Olen tykännyt joistain EW:n vanhemmista levyistä, joista Dopethrone on jopa klassikko. Tämä levy tuli kovan hypen johdattelemana, ja mm. tämä Imperiumin naurettava fanipoika-arvio sai minut kerrankin ostamaan levyn uutena kuuntelematta. Pettymys oli suuri.
Jee, musta cd, hopeanhohtoinen kansi, kappaleennimiä kuten Satanic Rites of Drugula (idea varmaan naurattanut pilvessä). 70-luvun vintagegearilla nauhoitetut soundit on kieltämättä mukavan retrot, mutta ketä kiinnostaa, kun biisit ovat turhaa paskaa. Electric Wizard kierrättää omia riffejään, jotka ovat jo alunperin lainattu Black Sabbathilta. Witchcult Todayn, Satanic Rites of Drugulan, The Chosen Few'n ja Torquemada '71:n riffit ovat aivan liian samankuuloisia, ja niitä toistetaan liian monta kertaa. Hypnoottisen ja tylsän raja on ohut, samoin kun kunnianosoituksen ja apinoinnin. Dunwich on ainoa hyvä kappale levyllä, ja Saturnine on ihan ok.
Jus Osborne ei ole koskaan ollut mikään hyvä laulaja, mutta aiemmin vokaalit ovat haudattu syvemmälle kaikuun, ja hän on rääkynyt enemmän. Nyt laulu on ärsyttävää ulinaa, ja korneista sanoista saa liian hyvin selvää.
Electric Wizard on musiikillisesti edellisen arvostelun Sallyn sukulainen, mutta taas imagoasioissa täysi vastakohta. Electric Wizard on aina hallinnut visuaalisen puolen ja coolit kannet ja biisinnimet. EW lainailee 70-luvun huuruisista kauhuleffoista ja klassisesta kauhukirjallisuudesta, myy cooleja hevipaitoja, ja bändin rikollinen maine ja kaunis naiskitaristi varmasti lisää kulttistatusta. Ei siis ihme, että ylihintaiset SPECIAL DIE HARD EDITIONit myydään loppuun huolimatta b-luokan biisimateriaalista.
Sally olisi saattanut myydä moninkertaisen määrän levyjä ellei bändin nimi olisi Sally, vaan joku raflaavampi esim. Bong Wizard tai Dope Witch ja levyn kannessa olisi jointtia polttava vuohi. Julkaisija Rise Above Records saattaa kertoa monille kaiken oleellisen levystä, mutta muuten ei tule juuri matalaprofiilisempaa hevibändiä mieleen. Ensinnäkin bändin nimi Sally voi viitata vaikka mihin. Itselle tulee mieleen Sally Spectra. Levyn nimestä saattaa tulla mieleen seattlelainen yhtye Earth, joka on kaukainen sukulainen Sallylle. "Me soitetaan tällaista c-luokan Earthia". Kaiken huipuksi kuuntelija etäännytetään kaikista mielikuvista japaninkielisillä biisinnimillä, joita on mahdoton muistaa. "joo se on hyvä se yks Sallyn biisi Funquutoovoqy joku". Olisivat samantien julkaisseet cd-r:n ilman biisilistaa.
Imagolla ei ole mitään väliä tietenkään, vaan musiikki ratkaisee. Sääli vaan Sallyn pojille, sillä C-Earth saattaisi olla klassikko trendikkäissä sludge/stoner-piireissä. Riffit ovat muutakin kuin pelkkää sabbath-apinointia, ja kappaleet ovat kaikesta raskaudesta huolimatta tarttuvia. Välillä jäädään jumittamaan ja dronettamaan minuuteiksi, mutta pointti ei huku missään vaiheessa. Kitaran pörinäsoundi kutittelee mukavasti mielihyväkeskusta, ja laulajan ärinässä on pienehköä melodisuutta ja sanoistakin saa jotain selvää. Sallyn C-Earth on kaikin puolin miellyttävää, mutta ei ehkä maailman omaperäisintä metallimusiikkia.
Mitä ikinä Spotifystä hakeekaan, niin tuntuu että aina löytyy joku samanniminen ö-luokan hustler/rapper. Valitettavasti ainakaan Spotifystä ei löytynyt Goatwhore tai Anal Vomit -nimisiä räppäreitä, mutta tässä on nyt joitain karseimpia black metal -bändien kaimoja.
Immortal
Immortalia hakiessa saattaa törmätä myös Immortal Techniqueen, joka on loistava poliittinen punchline -räppäri. Sanoisin, että Immortal Techniquen 3rd World on yksi 2000-luvun parhaita räp-levyjä, mutta Spotifystä löytyvä Immortal on hauskasti kristillinen räpäyttäjä, joka tiputtelee riimejä kuten "like Jeremiah, I got fire". Itseasiassa Immortal ja muut jumalan soturit hänen levyillään eivät ole erityisen huonoja räppäämään ja biititkin vaihtelevat kamalista ihan siedettäviin etelän tikitysbiitteihin, mutta valitettavasti räppien aihepiiri kiinnostaa vielä vähemmän kuin perusläpät autoista/naisista/rahasta/aseista/huumeista. Toinen vähemmän harras Immortal on taas ihan taitava battleräppäri, mutta hänestä en löydä mitään muuta netistä kuin History in the making -levyn Spotifyssä. Naispuolinen Immortalkin löytyy, mutta hän ei ole varsinaisesti räppäri, vaan aivan kammottaviin trooppisiin synabiitteihin epävireisesti varovaisella Jamaika-aksentilla laulava reggaeartisti. Välillä ihmetyttää, että mistä Spotify repii näitä.
Itselleni Immortal Technique vie voiton Immortalista.
Tämä video taisi olla ensikosketukseni blackmetal -musiikkiin. Vieläkin huvittaa yhtä paljon. "You might say I'm demonized"
Mayhem
Latinoräppäri Mayhem yrittää aiheuttaa pahennusta vähintään yhtä paljon kuin se toinen Mayhem kappaleillaan kuten Slap that bitch ja Make a hoe a housewife. Ehkä vastenmielisintä räp-musiikkia mitä olen kuullut sitten A$AP Rockyn. Ärsyttävä kimittävä ääni, naurettavaa naisvihaa ja järjettömiä laineja kuten "Keep money in my pocket like a wallet do, Keep blissed with my bitch like Scooby-Doo" köppäsiin reggaeton/klubiräp -biitteihin. Trendistä poiketen Mayhem käyttää ylöspäin pitchattuja kertsejä, josta pieni omaperäisyyspiste. Näyttäisi myös siltä, että Mayhem ja yleisnero D'Vinci ovat myös baitanneet snakestylet suomalaiselta Gambitilta. Hävetkää.
Käärmetyylien originaattori:
Tämä täysin sekopäinen biisi on ehkä Mayhemin paras
Emperor
Tämä Emperor on brittiläinen grime-mc. Dude saattaa olla taitava, mutta kaipaisi vähän paremman tuotannon. Toisaalta ihan sympaattista kotisoundia.
vs.
Venom
Venom-nimisiä räppäreitä on varmaan miljoona, mutta oudoin on turkkilainen naisräppäri Venom. Biitit ovat sämplepohjaisia, ja kuulostavat joltain ysärin alun ug-räpiltä. Amererca is my country (sic) kappaleessa on hyvin tutun kuuloinen sämple. Spotify sanoo 2005, mutta vaikea sanoa miltä vuodelta levy on oikeasti. Voi olla, että Turkin skene vastaa jotain jenkkien vuotta 1998 nykyään. Kannessa näkyy sama nainen kahteen kertaan, ja räppäri tuplaa itseänsä jotenkin todella skitson kuuloisesti, ja välillä heittää turkinkielisiä shoutoutteja jonkun toisen räppien päälle. Välillä pitää tarkistaa, ettei esim. youtubesta soi joku toinen biisi samaan aikaan. Levyllä on myös amerikkalaisvahvistus Big Ace, joka on ihan ok oldschool-räppäri. Kannessa lukee "includes smash hit Turkish basketball federation", mutta ei se nyt voi kovin "smash hit" olla, koska youtubestakaan ei löydy. Vaikea tästä nyt on mitään sanoa, kun ei lyriikoista ymmärrä mitään.
Venomilla löytyy myös kahjosti nimetty artisti Pee-Deep. Hän saattaa olla jonkinlainen Lil B:n tyyppinen vitsi. Kammottava Show me that tattoo -levy vuodelta 2005 voisi olla ihan tosissaan tehty, kun taas seitsemän vuonna 2010 ilmestynyttä albumia eivät varmasti ole. Ehkä mies on alkanut parodioimaan itseään, tai ehkä on olemassa kaksi Pee-Deepiä? Sekavaa.
Nyt on tullut kuunneltua tätä levyä jonkun verran. CCR on tietty tuttu hittiensä kautta, mutta muuten bändi ei ole kovin läheinen. Tähän täytyy tulla muutos, sillä Bayou Country on hieno albumi.
Cryptisestä nimestä, ilmestymisvuodesta ja San Franciscon Bay Arealta ponnistamisesta huolimatta CCR pitää hippipsykedelian kaukana ja tekee rehellistä ja raakaa bluesrokkia, jonka haluaa uskoa kumpuavan syvän etelän soilta. Bayou Country on ensimmäinen viidestä kahden vuoden sisään ilmestyneestä hittilevystä. Viisi klassikkolevyä ja iso läjä upeita singlejä kahdessa vuodessa! John Fogertyn inspiraatiota voi vain hämmästellä, kuten myös hänen hienon kuuloista kireää laulutapaansa.
CCR lainaa tällä levyllä rockin klassikkopankista Good Golly Miss Mollyn, ja antaa tuplasti takaisin Proud Mary -hitillä. Covereista on turha puhua, koska tuohon aikaan vielä alkuperäisesittäjistä ei niin välitetty. Born on the Bayoun riffi ja lehmänkello taas on innoittanut mm. Don't Fear The Reaperia, vaikka tunnelmiltaan on täysin erilainen. Muutkin kappaleet ovat kovia, ainoastaan alkuun ihmetytti, miksi juurikin nimeltään kuulostava, junnaava Graveyard Train vie 25% levyn lyhyestä kestosta, mutta siihenkin olen nyt tottunut.
Daren menestyksen jälkeen Human Leaguella oli kovat paineet tehdä uusi hittilevy. Kolme vuotta meni ja väkisin väännettyä skeidaahan sieltä tuli. Hysterialla on kuitenkin pari kovaa hittibiisiä. A-puolen The Lebanon on paljon U2:ta muistuttava rock-biisi, joka on mielestäni yksi Human Leaguen parhaita hittejä, vaikka sanat ovat kieltämättä tönköt. B-puolella on taas enemmän Daren linjaa muistuttava Life on your own, joka toi päässäni melko usein. Näiden kahden kappaleen takia Hysteriasta voi sen pari euroa maksaa.
Aika ihana tuo Philip Oakeyn libanonilaislookki muuten:
See jungle! See jungle! Go join your gang yeah, city all over! Go ape crazy! on albumin oikea nimi. Se kertoo, että apinakreisiä bailumusiikkia on luvassa. Bow Wow Wow on Malcom McLarenin rahastus/kohuprojekti, joka tunnetaan ehkä parhaiten I want candy -hitistä, jota nykyäänkin kuulee aika usein. Tämäkin levy toimii erittäin hyvin nykyään. Funkyssä viidakorummuttelussa yhdistettynä karismaattisen, mutta laittoman nuoren naislaulajan iloisiin ja tarttuviin laulumelodioihin on jotain simppelin ajatonta. Tästä tulee hyvälle tuulelle. Kohua aiheutti tämän levyn alkuperäinen kansi, jossa 14-vuotias Annabella Lwin poseeraa alasti. Omassa versiossani on tuo yllä näkyvä melko kiltti kansi.
Levyviemäri pitää määrittelemättömän pitkää kesätaukoa, mutta ajattelin nyt kerrankin kirjoittaa jotain kenties hyödyllistä.
Ostin joitain kuukausia sitten ylläolevan näköisen rumpukone/syntikka -yhdistelmän eli "grooveboxin". Olen tehnyt musiikkia tietokoneella jo pidemmän aikaa, mutta hiirellä ja näppäimistöllä säätäminen alkoi tuntua liikaa työltä, vaikka vain täysin omaksi huvikseni väännän biittejä. Tietty tietokoneeseen saa kaikenlaisia kontrollereita, joiden namikoita voi väännellä, mutta tehokkaampi tietokone, kontrollerit, interfacet yms. maksavat kuitenkin reippaasti enemmän kuin vajaan 500 euron Korg. Tietokoneella pystyy tekemään kaiken minkä tuollakin ja rajattomasti enemmän, mutta osa hardwaren hauskuudesta piilee juuri rajotteissa.
Electribellä vääntäminen on erittäin hauskaa ja intuitiivista hommaa. Yleensä kun alottaa tyhjästä patternista, saa noin 10 minuutissa jotain siistiä aikaiseksi. Ei tarvitse odotella koneen käynnistymistä, ohjelmien lataamista yms. Manuaaliinkaan ei tarvitse paljo koskea. Eka tuotti vähän hankaluuksia tajuta logiikka siinä, että koneessa ei ole valmiita soundipankkeja syntikoille ja tyhjät patternit ovat jossain viimeisillä muistipaikoilla. Soundejakaan ei pysty tallentamaan. Sen sijaan laitteessa on valmiina järjetön määrä valmiita paskan ja geneerisen kuuloisia patterneja. Tarkoitus on, että patterneista valitaan sopiva tyylilaji ja aletaan muokkailemaan. Itse kuitenkin poistan valmiit patternit suosiolla ja aloitan tyhjästä.
Yleensä aloitan rummuista. Electribessä on 207 rumpusoundia valmiina. Suurin osa on aika kämäsiä sellaisenaan, mutta laittamalla useampia soundeja päällekkäin, moduloimalla, kompressoimalla jne. saa ihan siistin kuuloisia juttuja. Hiphoppiin laite ei oikein sovellu pelkiltään, sillä tarpeeksi napsuvia rumpusoundeja ei saa aikaiseksi, ja jotenkin biitteihin ei saa sopivaa swingiä. Sen sijaan houseen ja kaikenlaiseen retro-syntikkakamaan tämä on passeli. Kuitenkin efektejä saa yhteen patterniin vain kolme, joten jos pistää rumpuihin vähän reverbiä (joka on muuten älyttömän paskan kuuloinen), delaytä ja equttaa ne, niin syntikoille ei jää enää yhtään efektiä jäljelle! Tästä pitkä miinus. Jostain syystä filtteriä ei voi käyttää rumpuihin.
Rumpujen jälkeen voi ruveta vääntämään bassokuvioita, ja siihen Electribe on mainio. Syntikoista saa vääntelemällä vaikka minkälaista pörinää ja huminaa aikaiseksi. Sekvensseri toimii samalla koskettimina, ja vasemmalla alalaidassa on ns. ribbon controller, jolla voi soitella erilaisia skaaloja ylös alas. Acid ja italo-henkiset bassokuviot saa helposti aikaan. Filtteri on ihan ok, ja sitä voi käyttää joko moduloinnin kautta, tai sitten väännellä itse nappeja ja nauhoittaa niiden liikkeitä.
Lopuksi melodiat ja muut pörinät ja surinat. Syntikoita saa viisi kerrallaan patterniin. Niistä saa vaikka mitä irti mielikuvitusta käyttämällä, mutta koska laite on monofoninen, niin sointuja on hankala soitella. Sointuja kyllä saa aikaiseksi, mutta ne vievät sitten kaikki paikat. Vaikea selittää. Hyviä pädejä en ole myöskään saanut tehtyä.
Korg Electribe EMX-1 on pelkiltään melko hyvä siis syntikkapoppiin, houseen, acidiin jne. ja monet muutkin genret onnistuvat kyllä. Vehkeessä on putket, joiden tarkoituksena on antaa "analogista lämpöä" soundiin. En fiilistele ihan 100% electriben jotenkin räikeää soundia, vaan kaipaisin ehkä enemmän hämyisyyttä. Parasta laitteessa on helppokäyttöisyys ja hauskuus. Miinusta tulee paskasta reverbistä ja efektien rajoittuneisuudesta. Sämpleriä EMX-1:ssä ei ole, vaan Electribestä on erikseen punainen ESX-1 -sämpleriversio. Jos haluaa siis tehdä tosissaan biittejä, niin jonkinlainen sämpleri on aika pakollinen hankinta kylkeen. Itse Roland SP-404sx -nimisen lelun, josta ehkä lisää myöhemmin, kun olen opetellut ja totutellut käyttämään sitä kunnolla. Vielä joku syntikka kylkeen, esim. Microkorg, niin mahdollisuudet alkaa olla rajattomat, eikä rahaa ja tilaa ole mennyt ihan mahdottomasti.
Tässä esimerkki Korgin soundeista. Nauhoitin sen sämplerin kautta ja testailin efektejä samalla, tarkoitus oli nauhoittaa uudestaan, mutta en jaksanut, joten pahoittelut napsumisista yms.
