Jos ette tiedä kuka on Morris Day, niin katsokaa loistava Purple Rain -elokuva, jossa Morris Day on Princen kanssa kilpailevan yhtyeen The Timen egoistinen johtohahmo. Syy siihen, että The Time oli elokuvassa lähes yhtä hyvä ellei parempikin kuin Prince & The Revolution, on siinä, että Prince sävelsi, soitti ja tuotti kaikki The Timen kappaleet, ja Morris Day vain lauloi. Toisaalta The Time ja Morris Day olivat myös aivan loistavia esiintyjiä ja soittajia ja ovat vieläkin (ks. youtube).
Kyllästyneenä Princen pomotteluun, Morris Day teki soololevyn pian The Timen kolmannen levyn jälkeen. Tällä kertaa kappaleet ja tuotanto ovat oikeasti omia. Jännää, että Color of Success on kuitenkin aivan samalla kaavalla tehty kuin The Timen levyt. Levyllä on kuusi kappaletta ja levyllä on kappale nimeltä The Oak Tree, joka esittelee uuden tanssin tyyliin The Walk ja The Bird. Yllättävintä on se, että kuinka helvetin hyvä levy on. Color of Success on Minneapolis-funkkia parhaimmillaan.
Morris esittää vieläkin samaa player-hahmoa kuin Purple Rainilla, mutta huumorin lisäksi levyssä on syvällisempiäkin sävyjä. Itsetutkiskelevassa kappaleessa The Character Morris pohdiskelee julkisuuden painetta, omaa naistenmiehen rooliaan ja ehkä myös huumeongelmaansa. ”I guess I'm just a victim girl, a victim of society / I guess I'm just a character”. Color of Success -kappaleessa kommentoidaan soolouralle lähtemistä hyvin itsevarmasti: ”Try to realize, I'm number one in the end”. Vaikka Morris Day on hauska ja viihdyttävä, niin yleisvire Color of Successilla on ihmeen melankolinen.
A-puolen The Oak Tree on ehdoton hittibiisi, mutta Color of Success ja The Character ovat myös hyvin lähellä. Sävellykset ovat tarttuvia ja syntetisaattoribassoja ja funkkikitaroita ei voi kun rakastaa. Levyn b-puoli on lähes yhtä hyvä. Love Sign on hieno tanssibiisi a-puolen tyyliin, Don't Wait For Me on pakollinen balladi, mutta hieno biisi kuitenkin ja Love/Addiction hitaampaa funkkimenoa. A-puolen loputtua siirtää mieluummin neulan takaisin alkuun, kuin vaihtaa puolta, mutta se ei tarkoita että b-puoli olisi ollenkaan huono.
Valitettavasti Morris Day ei koskaan saanut niin suurta suosiota kuin Color of Successin (itseironinen) egoilu antaa ymmärtää. Seuraava soolo Daydreaming on nimittäin melko huono (vaikka Fishnet olikin pieni hitti) ja Morrisin kolmatta hiphop-tyylistä albumia ei varmaan noteerattu ollenkaan. The Time sentään palasi yhteen ja sai tehtyä suurimman hittinsä Jerk Out vielä 1990.
Daydreamingilla on sama tuttu funksoundi tallessa muutamassa kappaleessa, mutta sävellykset ovat jotenkin väkisinväännetyn oloisia. Fishnet kuulostaa paljon ysäri-rnb:ltä ja ehkä siksi siitä tulikin hitti. Yllättävin kappale on melankolinen balladi Man's Pride. Se on ehkä maailman suurin kappale tuotannoltaan. Viuluja, pianoja, dramaattista sopraanolaulua (tai jotain) ja Morris Day, jonka ääni ei ole ehkä ihan kappaleen suuruuden tasoa, vaikka hän onkin loistava laulaja. En oikein osaa suhtautua tähän kappaleeseen. Voin vain kuvitella kuinka jossain suuruudenhullussa kokkelipöllyssä sovitus ovat lähtenyt käsistä. Daydreamingilla on muutama kuunneltava kappale, mutta en valitettavasti voi suositella levyä kenellekään muulle kuin hc Minneapolis-faneille ja niille jotka haluavat kerätä kaiken vähänkin Princeen liittyvän. Ainakaan levystä ei joudu paljoa maksamaan ja ei se nyt ihan paska ole. Sen sijaan Color of Success on todellinen helmi.
Levyviemäri esittelee varmasti tulevaisuudessa myös muita Princeen yhdistettyjä artisteja kuten Sheila E., Jesse Johnson ja The Family.
Color of Success:
Daydreaming:
Tämän täytyy olla paras musiikkivideo ja kappale ikinä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti