovat kontrastissa ammuskeluläppien kanssa kuten asiaan kuuluu. Marvin Gayen Let's Get It Onin lainaaminen ei ole hyvä idea, mutta muuten melodioita on pöllitty ihan hyvällä maulla. Biittejäkään ei voi omaperäiseksi kehua, ja osa on pelkkää täytekamaa.

17 kappaletta tällaista on aivan liikaa. Samoja riimejä ja läppiä kierrätetään läpi levyn ja pää meinaa hajota loputtomiin ”bust a cap in ya ass” tai ”khakis, chucks and t-shirts” -variaatioihin. Hyviä biittejä on onneksi sen verran, että tämä cd on vieläkin hyllyssä.

Koto - Masterpieces (1989) CD

Alkuperäisten maxi-sinkkujen kansia

Kannesta ja nimestä voisi päätellä, että tämä on halpiskokoelma syntikalla soitettua japanilaista koto-musiikkia, mutta todellisuudessa Koto oli legendaarinen instrumentaalista avaruus/aasia-teemaista diskoa soittanut italialainen syntikkaduo. Yhtye julkaisi viitisen maxi-singleä, kunnes hollantilainen Michiel van der Kuy otti yhtyeen nimiinsä. Tällä kokoelmalla on nuo viisi sinkkua remixattuina ja kolme der Kuyn Koto-biisiä. Toki nämä sinkut pitäisi omistaa erikseen jo pelkästään makeiden futurististen kansien takia, mutta euron kokoelma-cd kelpaa myös, vaikka jostain syystä tämän kansi on aika laimea.

Musiikki ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Syynä on ehkä se, että tyyli on ymmärretty pitää sopivan minimalistisena. Iskevät rumpusoundit, hölmöt, mutta tehokkaat riffit ja analoginen syntikkabassosyke ei paljo muuta tarvitse lisäkseen. Paitsi tietenkin mielettömiä iskuja ja handclappeja sinne tänne. Tällaista soundia moni nykytuottajakin yrittää matkia.

Kappaleet ovat hyvin samankaltaisia, ja der Kuyn uudemmat biisit eivät juuri erotu joukosta soundeiltaan tai sävellyksiltään. Visitors, Jabdah ja Dragon's Legend ovat tehokkaita avaruusdiskohittejä ja toimivat myös henkilökohtaisessa kuuntelussa, vaikka vähän junnaavia ovatkin. Der Kuyn soundtrackmainen tunnelmointi Plain poikkeaa joukosta, ja varsinkin keskivaiheilla tuleva aavemainen ambient-osuus tuo mukavaa vaihtelua levylle.

Sekä Michiel van Der Kuy, että alkuperäisen duon hengissä oleva jäsen Anfrando Maiola ilmeisesti ovat jatkaneet musiikin tekemistä läpi vuosikymmenten omilla tahoillaan ug:na, ja uutta Kotoakin on ilmeisesti tämän vuosituhannen puolella tullut.

NELJÄ TÄHTEÄ: ****


Jabba, eikun Jadbah-video. Näin sitä syntikkaa pitää soittaa:

Heviä

Olen liian laiska kuuntelemaan musiikkia tai kirjoittamaan siitä näin kesällä, joten viihdytän itseäni lukemalla Suen heviarvosteluja.

Annika Brusila Orange Goblinista:

"Eikä syyttä, sillä bändi on vetreän doommetallinen, boogievetelä, äijäbluesrökittävä ja kerrassaan kiinnostava punkheavy- ja stonerhorror-virtuoosi. Törkyisen Ben Wardin laulu hurmaa, Martyn Millardin basso tömisee siivottomasti ja biisit puskevat esteettömästi etiäpäin kuin tavarajuna Buffalon halki."

War Injunystä

"Eilen tuuttasin monotonisen sotaisaa ja taukoineen tarttuvaa Loaded and Damnediä. Tänään Distance painelee Pentagram-nappejani. Huomenna lienee A Dangerous Prayerin pikittyneen kitarasoolon ja upean puuroisen stonerdoomriffin vuoro roikuttaa tätiä rotkon reunalla. No Worry Woman ja Ghost Dance aiheuttavat noloa salaajoraamista ja ilmabassotusta, pahan voima on hallitsematon. "

Mika Hyötyläinen Cannabis Corpsesta:

"Ja tämähän ei ole mitään peruslätkää! Kuuppa täyteen kunnon kukintoa jas kuolemanmetallia levylautaselle, niin viihdytät itsesi helposti Helvetin porteille."

Moonwalker (1988)

Lainasin kirjastosta ihan nostalgiamielessä Michael Jacksonin Moonwalker -musiikkielokuvan. Muistaakseni olin joskus lapsena aika fiiliksissä tästä, mutta MJ:n musiikkia ei ole tullut kuunneltua pitkiin aikoihin.

Elokuva alkaa konserttipätkällä, jossa Michael laulaa Man In The Mirroria aivan valtavalle yleisölle. On vaikea käsittää kuinka suosittu Michael Jackson oli aikoinaan. Vähemmästäkin alkaisi pää hajota. Varmaan jokainen 1980-luvulla tai vähän ennen syntynyt on jossain vaiheessa fanittanut Jacksonia. Itselleni MJ oli ensimmäinen kosketus musiikkiin, ellei lastenlauluja oteta huomioon, ja jonkun aikaa en muuta kuunnellutkaan. Ei ollut mitään musiikkigenrejä, oli vain Michael. MJ on viimeinen todellinen globaali supertähti, ja sitäkin ennen ehkä vain Beatles on saanut vastaavaa hypersuosiota aikaiseksi. Onhan nuo tanssiliikkeet ja ähkintälaulu intensiivisyydessään omaa luokkaansa, ja elämää suurempia hittejäkin jäi kourallinen.

Konserttipätkien jälkeen elokuvassa tulee pitkä nostalgiafiilistely Jacksonin urasta aivan alkuvuosilta asti, jonka jälkeen tulee löyhästi toisiinsa nivoutuneet surrealistiset musiikkivideot Badista, Speed Demonista ja Leave Me Alonesta. Bad pikkulapsien esittämänä on aika hauska, varsinkin tuo Michaelia esittävä skidi, joka vetää vaikuttavat imitaatiot. Kovia biisejähän nuo kaikki ovat, Leave Me Alone jäi kivasti päähän soimaan.

Lopulta alkaa itse elokuva. Michael menee pikkutytön kanssa metsään (etsimään karannutta koiraa siis), ja he löytävät sattumalta pahan maailmanvalloitusta suunnittelevan gangsterin majapaikan. Myöhemmin Michael yritetään tappaa, mutta paljastuukin että hän pystyy muuttumaan koneeksi tarvittaessa. Onhan tuo aika köyhää käsikijoittajalta (Michaelilta itseltään). Mitenkäs sankari selviää tästä tilanteesta? No muuttuu tietenkin luodinkestäväksi autoksi. Sen jälkeen tulee legendaarinen video Smooth Criminalista.

Lopuksi Michael lähtee pelastamaan gangsterin kaappaamaa pikkutyttöä, muuttuu voittamattomaksi robotiksi ja avaruusalukseksi, räjäyttää pahikset tuhannen paskaksi ohjuksilla ja päättää täysin selittämättä häipyä maapallolta. Michael ei kuollutkaan, hän vain muuttui avaruusalukseksi ja poistui planeetalta. Elokuvassa Michael kuitenkin päättää kuitenkin palata takaisin yhtä käsittämättömästi kuin lähtikin (tuli ikävä), ja vetää loppuun vielä versionsa Come Togetheristä.

Varsinaiset musiikkivideot ovat huippuja, mutta alun retrofiilistely ja tylsä elokuva ovat aika turhaa täytettä. Eipä tästä edes mitään camp-arvoja saa irti, puhumattakaan siitä, että pääsisi tutustumaan taiteilijaan itseensä paremmin. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, millaisessa fantasiamaailmassa Michael eli, ja on tavallaan aika surullista nähdä Michael eräänlaisessa välitilassa ennen addiktioita ja pedofiilisyytöksiä, mutta kuitenkin selvästi riivattuna.  

Michaelin suosiosta piti tietenkin ottaa kaikki mahdollinen irti, ja Moonwalkerista tehtiin myös videopeli, alla Angry Video Game Nerdin arvostelu: