perjantai 30. syyskuuta 2011

Jesse Johnson - Shockadelica (1986)

Jesse, 26. "I usually shop second hand. Films like 101 Dalmatians and Coming To America inspire my style."

Jessen kolmas levy vuodelta 1988 ei osoittautunut suurmenestykseksi aiemmassa arvostelussani, joten miten on tokan levyn, Shockadelican, laita? Ei vakuuta, kuten ei koko Jesse Johnsonin soolourakaan.

Levy on erittäin funky. Se on niin funky, että jopa Sly Stone feattaa sinkkubiisissä Crazay. Teknisesti tässä on siis loistava kasarifunk-levy, mutta sävellykset ovat jälleen väkisinväännettyjä, ja kappaleet eivät jää mieleen. Kitara on Jessen vahvuus, mutta sitä kuuluu minimalistisesti. B-puolen ekassa kappaleessa on soolo, mutta sen takia ei kannata kääntää levyä.

Princellä ei ole mitään tekemistä levyn kanssa, mutta haluan hänet mainita, koska a) Jesse oli Prince-projektin The Timen kitaristi b) Jessen laulumaneerit kuulostavat paljon Princeltä, ja pari kappaletta on hyvin Princemäisiä c) Princellä on kappale nimeltä Shockadelica (If I Was Your Girlfriendin b-puoli). Tämä johtuu wikipedian mukaan siitä, että Prince piti Jessen soolosta, ja varsinkin sen nimestä, mutta levyllä ei ollut hänen mielestään yhtään nimeä vastaavaa kappaletta. Tämä on aivan totta, ja Princen Shockadelica on sitä paitsi parempi kuin yksikään Jessen oma biisi.

Levyllä on jotain hyviä juttuja, ja se ei suurimmaksi osaksi ärsytä, mutta arvoa sillä on vain crazaylle keräilijälle.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

SLUDGE: Buzzoven & Eyehategod

Monien vaikeasti määriteltävien metalliyhtyeiden musiikkia kutsutaan paremman puutteessa sludgeksi, mutta todellinen sludge on simppelisti doomin ja hardcorepunkin sekoitusta. Esimerkillisimmät bändit genrestä ovat ehkä Buzzoven (Buzzov*en, Buzzov-en vai miten se nyt pitäisi kirjoittaa) ja Eyehategod.
Lähempi tarkastelu osoittaa paljon rankkoja juttuja, kuten penissormen ja puoliksi sudennaamaisen Jeesuksen injektioneula päässä. Tästä on myös toinen kansi, johon on rajattu tästä vain oikea ylänurkka.
Bändeillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat aloitelleen 80- ja 90-lukujen vaihteessa ja julkaisut ovat hajanaisia. Erinäisien kokoelmien ja EP:iden lisäksi kummaltakaan ei ole tullut kuin neljä studioalbumia yli parin kymmenen vuoden aikana. Molemmat bändit ovat viime aikoina myös aktivoituneet. Bändien tarinat ovat melko samankaltaisia ja peittelemätön huumeiden käyttö on ollut isossa osassa meininkiä ja ihme, että jätkät ovat edes hengissä.

Buzzoven: Wound EP
Otan nyt arvioitavaksi Buzzovenilta Wound EP:n (1992) ja Sore (1994) -cd:n. Ensimmäisen löysin kirpparilta 50 sentillä, mistä olen ylpeä. Jälkimmäistä oli joku aika sitten Epesissä laatikkokaupalla eurolla myynnissä. Tämä johtunee siitä, että -94 oli valtava alternativemetallibuumi ja Buzzovenia yritettiin myydä siinä samassa kuin Sepulturaa, Kornia, Panteraa ja Buzzovenin kanssa Roadrunnerille levyttänyttä Machine Headia. Samaa kaupallista potentiaalia ei Buzzovenista löydy. 

Eyehategod sai pientä nostetta New Orleans -skenen tunnetumpien bändien, Panteran, Downin ja Crowbarin imussa, mutta kaupallisena ei voi sitäkään pitää. Jo bändin nimen sanominen on varmaan laitonta jossain päin maailmaa. Todellinen klassikkolevy on Take As Needed For Pain (1993), mutta Levyviemärin teemaan sopii paremmin divarista ostettu Confederacy of Ruined Lives (2000).

Molemmissa bändeissä kuuluu sludgelle tyypillinen tempon vaihtelu tuskallisesta matelusta nopeisiin hc-osuuksiin. Kitarat on viritetty mahdollisimman alas ja feedbackia käytetään enemmän kuin tarpeeksi. Eyehategod keskittyy enemmän groovaavaan sabbath-riffittelyyn, kun taas Buzzovenista kuuluu enemmän punk ja Black Flag -vaikutteet. Vanhemmasta Wound EP:stä tulee myös Venom mieleen. Buzzoven ja Eyehategod ovat molemmat helvetin raskaita, mutta Eyehategod ei häpeile esitellä myös kevyempiä bluesrock-riffejä.

Laulu on vittumaista kurkkua raastavaa punk-rääkynää molemmilla, ja varsinkaan Eyehategodin Mike Williamsin oksennuksesta ei saa sanaakaan selvää. Confederacy of Ruined Livesin kannessa on häiritseviä tekstipätkiä, mutta en osaa sanoa ovatko ne lyriikoita vai ei. ”The words and lyrics are merely thoughts and ramblings during periods of homelessness, hopelessness, drug induced confusion and fustration [...]” lukee Soren kansissa, ja sama pätee Eyehategodille.

Wound EP:llä on asiallisen räkäinen tuotanto. Rumpukompit ovat hassuja, joka korostuu kovalle miksattujen rumpujen takia. Sorella on yllättävänkin laadukas ja paksu soundi, ja Confederacy Of Ruined Livesillä kirkas soundi, ja basso kuuluu mukavan selkeästi. Bändien äärimmäinen raskaus tulee hyvin esille myös levyillä.

Rankka kollaasi
 Itse kappaleista on vaikea sanoa mitään. Buzzoven varsinkin onnistuu tavoitteessaan luoda mahdollisimman vittumaista ja raskasta kuunneltavaa. Lyhyet ja energiset punk-biisit kuten Unwilling To Explain tai Done Sorelta ja I Never Woundilta toimivat, mutta kuuden minuutin matelut kuten Broken tai Pathetic vaihtuvat aika nopeasti seuraaviin biiseihin. Molempien Buzzovenin levyjen parhaimmistoon kuuluu kappale Blinded.

Jos pidät Eyehategodista, niin pidät varmasti myös Confederacy Of Ruined Livesistä, sillä tyyli on tismalleen sama kuin kahdella aiemmallakin levyllä. Tältä levyltä löytyy myös pari ehdotonta EHG-hittiä Revelation/Revolution ja Jack Ass in the Will Of God. Jokainen kappale on periaatteessa ihan kuunneltava, mutta kokonaisuutena kuunneltuna häiritsee kaikkien riffien samankaltaisuus, varsinkin kun kaikki on tehty aiemmin paremmin.

Buzzovenilla ja Eyehategodilla tulee väistämättä mieleen se totuus, että 99% äärimetallista on pidemmän päälle tylsää. Oikeasti alusta loppuun loistavia black, death, sludge, grind blaa blaa levyjä on vain kourallinen. Vaikka kuinka haluaisin fanittaa kumpaa tahansa yhtyettä ja pidän raskaasta soundista, aggressioista ja äärimmäisyydestä, niin pitää myöntää, että suurin osa matskusta menee täysin ohi. Joten varoituksen sanana, että Eyehategodia ja Buzzovenia vain pieninä annoksina. 

Tylsästi kolme tähteä kaikille:

Wound, Sore & Confederacy Of Ruined Lives: 




Kävin kesällä katsomassa Eyehategodia Jyväskylässä ja yleisön meininki oli sata kertaa parempi kuin tuossa videossa, vaikka porukkaa ei paljoa ollutkaan:



Buzzovenia ei paljoa löydy youtubesta, koska se on niin sairasta musaa:

tiistai 20. syyskuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Animals

Animals jatkaa lakonisesti nimettyjen Talking Heads -kappaleiden sarjaa. Kappale kertoo eläimistä, joten olkoon sen nimi "eläimet". Joskus Talking Headsia kuunnellessa rupeaa ihmettelemään mistä bändin taidehörhömaine tulee, mutta sitten muistaa Fear Of Music -levyn. Animals ei ole ehkä levyn paras kappale, mutta se on ehkä Talking Headsin hauskin kappale. On huvittavaa kuunnella kyrpiintyneen David Byrnen manailevan eläimiä: "always bumping into things [...] they never there when you need them [...] I know the animals are laughing at us". Kappaleen teema vaihtuu puolenvälin jälkeen suorastaan karnevalistiseksi, ja yllättävä teemanmuutos tuo vähän mieleen edellisen levyn kappaleen Stay Hungry, josta jauhan myöhemmin.

Animals ei taida olla mikään livesuosikki, mutta Name Of This Band Is Talking Heads -levyn cd-versiolta löytyy liveversio, joka on useimpienTalking Headsin biisien tapaan parempi kuin studioversio. Tässä kuitenkin levyversio ja hassuja eläinkuvia:

torstai 15. syyskuuta 2011

Emperor - In The Nightside Eclipse (1994) CD


Monissa levyissä pahaat biisit on laitettu heti alkuun ja loppu on pelkkää täytettä. In The Nighside Eclipsen tapauksessa näyttäisi olevan päinvastoin. Into the Infinity of Thoughts on introineen yhdeksän minuuttisena tuplasti liian pitkä, varsinkin kun muut kappaleet eivät juuri yli kuutta minuuttia ylitä, eikä se lyhyempänäkään olisi levyn parhaimmistoa. Tunkkainen ja kaoottinen soundi alkaa ärsyttämään ja levy tekisi mieli stopata heti alkuunsa. Ymmärrän että räkäinen äänenlaatu kuuluu asiaan, mutta ehkä tuotanto voisi pikkaisen selkeämpää olla, että kappaleiden idean tajuaisi kitarasuhinan, kähinän, blästäyksen ja kiiparisinfonioiden tasaisen puuroisesta pahuuden massasta.

The Burning Shadows of Silencessä on kuitenkin jo jotain ideaa ja Cosmic Keys to My Creations and Times saa jo rummuttelemaan pöytää. Kuulostaa old school black metallilta, mutta kappaleet ovat huomattavan taidolla rakennettuja. Koskettimia on käytetty reilusti, mutta onneksi lähinnä taustalla tunnelmointiin eikä mihinkään tilutteluihin tai överisinfonioihin. Levy paranee loppua kohti ja huipentuu kahteen klassikkoon, I Am The Black Wizards ja Inno A Satana, joista ensin mainitun riffi on Mother Northin ohella black metallin tunnistettavimpia ja jälkimmäinen on vähän rauhallisempi ja melodisempi kuin muut kappaleet.

Kappaleiden nimet on kieltämättä aika WoW, ja sanoissa maalaillaan maisemia kuunvalossa kylpevistä ikimetsistä, jäisistä lammikoista ja linnoista, sekä muinaisista pahuuksista, jotka odottavat hetkeään. Kansi kuvaa täydellisesti levyn fantasiatunnelmia. Ja jos Immortal on säätiedotusheviä, niin on kyllä Emperorkin: "Lightning cracks the sky and thunders roll, through the night a chaos of storms arise.", "Warring waves of crackling clouds embrace this nightside landscape. The heavens bleed, through open wounds, the dim light of the Moon". Syksyä ilmassa. Toisaalta mitä väliä, sanoista ei saa kuitenkaan mitään selvää.

CD:n lopussa on vielä coverit Bathoryn A Fine day to diestä ja Mercyful Faten Gypsystä. Ensin mainittu kuulostaa aika paljon alkuperäiseltä, mutta jälkimmäinen on melkoista raiskausta.

Lähes kuuntelukelvoton klassikko, neljä tähteä ****

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Pavement - Slanted & Enchanted (1992)



Selailin tuossa joku aika sitten Pitchforkin listauksia parhaista levyistä ja kappaleista, ja siellä oli mainittu peräti kaksi Pavementin levyä 1990-luvun parhaiden levyjen top kympissä, ja Pavementin kappale koko 1990-luvun parhaana kappaleena. Rehellisesti sanoen, en ollut ikinä kuullut koko bändistä. Muita listattuja ysärisankareita kuten Beckiä, Radioheadia, Weezeriä jne. soitettiin aikoinaan valtavasti myös MTV:llä vielä kun MTV oli hyvä. Mutta Pavementistä ei ole mitään hajua. Löysin tämän cd:n joku aika sitten parilla eurolla kirpparilta ja ostin kokeeksi. Pavement on nyt ajankohtainen myös Astrid Swanin cover-levyn takia.

Ensimmäinen kappale Summer Babe - Winter Edition tuo mieleen jenkkisarjat ja collegeopiskelijat. Jonkun Clairen tai Roryn poikaystävä voisi soittaa tässä bändissä. Tai ehkä saman tyylisessä bändissä ja namedroppailla Pavementtia. Michael Cera voisi fanittaa Pavementtia vetäessään sitä samaa Michael Cera -roolia jossain Michael Cera -elokuvassa, ja ihastua johonkin nörttityttöön, joka myös fanittaa Pavementtia. Junossa saattaisi olla keskustelua Pavementista. Pitchfork voisi jumaloida Pavementia. Toisaalta Pitchfork jumaloi myös Lil Wayneä...

Kappaleet kuulostavat ihan jänniltä. Amatöörimäistä, nörttiä ja herkkää, ja brutaali särökitara tuo kontrastia. Laulaja laulaa lakonisesti vähän sinnepäin. Omaan korvaani bändi ei kuulosta mitenkään omaperäiseltä. Useat kappaleet, kuten pari ensimmäistä kuulostavat kivoilta, mutta eivät pääse missään vaiheessa aivan sille alueelle, joka herättäisi jotain elämyksiä ja tunteita, paitsi että laulaja alkaa ärsyttämään nopeasti. Osa kappaleista on aggressiivisempia, osa herkempiä ja osa taiteellisempia, mutta useankin kuuntelun jälkeen oikeastaan mitään ei jää mieleen. Kuulostaa lähinnä taustamusiikilta jenkkisarjoihin ja indie-elokuviin.

Vitut tästä bändistä, en ymmärrä. Arvostelut, joissa arvostelija ei selvästikään ymmärrä arvosteltavasta jutusta yhtään mitään ja jauhaa aivan asian vierestä, ovat ärsyttäviä, mutta onneksi en olekaan mikään oikea arvostelija.


torstai 1. syyskuuta 2011

Gang of four -fiilistelyä

Gang of four on yksi niitä bändejä, joita koskevien juttujen yhteydessä kliseisesti luetellaan kaikki saatanan bändit, joihin kyseinen bändi on vaikuttanut. Ihan kuin tietämättömille sioille pitäisi vakuutella, että "hei tää on oikeesti hyvää, sun lempibändiskin kuunteli tätä". Gang of fourin kohdalla usein vielä lisätään joku ärsyttävä heitto jostain tunnetumman bändin kitaristista, joka on matkinut Andy Gillin kitaransoittoa. Jopa Entertainment! -cd:n kannessa oli jotain tämmöistä pätemistä. 

Gang of four, ehkä paras bändi koskaan heti Talking Headsin jälkeen, on kuitenkin tulossa lauantaina keikalle Helsinkiin, ja siksi haluan hetken fiilistellä asiaa. Jo pelkästään Andy Gillin coolin harmaa kitarajumaluus on lipun hinnan arvoinen. Mies on todellakin vanhentunut tyylikkäästi, ja ymmärtää vieläkin hyvän kitarasoundin päälle.



Ihan samaa energiaa ei ymmärrettävästi tuolla uudella pätkällä ole kuin kahdeksankymmentäluvulla:



Entertainment! vuodelta 1979 on ehdottomasti parhaita levyjä ikinä. Bändi ilmestyi jostain täysin omanlaisen militantin ja pelkistetyn punk-funkin kanssa. Vaatii valtavaa itsevarmuutta julkaista niin minimalistisesti tuotettu albumi. Rummut, basso, raapiva kitara ja laulu kuuluvat kaikki erittäin selkeästi ja kaikuja tai juuri mitään efektejä ei ole käytetty. Toisaalta kun kappaleet ovat niin hyviä, niin mitään ylimääräistä ei tarvita. Damaged Goods on levyn parhaita biisejä, ja livenä tuo angstinen jumppaus toimii vielä paremmin. Kuunnelkaa nyt tuota bassokuviota.

Seuraavilla levyillä bändi tinki hieman pelkistetystä ehdottomuudestaan, ja ihan hyvä niin. Solid Gold ja Songs of the Free ovat lähes klassikoita myös, ja niistä voisin jotain myöhemmin jauhaa, sillä olen molemmat muistaakseni vitosellä löytänyt käytettyinä.