Soul Sunday by M-za & Eero 1. MFSB – Something for Nothing2. The Isley Brothers – Little Miss Sweetness3. David Bowie – Young Americans4. Ann Peebles – Come to Mama5. Al Green – Tired of Being Alone6. Lloyd W. Williams – I Need You Now7. Barry Goldberg . You’re Still My Baby8. Ann Peebles – Trouble, Heartaches & Sadness9. Little Milton – At the Dark End of the Street10. Stevie Wonder – I’d Cry11. O.V. Wright – I Don’t Do Windows12. Lafayette Afro Rockband – Hihache13. Joe Tex – Give the Baby Anything the Baby Wants14. Al Greene – I’ll Be Good to You15. Bobby Byrd – Never Get Enough16. Lloyd W. Williams – Be Mine Tonight17. JR. Walker & The Allstars – Shake and Fingerpop18. 100 Proof Aged in Soul – Somebody’s Sleeping in my Bed19. Clarence Carter – Looking for a Fox20. Rasputin Stash – Hit it and Pass it21. The Temptations – Ball of Confusion22. Curtis Mayfield – Heavy Dude23. Windy City – Windy City Theme24. Willie Hutch – We Gonna Have a House Party25. Marvin Gaye – Wherever I Lay My Hat26. O.V. Wright – Into Something27. Peggy Scott & Jo Jo Benson – Pickin’ Wild Mountain Berries28. Tammi Terrell – This Old Heart of Mine
Jos ette tiedä kuka on Morris Day, niin katsokaa loistava Purple Rain -elokuva, jossa Morris Day on Princen kanssa kilpailevan yhtyeen The Timen egoistinen johtohahmo. Syy siihen, että The Time oli elokuvassa lähes yhtä hyvä ellei parempikin kuin Prince & The Revolution, on siinä, että Prince sävelsi, soitti ja tuotti kaikki The Timen kappaleet, ja Morris Day vain lauloi. Toisaalta The Time ja Morris Day olivat myös aivan loistavia esiintyjiä ja soittajia ja ovat vieläkin (ks. youtube).
Kyllästyneenä Princen pomotteluun, Morris Day teki soololevyn pian The Timen kolmannen levyn jälkeen. Tällä kertaa kappaleet ja tuotanto ovat oikeasti omia. Jännää, että Color of Success on kuitenkin aivan samalla kaavalla tehty kuin The Timen levyt. Levyllä on kuusi kappaletta ja levyllä on kappale nimeltä The Oak Tree, joka esittelee uuden tanssin tyyliin The Walk ja The Bird. Yllättävintä on se, että kuinka helvetin hyvä levy on. Color of Success on Minneapolis-funkkia parhaimmillaan.
Morris esittää vieläkin samaa player-hahmoa kuin Purple Rainilla, mutta huumorin lisäksi levyssä on syvällisempiäkin sävyjä. Itsetutkiskelevassa kappaleessa The Character Morris pohdiskelee julkisuuden painetta, omaa naistenmiehen rooliaan ja ehkä myös huumeongelmaansa. ”I guess I'm just a victim girl, a victim of society / I guess I'm just a character”. Color of Success -kappaleessa kommentoidaan soolouralle lähtemistä hyvin itsevarmasti: ”Try to realize, I'm number one in the end”. Vaikka Morris Day on hauska ja viihdyttävä, niin yleisvire Color of Successilla on ihmeen melankolinen.
A-puolen The Oak Tree on ehdoton hittibiisi, mutta Color of Success ja The Character ovat myös hyvin lähellä. Sävellykset ovat tarttuvia ja syntetisaattoribassoja ja funkkikitaroita ei voi kun rakastaa. Levyn b-puoli on lähes yhtä hyvä. Love Sign on hieno tanssibiisi a-puolen tyyliin, Don't Wait For Me on pakollinen balladi, mutta hieno biisi kuitenkin ja Love/Addiction hitaampaa funkkimenoa. A-puolen loputtua siirtää mieluummin neulan takaisin alkuun, kuin vaihtaa puolta, mutta se ei tarkoita että b-puoli olisi ollenkaan huono.
Valitettavasti Morris Day ei koskaan saanut niin suurta suosiota kuin Color of Successin (itseironinen) egoilu antaa ymmärtää. Seuraava soolo Daydreaming on nimittäin melko huono (vaikka Fishnet olikin pieni hitti) ja Morrisin kolmatta hiphop-tyylistä albumia ei varmaan noteerattu ollenkaan. The Time sentään palasi yhteen ja sai tehtyä suurimman hittinsä Jerk Out vielä 1990.
Daydreamingilla on sama tuttu funksoundi tallessa muutamassa kappaleessa, mutta sävellykset ovat jotenkin väkisinväännetyn oloisia. Fishnet kuulostaa paljon ysäri-rnb:ltä ja ehkä siksi siitä tulikin hitti. Yllättävin kappale on melankolinen balladi Man's Pride. Se on ehkä maailman suurin kappale tuotannoltaan. Viuluja, pianoja, dramaattista sopraanolaulua (tai jotain) ja Morris Day, jonka ääni ei ole ehkä ihan kappaleen suuruuden tasoa, vaikka hän onkin loistava laulaja. En oikein osaa suhtautua tähän kappaleeseen. Voin vain kuvitella kuinka jossain suuruudenhullussa kokkelipöllyssä sovitus ovat lähtenyt käsistä. Daydreamingilla on muutama kuunneltava kappale, mutta en valitettavasti voi suositella levyä kenellekään muulle kuin hc Minneapolis-faneille ja niille jotka haluavat kerätä kaiken vähänkin Princeen liittyvän. Ainakaan levystä ei joudu paljoa maksamaan ja ei se nyt ihan paska ole. Sen sijaan Color of Success on todellinen helmi.
Levyviemäri esittelee varmasti tulevaisuudessa myös muita Princeen yhdistettyjä artisteja kuten Sheila E., Jesse Johnson ja The Family.
Color of Success:
Daydreaming:
Tämän täytyy olla paras musiikkivideo ja kappale ikinä:
Hyviä soul-lp:itä on erittäin vaikea löytää kirpputoreilta. Ne ovat suosittuja oikeastaan kaikissa piireissä, ja jos joku hyvä lp sattuu joskus kirpparille eksymään, joku nörtti käy sen sieltä välittömästi poistamassa. Myös myyjät tietävät tämän, ja tuntuu että jokainen lp, jossa on tummaihoisia kannessa, on aivan ylihinnoiteltu. Philadelphia International -merkin levyt ovat ehkä hieman yleisempiä, sen pehmeät huipputuotetut diskomaiset soundit eivät ole kestäneet aikaa niin hyvin kuin vaikka Staxin raaempi meno. Tietenkin Motowniin ja Staxiin on turha verrata, koska niiden juuret ovat kauempana, kun taas Philadelphia International on vahvasti kiinni 70-luvussa ja edustaa diskon läpimurtoa.
Tyttöbändi The Three Degrees on ehkä kaupallisesti menestynein phillysoulin edustaja, ja tämä levy on hyvin tyypillistä soundia. Taustabändinä on tietenkin Philadelphia-soundin ja The Sound of Philadelphia -kappaleen luoja MFSB (Mother Father Sister Brother tai Motherfucking Son of a Bitch). Parhaimmillaan jousipainotteinen MFSB on erittäin mahtipontista kamaa. Huonoimmillaan se on laimeata lemmenlaivadiskoa. Siksi odotukseni The Three Degreesin nimetöntä albumia vuodelta 1973 kohtaan eivät olleet suuret. Levy on kuitenkin ihan positiivinen yllätys ja ok-ostos halvalla. Pidän eniten kappaleesta A Woman Needs a Good Man, jossa on edustettuna MFSB:n porvarillisen hillitty, mutta samalla badass tyyli parhaimmillaan. Kovin pahaan imelyyteen ei sorruta missään vaiheessa, mutta sävellykset eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikka When Will I See You Again ja Dirty Old Man ovatkin yhtyeen suurimpia hittejä. Levy on hyvää taustamusiikkia hienostuneisiin kylpytakkifiilistelyhetkiin.
Kannessa näkyy tytöt pukeutuneena elegantteihin kankaisiin ja koruihin, mutta sisäkansi yllättää. Tytöt ovat nimittäin pukeutuneet timantteihin ja läpinäkyviin trikoisiin. Nykyäänhän jokainen naispoppari keikistelee mahdollisimman paljastavissa asuissa ja myy seksillä, mutta Three Degrees taas poseeraa nännit paljaana klubille lähdössä ihan kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Kai se on sitä 70-lukua.
Levyviemäri palaa joulutauolta, skippaa taktisesti kaiken maailman 2010-listaukset ja menee suoraan synkkään lähitulevaisuuteen vuoden 1988 kautta, eli arvostelussa on kanadalaisen metallibändin Voivodin klassikkolevy Dimension Hatröss.
Dimension Hatröss on erittäin metal levy, vaikka seuraavilla parilla levyillä Voivod menikin pehmompaan suuntaan. Voivodin logo on yksi hienoimmista bändilogoista ja erittäin metal. Jätkien ulkonäkö, siloposket, pitkät kiharat ja nahkatakit, on erittäin metal. Soittajien aliakset, Snake, Away, Blacky ja ööh.. Piggy, ovat erittäin metal. Rumpali Awayn piirtämä kotikutoinen kansi on erittäin metal, vaikka en osaa yhtään sanoa mitä se esittää. Siinä on jonkinlainen kone tai rakennus, jossa on zombikyborgin naama ja aivot joihin tökitään ruiskulla? En tiedä, mutta vitun rankkaa. Musiikki on myös erittäin metal, ei epäilystäkään. Monille varmaan tulee sanasta metal mieleen jotain Manowarin kaltaista nahkaa ja miekkoja -meininkiä, mutta itselleni metallin idea on jotain Voivodin kaltaista thrash-meininkiä.
Musiikin pystyy helposti kategorisoimaan thrash-metalliksi, mutta jotain outoa siinä on. Outous tai erilaisuus ei ole lähtöisin genrerajojen rikkomisesta, kuten vaikka aiemmin arvostellussa Cephalic Carnagessa. Voivodin jätkät vaan sattuvat olemaan aivan omissa sfääreissään, ja yhtyeen näkemys thrashista on sen mukaista. Kitaristi Piggyn (r.i.p.) riffit ovat omaa luokkaansa. Hän käyttää suurimmaksi osaksi käsittämättömiä riipiviä sointuja korkeilta kieliltä. Kun basisti ja rumpali soittavat enimmäkseen ”täysillä”, yhdistelmä on jotenkin erittäin metal, maalaileva, korvia raastava ja koukuttava yhtä aikaa. Laulajan ääni on muuttunut vanhempien levyjen rääynnästä outoon nasaaliin, joka varmasti saa jotkut pysymään kaukana Voivodista. Kyberpunk-dystopioita maalailevat sanoitukset sopivat täydellisesti pimeään ja kaoottiseen musiikkiin.
Voivodin soundi on siis ainutlaatuinen ja bändi on muutenkin cool. Nimikin on kiva sanoa... Voivod. Onko musiikki sitten hyvää vai huonoa? Siihen on vaikea vastata, sillä Voivod on jossain hyvä/huono -jaottelun tuolla puolen. Musiikki ei missään tapauksessa ole helppoa, ja levy aukenee vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen, jos on auetakseen. Levy on kuitenkin niin mielenkiintoinen että sitä kuuntelee mielellään vaikka päivittäin. Myös tarttuvia osioita riittää, esimerkiksi Tribal Convictionsin intro tempaa mukaansa, ja monet kohdat jäävät jopa päähän soimaan.
