The B-52's (1979)

Tässä blogissa arvostellut levyt eivät vastaa täysin musiikkimakuani, vaikka seisonkin kaikkien arvioiden takana. Kasaridisko on esimerkiksi hieman yliedustettuna. Kuitenkin viime aikoina olen kuunnellut ehkä enemmän hyväntuulista ja hauskaa bailuhenkistä musiikkia, jota esim. viimeksi arvosteltu Kano edustaa, vaikka goottisynkistely yleensä onkin lähempänä sydäntä. B-52's saa välittömästi hyvälle tuulelle, ja bändi ei ainakaan ota musiikkiaan liian vakavasti.

Ennenvanhaan kotibileissä laitettiin cd soimaan, joko albumi tai poltettu kokoelma. Nykyään joku äpärä käy laittamassa youtubesta biisejä, joita ei malteta edes kuunnella kokonaan. Jos kokonaisen LP:n voisi laittaa soimaan bileissä, niin B-52:en debyytti olisi hyvä vaihtoehto. Se viihdyttää, eikä vaadi suurta keskittymistä auetakseen. Musiikki on hauskaa, mutta ei missään nimessä ärsyttävää huumorimusiikkia. Se ei häiritse ketään, mutta ei alistu pelkäksi taustamusiikiksi, vaan herättää outoudellaan kiinnostusta. Levy kestää alle 40min, joten siihen tuskin ehtii kyllästyäkään.

Musiikki on hauska sekoitus 50-luvun rokkia ja surffimusaa ja new wave -outoilua. Bändin ensimmäinen hitti Rock Lobster on hyvä esimerkki käsittämättömästä huumorista ja pettämättömästä tyylitajusta. Sanat kertovat absurdeista beach partyistä, joissa kaikilla on mätsäävät pyyhkeet ja meressä ui keksittyjä eläimiä. Ja laiturin alla on tietenkin rock lobster: "Red snappers snappin' / Clam shells clappin' / Muscles flexin' / Flippers flippin'". Pääinstrumentteina on oudosti viritetty kitara soittamassa helvetin yksinkertaista riffiä ja halpa urku. Rumpujen lisäksi ei paljon muuta olekaan, paitsi tietty cowbell. Sille, että kappale kestää lähes 7min ei ole mitään perusteita, mutta kappaletta ei voi olla rakastamatta. Loppupuolen eläinäänet on matkittu suoraan Flaming Lipsin I Can Be A Frog -kappaleeseen, ja voin kuvitella että The B-52's on inspiroinut monia muitakin artisteja. Mm. John Lennon innostui musiikintekoon vielä ennen kuolemaansa kuultuaan Rock Lobsterin. Rock Lobsterin lisäksi levyllä on tietenkin muitakin hyviä biisejä, kuten esimerkiksi kaikki muut.

The B-52:en laulusuorituksia täytyy erikseen kehua. Fred Schneiderin puhelauluääni on vain hauska, mutta Cindy Wilsonin tai Kate Piersonin (tai molempien, en osaa sanoa) ääni nostaa positiivisella tavalla niskakarvat pystyyn. Äänessä on punkmaista välinpitämätöntä asennetta, ja jotenkin se tunne ja vakavuus, jolla älyttömiä sanoituksia lauletaan, vakuuttaa ja tekee B-52:sta niin paljon enemmän kuin pelkän huumori- tai bilebändin.

The B-52:en erikoinen huumori tuo muuten hieman mieleen Talking Headsin, ja tästä aasinsilta siihen, että David Byrne on tuottanut bändin Mesopotamia EP:n. Sitä olen nähnyt esim. levymessuilla useasti halpaan hintaan, ja suosittelen myös. Ehkä arvioin myöhemmin.

Mikä friikkisirkus!

Kano - Another Life (1983)

Kun ensimmäisen kerran kuulin Kanoa tuli mieleen paljon kysymyksiä. Miksi en tiennyt tästä aiemmin? Miksi tätä ei soi joka diskossa? Kano on loistavaa bilemusiikkia. Kano on musiikkia, jota haluaisin itse tehdä.

Kanon voi periaatteessa laskea italodisco -genreen, koska se on diskoa ja Italiasta, mutta musiikillisesti se poikkeaa aika paljon tyypillisestä italosta. Italo on nimittäin enimmäkseen maidonvalkoista iskelmäpoppia elektronisilla taustoilla, mutta Kano on lähempänä diskon amerikkalaista mustaa merkitystä. Eikä pelkästään siksi, että laulajana on keskivertoa taitavampi musta kaveri Glen White, vaan myös siksi että syntikoista ja rumpukoneista on saatu harvinaisen paljon sielukkuutta irti.

Another Life -albumi on kestänyt aikaa todella hyvin, enkä löydä mitään kornia tai campia tästä, mitä eurodiskosta yleensä haetaan. Ehkä jonkun post-rock -elitistin mielestä Kanokin saattaa olla vähän hölmöä, mutta vaikea kuvitella, että joku ei tykkäisi tästä. Levyn A-puoli on loistavaa elektronista diskoa ja funkkia. Maukkaita robottibassoja ja syntikkasoundeja, ja tarttuvia kertosäkeitä ja koukkuja. Pari ekaa biisiä ovat välittömästi mukaansa tempaavia nopeampia kappaleita, ja Dance School on enemmän laid back -fiilistelyä. B-puolen aloittava Another Life on levyn ehdoton helmi, varsinkin jäätelöt sulattava riffi kertosäkeen jälkeen. Ikeya Seki -instrumentaali vie avaruustunnelmiin, hyperajoa tähtien välissä jne. ja viimeinen kappale China Star yllättää taiteellisella synthpopilla. Kappale on kuin joltain aivan eri levyltä, mutta erinomainen silti.

Suosittelen ehdottomasti ostamaan tämän albumin, jos jostain löytyy. Ei pitäisi hirveän harvinainen olla, vaikka Suomessa en ole nähnytkään. Siististä kannestakin tulee plussaa. Itse tulkitsen tuon valkoisen nesteen joko sulaksi jäätelöksi, sillä Kanoa kuunnellessa on ikuinen beach party, tai sitten se on samaa mömmöä, jota Bishopista tuli Aliensissa. Kanon synteettinen funk on räjäyttänyt kuvan androidilta pään.

Tässä täytyy jälleen kehua Spotifyä, sillä albumi löytyy sieltä kuten myös varmaan kaikki Kanon levyt ja sinkut. Löytyypä myös toinen Kano, joka teki lyhyeksi jääneen grime-aallon parhaimpiin kuuluvan biisin P&Q's, jonka jälkeen yhden kaikkien aikojen hirveimmistä ei-Black Eyed Peas autotuneoksennuksista nimeltä Rock N Rolla. Sitten on myös joku north Memphis nigga nimeltä Kano.

Karmaiseva Halloween-extra osa 2.

Meinasi unohtua tämä toinen osa...

King Diamond - Halloween

King Diamond on kauhuhevin ehdoton kuningas. Rakastan Mercyful Fatea ja King Diamondin ensimmäisiä soololevyjä. Vaikea valita vain yhtä biisiä, joten otetaan teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Misfits - Halloween

Rakastan myös Danzigin aikaista Misfitsiä ja myös Samhainia. Danzigin soolot eivät hirveästi kiinnosta jostain syystä. Kauhupunkin kuninkailta Misfitsiltä on hankala valita yhtä kappaletta, joten otetaan tylsästi teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Cradle Of Filth - From Crade to Enslaved

CoFin kohdalla minulla on jonkinlainen pimeä kohta aivoissani. Ei, en omista ainoatakaan levyä, mutta heillä on monta oikeasti hyvää kappaletta. Dani on hyvä vokalisti ja sanoittaja, ja bändin täysin överi imago ja teatraalinen meininki kiehtoo. On CoFilla tietty paljon paskaakin, kuten Heaven 17 -coveri Temptation, joka on virallisesti maailman paskin cover-biisi.



Scientist - Blood On His Lips

Originaalia dubbia Scientistin loistavalta kauhuteemaiselta albumilta.



Aphex Twin - Come to daddy



Three 6 Mafia - Mystic Styles

Vaikea keksiä selkeitä kauhubiisejä, jotka eivät ole heviä, punkkia tai räppiä. Metallimusiikki on luonnollisesti kauhuteemojen kyllästämää, mutta myös räpissä on "horrorcore" -alagenre, ja youtuben linkit ovat loputon suo toinen toistaan sairaammille valkoisille kauhuräppäreille, jotka saavat internet-suosiota toisilta sairailta nörteiltä. Vaikka kauhuaiheista räppääminen on vähintään yhtä väsähtänyttä kuin deathmetallin gorelyriikat, niin näin halloweenin aikaan Three 6 Mafian jumitus toimii. Plus näitä memphis-räpin pioneereja ei voi tietenkään pelkkään horrorcore-kategoriaan dumpata.