Sally olisi saattanut myydä moninkertaisen määrän levyjä ellei bändin nimi olisi Sally, vaan joku raflaavampi esim. Bong Wizard tai Dope Witch ja levyn kannessa olisi jointtia polttava vuohi. Julkaisija Rise Above Records saattaa kertoa monille kaiken oleellisen levystä, mutta muuten ei tule juuri matalaprofiilisempaa hevibändiä mieleen. Ensinnäkin bändin nimi Sally voi viitata vaikka mihin. Itselle tulee mieleen Sally Spectra. Levyn nimestä saattaa tulla mieleen seattlelainen yhtye Earth, joka on kaukainen sukulainen Sallylle. "Me soitetaan tällaista c-luokan Earthia". Kaiken huipuksi kuuntelija etäännytetään kaikista mielikuvista japaninkielisillä biisinnimillä, joita on mahdoton muistaa. "joo se on hyvä se yks Sallyn biisi Funquutoovoqy joku". Olisivat samantien julkaisseet cd-r:n ilman biisilistaa.
Imagolla ei ole mitään väliä tietenkään, vaan musiikki ratkaisee. Sääli vaan Sallyn pojille, sillä C-Earth saattaisi olla klassikko trendikkäissä sludge/stoner-piireissä. Riffit ovat muutakin kuin pelkkää sabbath-apinointia, ja kappaleet ovat kaikesta raskaudesta huolimatta tarttuvia. Välillä jäädään jumittamaan ja dronettamaan minuuteiksi, mutta pointti ei huku missään vaiheessa. Kitaran pörinäsoundi kutittelee mukavasti mielihyväkeskusta, ja laulajan ärinässä on pienehköä melodisuutta ja sanoistakin saa jotain selvää. Sallyn C-Earth on kaikin puolin miellyttävää, mutta ei ehkä maailman omaperäisintä metallimusiikkia.
Mitä ikinä Spotifystä hakeekaan, niin tuntuu että aina löytyy joku samanniminen ö-luokan hustler/rapper. Valitettavasti ainakaan Spotifystä ei löytynyt Goatwhore tai Anal Vomit -nimisiä räppäreitä, mutta tässä on nyt joitain karseimpia black metal -bändien kaimoja.
Immortal
Immortalia hakiessa saattaa törmätä myös Immortal Techniqueen, joka on loistava poliittinen punchline -räppäri. Sanoisin, että Immortal Techniquen 3rd World on yksi 2000-luvun parhaita räp-levyjä, mutta Spotifystä löytyvä Immortal on hauskasti kristillinen räpäyttäjä, joka tiputtelee riimejä kuten "like Jeremiah, I got fire". Itseasiassa Immortal ja muut jumalan soturit hänen levyillään eivät ole erityisen huonoja räppäämään ja biititkin vaihtelevat kamalista ihan siedettäviin etelän tikitysbiitteihin, mutta valitettavasti räppien aihepiiri kiinnostaa vielä vähemmän kuin perusläpät autoista/naisista/rahasta/aseista/huumeista. Toinen vähemmän harras Immortal on taas ihan taitava battleräppäri, mutta hänestä en löydä mitään muuta netistä kuin History in the making -levyn Spotifyssä. Naispuolinen Immortalkin löytyy, mutta hän ei ole varsinaisesti räppäri, vaan aivan kammottaviin trooppisiin synabiitteihin epävireisesti varovaisella Jamaika-aksentilla laulava reggaeartisti. Välillä ihmetyttää, että mistä Spotify repii näitä.
Itselleni Immortal Technique vie voiton Immortalista.
Tämä video taisi olla ensikosketukseni blackmetal -musiikkiin. Vieläkin huvittaa yhtä paljon. "You might say I'm demonized"
Mayhem
Latinoräppäri Mayhem yrittää aiheuttaa pahennusta vähintään yhtä paljon kuin se toinen Mayhem kappaleillaan kuten Slap that bitch ja Make a hoe a housewife. Ehkä vastenmielisintä räp-musiikkia mitä olen kuullut sitten A$AP Rockyn. Ärsyttävä kimittävä ääni, naurettavaa naisvihaa ja järjettömiä laineja kuten "Keep money in my pocket like a wallet do, Keep blissed with my bitch like Scooby-Doo" köppäsiin reggaeton/klubiräp -biitteihin. Trendistä poiketen Mayhem käyttää ylöspäin pitchattuja kertsejä, josta pieni omaperäisyyspiste. Näyttäisi myös siltä, että Mayhem ja yleisnero D'Vinci ovat myös baitanneet snakestylet suomalaiselta Gambitilta. Hävetkää.
Käärmetyylien originaattori:
Tämä täysin sekopäinen biisi on ehkä Mayhemin paras
Emperor
Tämä Emperor on brittiläinen grime-mc. Dude saattaa olla taitava, mutta kaipaisi vähän paremman tuotannon. Toisaalta ihan sympaattista kotisoundia.
vs.
Venom
Venom-nimisiä räppäreitä on varmaan miljoona, mutta oudoin on turkkilainen naisräppäri Venom. Biitit ovat sämplepohjaisia, ja kuulostavat joltain ysärin alun ug-räpiltä. Amererca is my country (sic) kappaleessa on hyvin tutun kuuloinen sämple. Spotify sanoo 2005, mutta vaikea sanoa miltä vuodelta levy on oikeasti. Voi olla, että Turkin skene vastaa jotain jenkkien vuotta 1998 nykyään. Kannessa näkyy sama nainen kahteen kertaan, ja räppäri tuplaa itseänsä jotenkin todella skitson kuuloisesti, ja välillä heittää turkinkielisiä shoutoutteja jonkun toisen räppien päälle. Välillä pitää tarkistaa, ettei esim. youtubesta soi joku toinen biisi samaan aikaan. Levyllä on myös amerikkalaisvahvistus Big Ace, joka on ihan ok oldschool-räppäri. Kannessa lukee "includes smash hit Turkish basketball federation", mutta ei se nyt voi kovin "smash hit" olla, koska youtubestakaan ei löydy. Vaikea tästä nyt on mitään sanoa, kun ei lyriikoista ymmärrä mitään.
Venomilla löytyy myös kahjosti nimetty artisti Pee-Deep. Hän saattaa olla jonkinlainen Lil B:n tyyppinen vitsi. Kammottava Show me that tattoo -levy vuodelta 2005 voisi olla ihan tosissaan tehty, kun taas seitsemän vuonna 2010 ilmestynyttä albumia eivät varmasti ole. Ehkä mies on alkanut parodioimaan itseään, tai ehkä on olemassa kaksi Pee-Deepiä? Sekavaa.
Nyt on tullut kuunneltua tätä levyä jonkun verran. CCR on tietty tuttu hittiensä kautta, mutta muuten bändi ei ole kovin läheinen. Tähän täytyy tulla muutos, sillä Bayou Country on hieno albumi.
Cryptisestä nimestä, ilmestymisvuodesta ja San Franciscon Bay Arealta ponnistamisesta huolimatta CCR pitää hippipsykedelian kaukana ja tekee rehellistä ja raakaa bluesrokkia, jonka haluaa uskoa kumpuavan syvän etelän soilta. Bayou Country on ensimmäinen viidestä kahden vuoden sisään ilmestyneestä hittilevystä. Viisi klassikkolevyä ja iso läjä upeita singlejä kahdessa vuodessa! John Fogertyn inspiraatiota voi vain hämmästellä, kuten myös hänen hienon kuuloista kireää laulutapaansa.
CCR lainaa tällä levyllä rockin klassikkopankista Good Golly Miss Mollyn, ja antaa tuplasti takaisin Proud Mary -hitillä. Covereista on turha puhua, koska tuohon aikaan vielä alkuperäisesittäjistä ei niin välitetty. Born on the Bayoun riffi ja lehmänkello taas on innoittanut mm. Don't Fear The Reaperia, vaikka tunnelmiltaan on täysin erilainen. Muutkin kappaleet ovat kovia, ainoastaan alkuun ihmetytti, miksi juurikin nimeltään kuulostava, junnaava Graveyard Train vie 25% levyn lyhyestä kestosta, mutta siihenkin olen nyt tottunut.
