Olen tykännyt joistain EW:n vanhemmista levyistä, joista Dopethrone on jopa klassikko. Tämä levy tuli kovan hypen johdattelemana, ja mm. tämä Imperiumin naurettava fanipoika-arvio sai minut kerrankin ostamaan levyn uutena kuuntelematta. Pettymys oli suuri.
Jee, musta cd, hopeanhohtoinen kansi, kappaleennimiä kuten Satanic Rites of Drugula (idea varmaan naurattanut pilvessä). 70-luvun vintagegearilla nauhoitetut soundit on kieltämättä mukavan retrot, mutta ketä kiinnostaa, kun biisit ovat turhaa paskaa. Electric Wizard kierrättää omia riffejään, jotka ovat jo alunperin lainattu Black Sabbathilta. Witchcult Todayn, Satanic Rites of Drugulan, The Chosen Few'n ja Torquemada '71:n riffit ovat aivan liian samankuuloisia, ja niitä toistetaan liian monta kertaa. Hypnoottisen ja tylsän raja on ohut, samoin kun kunnianosoituksen ja apinoinnin. Dunwich on ainoa hyvä kappale levyllä, ja Saturnine on ihan ok.
Jus Osborne ei ole koskaan ollut mikään hyvä laulaja, mutta aiemmin vokaalit ovat haudattu syvemmälle kaikuun, ja hän on rääkynyt enemmän. Nyt laulu on ärsyttävää ulinaa, ja korneista sanoista saa liian hyvin selvää.
Electric Wizard on musiikillisesti edellisen arvostelun Sallyn sukulainen, mutta taas imagoasioissa täysi vastakohta. Electric Wizard on aina hallinnut visuaalisen puolen ja coolit kannet ja biisinnimet. EW lainailee 70-luvun huuruisista kauhuleffoista ja klassisesta kauhukirjallisuudesta, myy cooleja hevipaitoja, ja bändin rikollinen maine ja kaunis naiskitaristi varmasti lisää kulttistatusta. Ei siis ihme, että ylihintaiset SPECIAL DIE HARD EDITIONit myydään loppuun huolimatta b-luokan biisimateriaalista.
Sally olisi saattanut myydä moninkertaisen määrän levyjä ellei bändin nimi olisi Sally, vaan joku raflaavampi esim. Bong Wizard tai Dope Witch ja levyn kannessa olisi jointtia polttava vuohi. Julkaisija Rise Above Records saattaa kertoa monille kaiken oleellisen levystä, mutta muuten ei tule juuri matalaprofiilisempaa hevibändiä mieleen. Ensinnäkin bändin nimi Sally voi viitata vaikka mihin. Itselle tulee mieleen Sally Spectra. Levyn nimestä saattaa tulla mieleen seattlelainen yhtye Earth, joka on kaukainen sukulainen Sallylle. "Me soitetaan tällaista c-luokan Earthia". Kaiken huipuksi kuuntelija etäännytetään kaikista mielikuvista japaninkielisillä biisinnimillä, joita on mahdoton muistaa. "joo se on hyvä se yks Sallyn biisi Funquutoovoqy joku". Olisivat samantien julkaisseet cd-r:n ilman biisilistaa.
Imagolla ei ole mitään väliä tietenkään, vaan musiikki ratkaisee. Sääli vaan Sallyn pojille, sillä C-Earth saattaisi olla klassikko trendikkäissä sludge/stoner-piireissä. Riffit ovat muutakin kuin pelkkää sabbath-apinointia, ja kappaleet ovat kaikesta raskaudesta huolimatta tarttuvia. Välillä jäädään jumittamaan ja dronettamaan minuuteiksi, mutta pointti ei huku missään vaiheessa. Kitaran pörinäsoundi kutittelee mukavasti mielihyväkeskusta, ja laulajan ärinässä on pienehköä melodisuutta ja sanoistakin saa jotain selvää. Sallyn C-Earth on kaikin puolin miellyttävää, mutta ei ehkä maailman omaperäisintä metallimusiikkia.
Mitä ikinä Spotifystä hakeekaan, niin tuntuu että aina löytyy joku samanniminen ö-luokan hustler/rapper. Valitettavasti ainakaan Spotifystä ei löytynyt Goatwhore tai Anal Vomit -nimisiä räppäreitä, mutta tässä on nyt joitain karseimpia black metal -bändien kaimoja.
Immortal
Immortalia hakiessa saattaa törmätä myös Immortal Techniqueen, joka on loistava poliittinen punchline -räppäri. Sanoisin, että Immortal Techniquen 3rd World on yksi 2000-luvun parhaita räp-levyjä, mutta Spotifystä löytyvä Immortal on hauskasti kristillinen räpäyttäjä, joka tiputtelee riimejä kuten "like Jeremiah, I got fire". Itseasiassa Immortal ja muut jumalan soturit hänen levyillään eivät ole erityisen huonoja räppäämään ja biititkin vaihtelevat kamalista ihan siedettäviin etelän tikitysbiitteihin, mutta valitettavasti räppien aihepiiri kiinnostaa vielä vähemmän kuin perusläpät autoista/naisista/rahasta/aseista/huumeista. Toinen vähemmän harras Immortal on taas ihan taitava battleräppäri, mutta hänestä en löydä mitään muuta netistä kuin History in the making -levyn Spotifyssä. Naispuolinen Immortalkin löytyy, mutta hän ei ole varsinaisesti räppäri, vaan aivan kammottaviin trooppisiin synabiitteihin epävireisesti varovaisella Jamaika-aksentilla laulava reggaeartisti. Välillä ihmetyttää, että mistä Spotify repii näitä.
Itselleni Immortal Technique vie voiton Immortalista.
Tämä video taisi olla ensikosketukseni blackmetal -musiikkiin. Vieläkin huvittaa yhtä paljon. "You might say I'm demonized"
Mayhem
Latinoräppäri Mayhem yrittää aiheuttaa pahennusta vähintään yhtä paljon kuin se toinen Mayhem kappaleillaan kuten Slap that bitch ja Make a hoe a housewife. Ehkä vastenmielisintä räp-musiikkia mitä olen kuullut sitten A$AP Rockyn. Ärsyttävä kimittävä ääni, naurettavaa naisvihaa ja järjettömiä laineja kuten "Keep money in my pocket like a wallet do, Keep blissed with my bitch like Scooby-Doo" köppäsiin reggaeton/klubiräp -biitteihin. Trendistä poiketen Mayhem käyttää ylöspäin pitchattuja kertsejä, josta pieni omaperäisyyspiste. Näyttäisi myös siltä, että Mayhem ja yleisnero D'Vinci ovat myös baitanneet snakestylet suomalaiselta Gambitilta. Hävetkää.
Käärmetyylien originaattori:
Tämä täysin sekopäinen biisi on ehkä Mayhemin paras
Emperor
Tämä Emperor on brittiläinen grime-mc. Dude saattaa olla taitava, mutta kaipaisi vähän paremman tuotannon. Toisaalta ihan sympaattista kotisoundia.
vs.
Venom
Venom-nimisiä räppäreitä on varmaan miljoona, mutta oudoin on turkkilainen naisräppäri Venom. Biitit ovat sämplepohjaisia, ja kuulostavat joltain ysärin alun ug-räpiltä. Amererca is my country (sic) kappaleessa on hyvin tutun kuuloinen sämple. Spotify sanoo 2005, mutta vaikea sanoa miltä vuodelta levy on oikeasti. Voi olla, että Turkin skene vastaa jotain jenkkien vuotta 1998 nykyään. Kannessa näkyy sama nainen kahteen kertaan, ja räppäri tuplaa itseänsä jotenkin todella skitson kuuloisesti, ja välillä heittää turkinkielisiä shoutoutteja jonkun toisen räppien päälle. Välillä pitää tarkistaa, ettei esim. youtubesta soi joku toinen biisi samaan aikaan. Levyllä on myös amerikkalaisvahvistus Big Ace, joka on ihan ok oldschool-räppäri. Kannessa lukee "includes smash hit Turkish basketball federation", mutta ei se nyt voi kovin "smash hit" olla, koska youtubestakaan ei löydy. Vaikea tästä nyt on mitään sanoa, kun ei lyriikoista ymmärrä mitään.
Venomilla löytyy myös kahjosti nimetty artisti Pee-Deep. Hän saattaa olla jonkinlainen Lil B:n tyyppinen vitsi. Kammottava Show me that tattoo -levy vuodelta 2005 voisi olla ihan tosissaan tehty, kun taas seitsemän vuonna 2010 ilmestynyttä albumia eivät varmasti ole. Ehkä mies on alkanut parodioimaan itseään, tai ehkä on olemassa kaksi Pee-Deepiä? Sekavaa.
Nyt on tullut kuunneltua tätä levyä jonkun verran. CCR on tietty tuttu hittiensä kautta, mutta muuten bändi ei ole kovin läheinen. Tähän täytyy tulla muutos, sillä Bayou Country on hieno albumi.
Cryptisestä nimestä, ilmestymisvuodesta ja San Franciscon Bay Arealta ponnistamisesta huolimatta CCR pitää hippipsykedelian kaukana ja tekee rehellistä ja raakaa bluesrokkia, jonka haluaa uskoa kumpuavan syvän etelän soilta. Bayou Country on ensimmäinen viidestä kahden vuoden sisään ilmestyneestä hittilevystä. Viisi klassikkolevyä ja iso läjä upeita singlejä kahdessa vuodessa! John Fogertyn inspiraatiota voi vain hämmästellä, kuten myös hänen hienon kuuloista kireää laulutapaansa.
CCR lainaa tällä levyllä rockin klassikkopankista Good Golly Miss Mollyn, ja antaa tuplasti takaisin Proud Mary -hitillä. Covereista on turha puhua, koska tuohon aikaan vielä alkuperäisesittäjistä ei niin välitetty. Born on the Bayoun riffi ja lehmänkello taas on innoittanut mm. Don't Fear The Reaperia, vaikka tunnelmiltaan on täysin erilainen. Muutkin kappaleet ovat kovia, ainoastaan alkuun ihmetytti, miksi juurikin nimeltään kuulostava, junnaava Graveyard Train vie 25% levyn lyhyestä kestosta, mutta siihenkin olen nyt tottunut.
Daren menestyksen jälkeen Human Leaguella oli kovat paineet tehdä uusi hittilevy. Kolme vuotta meni ja väkisin väännettyä skeidaahan sieltä tuli. Hysterialla on kuitenkin pari kovaa hittibiisiä. A-puolen The Lebanon on paljon U2:ta muistuttava rock-biisi, joka on mielestäni yksi Human Leaguen parhaita hittejä, vaikka sanat ovat kieltämättä tönköt. B-puolella on taas enemmän Daren linjaa muistuttava Life on your own, joka toi päässäni melko usein. Näiden kahden kappaleen takia Hysteriasta voi sen pari euroa maksaa.
Aika ihana tuo Philip Oakeyn libanonilaislookki muuten:
See jungle! See jungle! Go join your gang yeah, city all over! Go ape crazy! on albumin oikea nimi. Se kertoo, että apinakreisiä bailumusiikkia on luvassa. Bow Wow Wow on Malcom McLarenin rahastus/kohuprojekti, joka tunnetaan ehkä parhaiten I want candy -hitistä, jota nykyäänkin kuulee aika usein. Tämäkin levy toimii erittäin hyvin nykyään. Funkyssä viidakorummuttelussa yhdistettynä karismaattisen, mutta laittoman nuoren naislaulajan iloisiin ja tarttuviin laulumelodioihin on jotain simppelin ajatonta. Tästä tulee hyvälle tuulelle. Kohua aiheutti tämän levyn alkuperäinen kansi, jossa 14-vuotias Annabella Lwin poseeraa alasti. Omassa versiossani on tuo yllä näkyvä melko kiltti kansi.
Levyviemäri pitää määrittelemättömän pitkää kesätaukoa, mutta ajattelin nyt kerrankin kirjoittaa jotain kenties hyödyllistä.
Ostin joitain kuukausia sitten ylläolevan näköisen rumpukone/syntikka -yhdistelmän eli "grooveboxin". Olen tehnyt musiikkia tietokoneella jo pidemmän aikaa, mutta hiirellä ja näppäimistöllä säätäminen alkoi tuntua liikaa työltä, vaikka vain täysin omaksi huvikseni väännän biittejä. Tietty tietokoneeseen saa kaikenlaisia kontrollereita, joiden namikoita voi väännellä, mutta tehokkaampi tietokone, kontrollerit, interfacet yms. maksavat kuitenkin reippaasti enemmän kuin vajaan 500 euron Korg. Tietokoneella pystyy tekemään kaiken minkä tuollakin ja rajattomasti enemmän, mutta osa hardwaren hauskuudesta piilee juuri rajotteissa.
Electribellä vääntäminen on erittäin hauskaa ja intuitiivista hommaa. Yleensä kun alottaa tyhjästä patternista, saa noin 10 minuutissa jotain siistiä aikaiseksi. Ei tarvitse odotella koneen käynnistymistä, ohjelmien lataamista yms. Manuaaliinkaan ei tarvitse paljo koskea. Eka tuotti vähän hankaluuksia tajuta logiikka siinä, että koneessa ei ole valmiita soundipankkeja syntikoille ja tyhjät patternit ovat jossain viimeisillä muistipaikoilla. Soundejakaan ei pysty tallentamaan. Sen sijaan laitteessa on valmiina järjetön määrä valmiita paskan ja geneerisen kuuloisia patterneja. Tarkoitus on, että patterneista valitaan sopiva tyylilaji ja aletaan muokkailemaan. Itse kuitenkin poistan valmiit patternit suosiolla ja aloitan tyhjästä.
Yleensä aloitan rummuista. Electribessä on 207 rumpusoundia valmiina. Suurin osa on aika kämäsiä sellaisenaan, mutta laittamalla useampia soundeja päällekkäin, moduloimalla, kompressoimalla jne. saa ihan siistin kuuloisia juttuja. Hiphoppiin laite ei oikein sovellu pelkiltään, sillä tarpeeksi napsuvia rumpusoundeja ei saa aikaiseksi, ja jotenkin biitteihin ei saa sopivaa swingiä. Sen sijaan houseen ja kaikenlaiseen retro-syntikkakamaan tämä on passeli. Kuitenkin efektejä saa yhteen patterniin vain kolme, joten jos pistää rumpuihin vähän reverbiä (joka on muuten älyttömän paskan kuuloinen), delaytä ja equttaa ne, niin syntikoille ei jää enää yhtään efektiä jäljelle! Tästä pitkä miinus. Jostain syystä filtteriä ei voi käyttää rumpuihin.
Rumpujen jälkeen voi ruveta vääntämään bassokuvioita, ja siihen Electribe on mainio. Syntikoista saa vääntelemällä vaikka minkälaista pörinää ja huminaa aikaiseksi. Sekvensseri toimii samalla koskettimina, ja vasemmalla alalaidassa on ns. ribbon controller, jolla voi soitella erilaisia skaaloja ylös alas. Acid ja italo-henkiset bassokuviot saa helposti aikaan. Filtteri on ihan ok, ja sitä voi käyttää joko moduloinnin kautta, tai sitten väännellä itse nappeja ja nauhoittaa niiden liikkeitä.
Lopuksi melodiat ja muut pörinät ja surinat. Syntikoita saa viisi kerrallaan patterniin. Niistä saa vaikka mitä irti mielikuvitusta käyttämällä, mutta koska laite on monofoninen, niin sointuja on hankala soitella. Sointuja kyllä saa aikaiseksi, mutta ne vievät sitten kaikki paikat. Vaikea selittää. Hyviä pädejä en ole myöskään saanut tehtyä.
Korg Electribe EMX-1 on pelkiltään melko hyvä siis syntikkapoppiin, houseen, acidiin jne. ja monet muutkin genret onnistuvat kyllä. Vehkeessä on putket, joiden tarkoituksena on antaa "analogista lämpöä" soundiin. En fiilistele ihan 100% electriben jotenkin räikeää soundia, vaan kaipaisin ehkä enemmän hämyisyyttä. Parasta laitteessa on helppokäyttöisyys ja hauskuus. Miinusta tulee paskasta reverbistä ja efektien rajoittuneisuudesta. Sämpleriä EMX-1:ssä ei ole, vaan Electribestä on erikseen punainen ESX-1 -sämpleriversio. Jos haluaa siis tehdä tosissaan biittejä, niin jonkinlainen sämpleri on aika pakollinen hankinta kylkeen. Itse Roland SP-404sx -nimisen lelun, josta ehkä lisää myöhemmin, kun olen opetellut ja totutellut käyttämään sitä kunnolla. Vielä joku syntikka kylkeen, esim. Microkorg, niin mahdollisuudet alkaa olla rajattomat, eikä rahaa ja tilaa ole mennyt ihan mahdottomasti.
Tässä esimerkki Korgin soundeista. Nauhoitin sen sämplerin kautta ja testailin efektejä samalla, tarkoitus oli nauhoittaa uudestaan, mutta en jaksanut, joten pahoittelut napsumisista yms.
Olen löytänyt varmaan kaikki Roxy Musicin albumit halpishintaan vinyylinä ja cd:nä. Nappasin nyt neljännen albumin Country Lifen hyllystäni kuunteluun. Suhtautumiseni Roxy Musiciin on kaksijakoinen. Roxy Music on todennäköisesti vaikuttanut jokaiseen lempibändiini. Toisaalta rakastan bändiä, mutta välillä artsyily, Bryan Ferryn laulumaneerit ja yleinen karnevalismi alkaa ärsyttää. Roxy Musicilla on monia loistavia biisejä, mutta mielestäni vain yksi loistava albumi, For Your Pleasure.
Country Lifen pahamaineinen kansi on ainakin huomiota herättävä. Nännit on ihan ok, ja nostalgisen 70-lukua, mutta joku tuossa häiritsee. Mallit poseeraavat pusikossa, ja levy on nimensä mukaisesti maalaisteemainen. Tosin suhtautuminen maaseutuun on mielestäni brittiläisen ylimielinen, mitä nyt voi odottaa Bryan Ferryn kaltaiselta ketunmetsästäjältä. Teema kuuluu useissa biiseissä letkeinä countrypianoina ja -viuluina, huuliharppuina ja pehmo-bluesrock-vaikutteina. Ne ovat elementtejä, joita en siedä yhtään. En ole koskaan kuunnellut Smokeytä, mutta pehmeimmät kappaleet kuulostavat joltain, miltä Smokey saattaisi kuulostaa. Onneksi kitaristi Phil Manzanera tuo tähän taidekouluporukkaan särmää välin jopa brutaalilla soundillaan.
Onneksi levyllä on monipuolisia biisejä, ja noin puolet on skipattavia ja puolet loistavia. Kovia biisejä ovat rokkaavat Thrill of it All ja Casanova, progressiivinen Bitter-Sweet, joka vaihtuu saksankieliseksi polkaksi, aavemainen keskiaikahenkinen Triptych, sekä suosikkini Texasille omistettu Prairie Rose, joka on inspiroinut Talking Headsin Big Countryä.
Naistenpäivän kunniaksi tässä on listattuna hyviä ja huonoja naisräppäreitä. Ei ole helppoa menestyä räpin misogynistisessä maailmassa.
Missy Elliot
Pidän Missyä friikkiräpin pioneerina, jolle Nicki Minajkin on paljon velkaa. Missyltä ei ole tullut hittejä pitkään aikaan, mutta karisma yhdistettynä Timbalandin omalaatuisiin biitteihin teki hänestä ehkä menestyneimmän naispuolisen räppärin.
Mia X
Mia X on No Limitin naisia ja tuttu jostain satunnaisesta Master P featista, jossa Mia X jättää P:n täysin varjoonsa. Toisaalta kukapa ei osaisi räpätä paremmin kuin Master P. En ole nähnyt tai kuullut alla olevaa kappaletta aiemmin, mutta kova meno näyttäisi olevan. Jännä, että tässäkin videossa naiset sheikkailevat eivätkä miehet.
Jean Grae aka What? What?
Tunnettu lukuisista feateista, mutta saanut myös ug-suosiota sooloillaan. Ehkä arvostetuimpia naisräppäreitä.
Apani B-Fly
Täysin random. Muistan jostain Pharoahe Monch featista, mutta hän on tehnyt näköjään paljon soolobiisejäkin.
Bahamadia
Tunnettu hypnoottisesta flow'sta ja Rawkus-yhteyksistä.
Gangsta Boo
Jotenkin lämmittää nähdä, että Three 6 Mafia originaali Gangsta Boo on vieläkin aktiivinen ja saa respektiä, jota todellakin ansaitsee. Tyylikään ei ole muuttunut ainakaan vähemmän kreisiksi. Alla oleva biisi on tosin sitä ysärin lopun kiiltomeininkiä eikä Gangsta Boota rankimmillaan.
Bloody Mary aka Nini X
Alla olevassa Bloods & Crips -projektin kappaleessa vetää tokana räppäri nimeltä Bloody Mary. Googlettamalla selviää, että hän kuoli 2006 moottoripyöräonnettomuudessa eli RIP vaan. Toisaalta hän sai elää varmaan kauemmin kuin nuo muut räppärit biisissä. Vaikea ymmärtää noita jengitouhuja.
Nicki Minaj
Tämän hetken puhutuin räppäri. Tunnettu lähinnä kreisistä tyylistään, joka on jotain Missy Elliotin ja Lil Waynen väliltä, sekä oudosta pukeutumisestaan. Osaa kuitenkin räpätäkin.
Kreyshawn
Muotibloggari tekemässä gangstarappia. Käsittämätön meininki, tarttuva biisi.
Lopuksi vielä tunnistamaton räppäri Manson Familystä. Hullua.
Limen kakkonen on kummitellut jonkun aikaa jo hyllyssäni, mutta en ole viitsinyt kuunnella aikaisemmin. En tiedä miksi ja mistä olen tämänkin ostanut, mutta tuskin maksoi hirveästi. Lime on kanadalainen aviopari (Denis ja Denise WTF?), joka teki ja tekee varmaan vieläkin imelää syntikkadiskoa. Hauskana triviana, että he eivät esiintyneet livenä, vaan palkkasivat paremmannäköisen duon vetämään keikkoja.
Limen paskuuden voi tiivistää kolmeen seikkaan. 1) miehen erikoinen revittelevä laulutyyli, ja naisen uskomattoman vihlova nasaali. Todennäköistä on, että sama jätkä laulaa molempien osuudet. 2) jopa genressään erittäin mielikuvituksettomat sanoitukset. "JEAA WOAA OOOO LOVE BABY BABY" = joka biisi tiivistettynä. 3) äärimmäinen junnaavuus. joka biisissä soi sama lyhyt riffi alusta loppuun, ja biisit ovat tietty kaikki yli 5 minuuttisia. Babe we're gonna love tonight -kappaleen lällätysmelodia on jo legendaarinen huonolla tavalla.
Jos tästä levystä pitää jotain positiivista löytää, niin osa biiseistä olisi ihan ok noin pariminuuttisina instrumentaaleina.
Jos kirpparilaatikossa on levyjä hintaan 0,1e, josta saa vielä -50%, niin kai jotain on ostettava. Ensinnäkin mukaan lähti K-Telin julkaisema New Beat Box Mix -kokoelma vuodelta 1989. En ostanut levyä pelkästään hinnan, Tapsa Rantasen upean kannen tai BEST MIX HITS EVER -mainoslauseen takia, vaan siksi, että levyllä oli muutama ihan kiinnostava biisi. Toisena ostoksena oli Max Mix Collection (1989) parin hyvän italobiisin takia, sekä ylläriostoksena peräti 25 senttiä maksanut Dr Dj Cerlan Rotterdam '93 -sinkku (1993), jolta odotin jotain old school hardcore -tuuttausta.
New Beat Box Mix alkaa B.A.T. nimisen yhtyeen (There's a) bat in my house -kappaleella. Hieno kappaleennimi, ja ihan ok old school housea. A-puolelta löytyy myös Hithousen samanhenkinen Jack to the sound of the underground, joka taas ei ole niin hieno nimi, mikäli ymmärrän verbin jack oikein, mutta raita on ihan kiinnostava. Tämä kappale on saattanut innoittaa Prodigyä, sillä siitä löytyy tuttu No Good -sämple. A-puolella on myös Eddy Huntingtonin kova italobiisi Physical Attraction ja Laserdancen avaruussyntikkabiisi Around The Planet.
B-puoli ei ala hyvin. Tolga "Flim Flam" Balkanin (nimikään ei lupaa hyvää) ja 49ersien biisit ovat useiden muiden saman aikakauden tanssibiisien tapaan korneja kollaaseja random sämplejä simppeliin tanssibiittiin. En ymmärrä mikä pointti näissäkin on. Onneksi b-puolelta löytyy myös David Grantin ihan ok housebiisi r'n'b -vokaaleilla, sekä miksauksen helmenä Humanoidin Stakker Humanoid, joka on The Future Sound Of Londonin toisen jampan varhainen acid-hitti. New Beat Box Mix on siis ihan jees kokoelmamiksaus kasarin lopun housea/acidia/italoa/proto-eurodancea retroiluhetkiin.
Sen sijaan Max Mix Collection ei nappaa. Ajattelin, että tämä olisi ollut kokoelma Max Mix -levyjen biisejä, mutta sen sijaan sainkin turhan ja lyhyen megamixauksen, jossa on jotain typerää Max Mix -haippausta päällä. Tämä on varmana ollut alunperin joku ilmaisnäyte tai kaupanpäällinen, eikä ilmaisenakaan olisi järkevä hankinta hyllytilaa viemään. Tässä pitäisi olla Eddy Huntingtonin U.S.S.R., mutta en edes huomannut biisiä. B-puolta en viitsi edes kuunnella. Ehkä vinyylistä saa tehtyä sipsikulhon tai kellon.
Dr Dj Cerlan kappale Rotterdam '93 ei olekaan kovin hardcorea, mutta se on ihan hauska ja yksinkertainen teknobiisi, jossa luuppaa aivoja tuhoava "boko pa" -vokaalisämple. Pitäisikö Rotterdam lausua noin? Tykkään myös hihateista, mutta en silti ole ihan vakuuttunut onko tohtori-dj:n arvonimi ansaittu.
Hinta-laatusuhde:
New Beat Box Mix 3/5
Max Mix Collection 1/5
Dr Dj Cerla 3/5
Kuumin trendi keikkarintamalla on albumiKLASSIKOIDEN soittaminen kokonaisuudessaan. Nyt näkyy mainoksia Metallicasta soittamassa koko Black Albuminsa Sonispheressä. Metallica nyt on tämän vuosituhannen vähiten kiinnostava artisti, ja Black Album ei edes ole SE klassikkolevy bändiltä. Ehkä he tietävät itsekin uuden materiaalin olevan paskaa, eivätkä enää osaa soittaa Master of Puppetsia tai jotain. Mutta se Metallicasta. Myös useat muut vanhat bändit tekevät tätä nykyään, ja Suomessakin on tämä albumiklassikot-konserttisarja, jossa on ollut artisteja Pelle Miljoonasta Liekkiin.
En ymmärrä. Jos haluaisin kuunnella albumiklassikon alusta loppuun, niin sitten kuuntelisin albumiklassikon. Keikalla haluan kuulla jotain yllättävää. Monesti olen mennyt kuuntelemaan bändiä tuntien ehkä yhden vanhemman levyn tai ehkä vain pari biisiä, ja olen poistunut miettien "onpa niillä muillakin levyillä kovia biisejä, pitää tutustua". Esimerkiksi Melvinsiltä tiesin aikoinaan vain ehkä Houdinin ja jotain satunnaisia kappaleita, vaikka bändin diskografia on valtava (ja epätasainen). Livenä he saivat kuitenkin kehnommatkin biisit toimimaan. Jos Melvins nyt vielä kerran tulee Suomeen, niin en todellakaan haluaisi kuulla pelkkää Houdinia, vaikka käsittääkseni sekin on joskus esitetty alusta loppuun.
Toki keikalla on mukavaa, että osa biiseistä on valmiiksi tuttuja, jotta on välitöntä tarttumapintaa ja porukka voi hoilata mukana. Hyvät keikkasetit kuitenkin sisältävät sekoituksen uutta ja vanhaa. Satunnaista yleisöä miellyttäviä hittejä, faneja miellyttäviä yllätysraitoja, covereita jne. Vaikka moni vieläkin keikkaileva bändi on tehnyt parhaat tuotoksensa jo aikoja sitten, niin varmasti uusiltakin levyiltä löytyy satunnaisia kovia biisejä, joista koostaa settilista.
Albumiklassikot livenä -buumi on typerää nostalgiaa keskittymiskyvyttömille ihmisille, jotka haluavat kuulla vain niitä tuttuja hittejä keikalla ja kotona, ja minä aion boikotoida jokaista keikkaa, jonka nimi on joku plays jotakin.
Soul-laulaja Oran "Juice" Jones (ei sukua OJ Da Juicemanille) on todellinen yhden hitin ihme, ja The Rain on se hittibiisi. Sitäkään tuskin kovin moni tietää ainakaan Suomessa. Kappaleessa Juice kertoo falsetossa kuinka hän yllätti naisensa toisen miehen seurasta, ja tausta on loistavaa semielektronista sadepäivän kruisailumusiikkia. Miehen gangsteri/player -imago vaikuttaa vähän teennäiseltä, mutta The Rain on kaikin puolin hieno biisi. Parasta kappaleessa on lopun kaksiminuuttinen avautuminen täynnä tiputtavia laineja kuten: "I gave you things you couldn't even pronounce" tai "You without me is like corn flakes without the milk". Videon kanssa toimii vielä paremmin.
B-puoli on taas a-puolen vastakohta. Your Song on Billy Paul -henkistä pehmosoulia (ei kuitenkaan coveri Billy Paulin Your Songista). Ei huono biisi, mutta tuskin tulee kuunneltua uudestaan.
Jossain 2000-luvun puolenvälin post-metal -huumassa ostin Calliston debyyttialbumin True Nature Unfolds, joka on vieläkin mielestäni parhaita kotimaisia metallilevyjä. Tokalla albumilla Noirilla on aika vähän tekemistä enää metallin kanssa, ja sen instrumentaalifiilistelyt eivät koskaan oikein iskeneet, vaikka sitä vähän joka puolella hehkutettiin. Nyt sitten ostin levyn vitosella Anttilasta kokeilumielessä.
Post-metal on vähän dorka genremääritelmä, mutta sillä tarkoitetaan instrumentaalivoittoista maalailevaa metallimusiikkia. Tuotanto on yleensä viimeisen päälle, musiikkia maustetaan erilaisilla metallille epätyypillisillä instrumenteilla, biisit ovat pitkiä ja musiikkia väännetään äärimmäisen tosissaan. Laulut ovat usein taka-alalle jäävää örinää maustettuna silloin tällöin puhtailla vokaaleilla. Osa post-metalliksi luokitelluista bändeistä tekee äärimmäisen raskasta jumittelua, ja osa haikeaa fiilistelyä. En hirveästi seuraa mitään genrejä, mutta jotenkin tuntuu, että post-metal alkaa olla jo poissa muodista.
Calliston Noir tuo aika vaihtelevat fiilikset näin kuusi vuotta julkaisunsa jälkeen. Bändi vie taitavasti tunnelmista toisiin. Pitkissä kappaleissa on eeppisiä osioita, jotka kehittyvät ja sulautuvat toisiinsa sujuvasti. Pääpaino on ilmavassa tunnelmoinnissa, mutta välillä tulee särökitarajunttaustakin, ihan vaan, että tätä voisi markkinoida heviyleisölle. En aivan ymmärrä lauluosioiden pointtia. Ihan kuin örinälaulut olisivat jokin muisto edelliseltä levyltä. Tähän ne eivät varsinaisesti sovi, mutta eivät toisaalta ärsytäkään. Uusimmalla levyllä Providencella on ilmeisesti ihan puhtaita lauluja, mikä ei ole lainkaan yllättävä jatkumo.
Kaikki on niin hyvin tehtyä, ja turkulaisen Calliston menestyksestä genrensä kansainvälisenä huippunimenä voi olla ylpeä, mutta valitettava TOTUUS on se, että eihän nämä kappaleet kovin hyviä lopulta ole. Eka biisi on loistava ja toka biisi lähtee noin puolenvälin jälkeen mielenkiintoiseksi, mutta suunnilleen puolet levystä on tasapaksua ja tylsää, vain joitain mielenkiintoisia osuuksia siellä täällä. Kaikki on jotenkin tehty sen saman viitekehyksen mukaan. Eka vähän haikeaa jatsahtavaa tunnelmointia, kitaranäppäilyä, sitten joku mystinen osuus ja sitten lähtee puuduttava metalliriffi ja vähän örinää. Kappaleita kehitellään, mutta kliimaksit jäävät vaisuiksi. Vähemmälläkin yrittämisellä pääsisi yhtä isoihin tunnelmiin, eikä hyvät riffit siellä täällä mitenkään haittaisi.
ABC:n juuret ovat Sheffieldin taiteellisissa post-punk piireissä, mutta vuoden 1982 debyytti Lexicon of Love on jotain aivan muuta. Yhtye halusi pakkomielteisesti tehdä mahdollisimman suuren ja viimeisen päälle tuotetun levyn. Siinä he onnistuivatkin, ja levy myi helvetisti. Varmaan myös Suomessa, koska Lexicon of Lovea näkee vähän joka paikassa muutaman euron hintaan.
Ensimmäinen asia, johon Lexicon of Lovessa kiinnittää huomiota on juuri tuotanto. Supertuottaja Trevor Hornin hioma levy kuulostaa viuluineen ja saksofoneineen todella suurelta ja hienostuneelta. Vaikutteet tulevat phillysoulista, amerikkalaisessa diskosta ja Roxy Musicin popimmista hetkistä. ABC kuulostaa ärsyttävän hyvältä. Yleensä inhoan viuluja pop-musiikissa, mutta tässä kaikki instrumentit uppoavat luontevasti kokonaisuuteen ja yksityiskohdat ovat tasapainossa. Vain All of My Heart on itselleni turhan imelä. Kaikki kappaleet kertovat laulaja Martin Fry'n sydänsuruista, mutta aihe ei kyllästytä, sillä mies on erinomainen sanoittaja. Vertaukset ja riimit ovat kiinnostavia ja nokkelia.
Kannessa Martin Fry esittää näyttelijää, joka esittää sankaria. Kun katsoo bändin live-esiintymistä kiiltävissä puvuissa, tulee mieleen vain, että lavalla on todennäköisesti ihan perusjamppoja, jotka esittävät esittävänsä supertähtiä. Kömpelöä, mutta varmaan ihan tarkoituksellista. 1980-luvun Sheffield oli täysin eri maailma kuin ABC:n väriloisto ja kimallus. Bändillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta, mutta mitä väliä, he tekivät hyvää musiikkia. Poison Arrow ja The Look of Love -hitit ovat upeita kappaleita, ja moni muu biisi pääsee lähelle.
Silti Lexicon of Love ei käy kovin usein soittimessani. Hienostunut diskopop ei ole ehkä ihan minun tyylistä musiikkia, ja levyllä ei ole juuri yllätyksiä. Jos tunnet hittibiisit, niin loput ovat melko samaa tavaraa. Noin puolet biiseistä ei aiheuta mitään tuntemuksia, mutta jo pelkästään The Look Of Love tekee tästä ostamisen arvoisen.
Jerry Harrison ei ole kovin kiinnostava tyyppi. Hän on ollut loistavissa yhtyeissä Modern Lovers ja Talking Heads, hän on varmasti erinomainen ja visionäärinen muusikko, ja hyvännäköinen kaveri ainakin kasaristandardeilla, mutta silti liian karismaton perusjamppa herättääkseen kiinnostusta. Kai hän vain on liian mukava ja nöyrä Jonathan Richmanin ja David Byrnen kaltaisten kusipäiden rinnalla. Itselläni ei ollut mitään käsitystä hänen persoonastaan tai soolourastaan ainakaan ennen kun ostin nämä pari albumia. Jonkun aikaa jouduin miettimään kannattaako maksaa 6 euroa levyistä, jotka jäävät todennäköisesti vain viemään tilaa hyllystä, vain siksi, että fanitan Talking Headsia. Onneksi ostin.
The Red And The Black on kuin sisar Talking Headsin loistavalle Remain In Lightille ja serkku David Byrnen mainiolle Catherine Wheelille. Jerryn eka soolo tuli vuonna 1981, vain vuosi Remain In Lightin jälkeen Talking Headsin ollessa hajoamispisteessä. Jerry yritti joko toistaa levyn menestyksen, tai sitten tämä on oikeasti hänen tyylistään musiikkia, ja Remain In Lightin erinomaisuudesta voimmekin kiittää suurelta osin Jerry Harrisonia. Miten päin vain, tämä on kuin löytäisi unohdetun, mutta toimivan jatko-osan.
Samat erikoiset rytmit ja paranoia on myös The Red And the Blackilla, ja soittajat ovat pitkälti samoja kuin Remain In Lightillä. Levy iski ekalla kertaa niin, etten voinut tehdä muuta kuin kuunnella sen kaksi kertaa putkeen sohvalla istuen. Jerryn matala lauluääni kuulostaa joltain Ian Curtisin, Bowien ja David Byrnen välimuodolta. Ei mitenkään omaperäinen siis, mutta toimii. Kappaleissa ei ole hittimateriaalia, vaan levy on tasainen kokonaisuus. Siksi se ei ole myöskään klassikko. Henkilökohtainen lemppari on kuumottavan apokalyptinen Worlds in Collision, jossa sämplätään koirien haukuntaa ja Hitlerin puhetta jyräävän grooven päälle. Muutenkin jonkinlainen kolmannen maailmansodan uhka tuntuu olevan toistuva teema levyllä. The Red And The Black ylittää Talking Headsin pimeimmät ja vainoharhaisimmat hetket, ja lähentelee välillä Joy Divisionin synkkyyttä. Ihme juttu, koska Jerry Harrison kuitenkin vaikuttaa kuitenkin ihan vekkulilta kaverilta. Ehkä Reaganin alkanut kausi ei luonut positiivista henkeä uudelle vuosikymmenelle.
Jerryn toinen albumi Casual Gods tuli 7 vuotta ekan jälkeen Talking Headsin ollessa jälleen hajoamaisillaan. Casual Gods on yllättäen myös erittäin hyvä levy. Taiteellisuudesta on otettu hieman takapakkia, ja osa Casual Godsin biiseistä kuulostaa tavanomaisemmalta funk-vaikutteiselta kasari poprockilta. Vaikka levy ei ole aivan yhtä kiinnostava, siellä täällä on mielenkiintoisia kokeiluja, ja tällä kertaa mukana on melkein hittejäkin. Jerryn laulu kuulostaa vapautuneemmalta, ja osassa biisejä on erinomaisia kertosäkeitä. Toisaalta levyllä on jotain huonojakin hetkiä, kuten Cherokee Chief, joka on tyhmä jo biisinnimenä. Typerä hard rock -riffi, Talking Headsin Girlfriend Is Betteristä lainattu laskeva bassokuvio, ja Jerryn Mick Jagger -imitaatio ei vain toimi. Tämäkin levy on myös ihmeen synkkä, kuten jo kannestakin näkee, mutta ei niin painostava kuin edellinen.
Jerry Harrisonin kaksi ekaa soololevyä ovat positiivisia yllätyksiä, ja suosittelen ainakin Talking Headsin faneille.
The Red And The Black (1981) ja Casual Gods (1988):
