tiistai 26. huhtikuuta 2011

Post-Eno Talking Heads


 Talking Heads on PARAS BÄNDI IKINÄ. Yhtyeen debyytti 77 on loistava, mutta seuraavilla kolmella levyllään supertuottaja/musiikkinero Brian Enon kanssa TH nousi taiteelliseen huippuunsa. More Songs about Buildings and Food, Fear of Music ja varsinkin Remain in Light ovat rokin kaanonissa ja kaikenmaailman parhaiden levyjen listoilla ja ihan syystäkin. Yhdistelmä valkoista neuroottista nörttirokkia ja äärimmäisen mukaansatempaavia afrikkalaisia rytmejä teki Talking Headsista vuonna 1980 parhaan jutun musiikkipiireissä, vaikka kaupallinen menestys ei ihan valtavaa ollutkaan. Remain in Lightin jälkeen Talking Heads oli kuitenkin hajoamisen partaalla. Muu bändi koki että heidät oli alennettu vain Brian Enon ja laulaja/lauluntekijä/kitaristi David Byrnen taustabändiksi, vaikka Remain in Lightin kappaleet olivat syntyneet yhteisten jamittelujen pohjalta. Bändi piti kolmen vuoden tauon levytyksessä ja sillä välin David Byrne ja Jerry Harrison tekivät omat soolonsa, ja Tina Weymouth ja Chris Frantz saivat suosiota Tom Tom Clubilla. Talking Heads ei kuitenkaan hajonnut, vaan ura oli vasta puolessa välissä.

Brian Enon jälkeisen Talking Headsin vinyylejä näkee halvalla kirppareilla, joten teen niistä pienen katsauksen. Kaikki Talking Headsin levyt on julkaistu myös remasteroituna dvd:n ja bonusraitojen kera ja niitäkin saa uutena kympin pintaan.

Vuonna 1983 ilmestynyt Speaking in Tongues on Talking Headsin kaupallisesti menestynein albumi ja ehdoton klassikko. Vaikutteet eivät tule enää niinkään afrobeatista vaan amerikkalaisesta funkista (mukana on mm. Bernie Worrell). Tällä levyllä on osa parhaista Talking Headsin kappaleista ja oikeastaan koko a-puoli on aivan mahtava. B-puolella on pari kehnoa biisiä, mutta levyn lopettava This Must Be The Place (Naive Melody) on uskomattoman hieno pop-biisi. Levyn sanat ovat suurimmaksi osaksi improvisoitua hölynpölyä kuten aiemmalla levylläkin, mutta silti minulla on vahva tulkinta ainakin Making Flippy Floppystä. Kasari ja Brian Enon puute kuuluu välillä kyseenalaisina syntikkasoundeina, mutta ei tämä mikään Born In The U.S.A. ole (eli hyvä levy pilattuna noloilla syntikoilla). 5/5 Tähteä.

 Talking Heads oli ehkä PARAS LIVEBÄNDI IKINÄ ja siitä on todisteina Name of the Band is Talking Heads -tuplalive (jonka cd-reissue on PARAS LEVY IKINÄ) vuodelta 1982 ja Stop Making Sense -video vuodelta 1984, joka on PARAS KEIKKATALLENNE IKINÄ ja lähestulkoon PARAS ELOKUVA IKINÄ. Stop Making Sensellä on Speaking in Tonguesin parhaat biisit vielä parempina versioina yhdistettynä upeaan show'un ja lavastukseen plus pari vanhaa biisiä ja pari ei-Talking Heads biisiä David Byrneltä ja Tom Tom Clubilta. Stop Making Sensestä on myös cd ja lp, mutta ilman kuvaa kokemus jää vajavaiseksi. Stop Making Sense -dvd onkin mielestäni paras tapa tutustua Talking Headsiin.5/5

Talking Headsin kuudes levy Little Creatures (1985) on mielestäni heikoin TH:n levyistä, vaikka se on saanut ihan hyviä arvioita. David Byrne alkoi rauhoittua ja musiikki läheni perus-poprokkia. Byrnen sanoin Little Creatures on aika perus poppia oudoilla sanoituksilla. Silti levyltä löytyy pari klassikkoa, And She Was ja Road To Nowhere. Oma suosikkini on duranduranmainen Lady Don't Mind. 3/5

True Stories on aliarvostetuin TH-levy mielestäni. Se julkaistiin Byrnen ohjaaman ihan-ok-hassun musiikkielokuvan True Storiesin yhteydessä, ja ilman elokuvaa se on turhan hajanainen albumi. David Byrne katuu sitä, että kappaleet julkaistiin hänen omilla lauluilla, sillä elokuvassa samat kappaleet laulaa näyttelijät itse (mm. John Goodman). Mielestäni Byrnen laulua on kuitenkin ihan kiva kuunnella ja kappaleet ovat hyviä. Muutama biisi on turhan eppunormaalimainen, mutta sävellykset toimivat pääosin hyvin. Suosikkini on Papa Legba, hypnoottinen ja outo voodoobiisi, joka toimii kieltämättä paremmin Pops Staplesin esittämänä (löytyy special-edition cd:n bonusraitana). 4/5

Naked jäi Talking Headsin viimeiseksi levyksi eikä ole ollenkaan huono lopetus. Levy on paluu Remain in Lightin jammailupohjaiseen biisinkirjoittamiseen ja afrobeat-tyyliin. Kappaleet eivät ole aivan parasta TH:ta, mutta esim. Blind on loistava jami, Facts of Lifessä on jännittävää industrialmaista jumittelua ja Cool Water on ehkä Talking Headsin synkin biisi. Special editionilta löytyy myös TH:n viimeiseksi jäänyt loistava single Sax and Violin. Huomioitavaa on myös Byrnen aikuisempi laulutapa ja varsinkin Blindissä käheää ääntä on hauska kuunnella. Kiljahteleva laulu saattaakin olla monille esteenä vanhan Talking Headsin kuuntelussa. Tälläkin levyllä on paljon vierailevia soittajia, nimekkäimpänä Johnny Marr. Jos jonkun bändin pitäisi tehdä reunion, se on Talking Heads. 4/5

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Aldo Nova – Subject... Aldo Nova (1983)

 
Tästä ei ole taas mitään hajua. Levy lähti kirpparilta mukaani, koska kannessa on pikselöitynyt takatukkajäbä ja esittäjän nimi kuulostaa italialaiselta. Kuvittelin, että kyseessä on jotain eurosyntikkaroskaa kuten Fancy, jonka levy löytyi samasta pöydästä. Kyllä tässä sentään syntikkaa on. Levy alkaa erittäin hyvin: intro on upean futuristista äänimaisemaa, kunnes aivan tyhjästä iskee voimakkaat rummut ja rokkaava instrumentaalibiisi. Eka oikea kappale Monkey On Your Back paljastuu hyvin tyypilliseksi hard rockiksi. Olisin muuten pettynyt, mutta kappale on itseasiassa aika hyvä. Myös seuraava kappale Hey Operator on tarttuva, mutta muuten levy on keskinkertaista kasarihardrock-nössöilyä. Mitä voikaan odottaa kappaleilta kuten Hold Back The Night, Always Be Mine ja All Night Long. Mikähän vitun idea siinäkin muuten on, että kappaleet ovat takakannessa väärässä järjestyksessä ja levypussiin ei ole merkitty instrumentaaleja? Pitäisi olla joku laki, että kappaleiden pitää olla takakannessa numeroituina.

En lyttää levyä kokonaan. Noin puolet a-puolesta on loistavaa tavaraa ja tusinarokkibiisien ja slovareiden välissä on mielenkiintoisia ja kokeilevia välisoittoja. Kanadalainen Aldo Nova on lahjakas moniosaaja. Hän on taitava kitaristi, hyvä ja sopivan revittelevä laulaja, ja osaa käyttää syntikkaa monipuolisesti. Hän on myös tuottanut levyn itse ja hoitaa senkin homman hyvin. Soundit ovat erinomaiset ja siellä täällä on mielenkiintoisia juttuja. Levyn on miksannut Aldo Nova ja Tony Bongiovi, joka on myös Bon Jovin serkku ja mies joka melkein pilasi Talking Headsin debyytin.

Aldo Nova rokkasi MTV:llä leoparditrikoissa jo vuonna 1981, joten annan hänelle myös kyseenalaisen kunnianosoituksen paskarokin pioneerina. Tällä toisella levyllä on parissa biisissä hittipotentiaalia, mutta levy floppasi jostain syystä. Ehkä Aldo Nova ei ollut enää tarpeeksi seksikäs ja vaarallinen Mötley Crüen yms. rinnalla.






Tämä video on kyllä AWESOME. Badass-kasarimeininkiä ja rokkiposeerauksia. Parasta on ehkä se miten monkey on your back on tulkittu kirjaimellisesti. PYSYKÄÄ EROSSA HUUMEISTA!

http://www.youtube.com/watch?v=qs6iMer68co

torstai 14. huhtikuuta 2011

RE: Soul Sunday SOUL FUNK MIX

 
Mainostan uudestaan tuota soul-funk-miksausta, koska edellisen blogimerkinnän linkki ei enää toimi. Eli täältä:

http://funkingup.wordpress.com/2011/02/07/soul-sunday-by-m-za-eero/
 
Kappaleet:
 
1. MFSB – Something for Nothing (1973)
Mahtipontinen intro Philadelphia Internationalin taustabändiltä. Löytyy TSOP -hittisinglen b-puolelta.

2. The Isley Brothers – Little Miss Sweetness (1969)
If ever a man had a sweet tooth, I have one indeed!Isley Brothers coveroimassa Temptationsia. Kappale löytyy ainakin Music For pleasure -halpiskokoelmalta.”If ever a man had a sweet tooth, I have one indeed! / I order cookies and cakes, malts and shakes from the menus that I read! / But all the cakes and shakes and malts I’ve bought, put together don’t exceed, / The sweetness in just one of your kisses, Baby you’re the one I need!"

3. David Bowie – Young Americans (1975)
Tasa-arvon nimissä vähän valkoista soulia myös. Ei mikään tuntematon biisi, Bowien tunnetuimpia itseasiassa, mutta hyvä muistutus miehen monipuolisuudesta. Vähän turhan pitkä biisi vaan.

4. Ann Peebles – Come to Mama (1975)
Piilottelematonta erotiikkaa: ”If you feel like your hearts breakin into bits / Call my number 568-6969 / I'll give you a fix / Coz I got your favourite toy / Guaranteed to bring you joy / Just come to mama"

5. Al Green – Tired of Being Alone (1971)
Al Greenin hittibiisi.

6. Lloyd W. Williams – I Need You Now (196?)
Erittäin harvinaisen sinkun toinen puoli. Loistava biisi, artistista ei mitään hajua.

7. Barry Goldberg - You’re Still My Baby (1969)
Löytyy Barry Goldbergin albumilta Two Jews Blues. Monenlaista tyyliä sisältävä levy, ja tässä upeassa soul-fiilistelyssä pääosissa Barryn urut.

8. Ann Peebles – Trouble, Heartaches & Sadness (1971)
Masentava nimi, hieno biisi tältä Hi-Recordsin tähdeltä.

9. Little Milton – At the Dark End of the Street (1968)
Klassikko-soul-biisi Little Miltonin harvinaisena versiona. Saa kyyneleet silmiin.

10. Stevie Wonder – I’d Cry (1967)
Nuoren Stevien vähän tuntemattomampi raita. Löytyy I Was Made To Love Her -albumilta. Kuvaa rakastumisen hulluutta.

11. O.V. Wright – I Don’t Do Windows (1978)
Loistava biisi, hämmentävät sanat. Tämä on myöhäisempää Wrightiä Hi-kaudelta ja löytyy mm. The Wright Stuff -kokoelmalta.

12. Lafayette Afro Rockband – Hihache (1973)
Rokkaava instrumentaaliraita välisoittona. Hienoja sooloja.

13. Joe Tex – Give the Baby Anything the Baby Wants (1971)
Hauska funk-biisi.

14. Al Greene – I’ll Be Good to You (1967)
Vähän tuntemattomampi, mutta loistavan funky biisi Al Greeniltä (tai Greene, kuten sinkussa lukee)

15. Bobby Byrd – Never Get Enough (1972)
Hieno funk-biisi.

16. Lloyd W. Williams – Be Mine Tonight (196?)
Sinkun toinen puoli, aivan upean hikinen funkkibiisi.

17. JR. Walker & The Allstars – Shake and Fingerpop (1965)
Todella villi ja raaka biisi. ”Put on your wig woman / We going out to shake and fingerpop” Mahtavat torvet.

18. 100 Proof Aged in Soul – Somebody’s Sleeping in my Bed (1971)
Oudosti nimetyn yhtyeen tunnetuin biisi. Hieno kappale ja hauska tarina.

19. Clarence Carter – Looking for a Fox (1968)
”Look at this, Shoes made out of alligator hide” Looking for a fox.

20. Rasputin Stash – Hit it and Pass it (1971)
Psykedeelistä funkkia. "How do you feel, when you get all excited, ready get high and you see the smoke coming and it passes you by"

21. The Temptations – Ball of Confusion (1970)
Temptationsin hitti psykedeeliseltä ja kantaaottavalta kaudelta.

22. Curtis Mayfield – Heavy Dude (1977)
Löytyy Short Eyes soundtrackilta. Kunnon pornofunkkia.

23. Windy City – Windy City Theme (1977)
Lyhyt intro Let Me Ride -albumille. Artistista ei mitään hajua

24. Willie Hutch – We Gonna Have a House Party (1977)
Hieno P-funk-henkinen biisi.

25. Marvin Gaye – Wherever I Lay My Hat (1963)
Sweet soul music. Uskomattoman tarttuva melodia.

26. O.V. Wright – Into Something (1977)
Lisää O.V.:ta samalta kokoelmalta. Alun fiilistelyn jälkeen lähteekin vähän erilainen biisi mitä voisi odottaa.

27. Peggy Scott & Jo Jo Benson – Pickin’ Wild Mountain Berries (1968)
Peggyn revittelyä on hauska kuunnella, ja tästä kappaleesta tulee aina hyvälle mielelle.

28. Tammi Terrell – This Old Heart of Mine (1968)
Nuorena kuolleen Tammi Terrelin hieno versio Isley Brothersin klassikosta. Näin niitä muiden kappaleita pitää versioida. Sinkun toinen puoli Too Much To Hope For on myös upea kappale, mutta valitettavasti oli liian naarmuinen.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

R.I.P. Radio Asia

Radio Asia lopetti toimintansa 31.3.

En ole varsinaisesti ”radionkuuntelija”, enkä tunne juuri ketään joka olisi. Radiota kuuntelee pakon edessä kuntosalilla, työpaikalla ja toisinaan vapaaehtoisesti autoillessa, jos unohtaa ottaa cd:itä mukaan, ja silloinkin pitää harkita pitkään kuunteleeko mieluummin auton hurinaa. Nykypäivänä radio on menettänyt merkityksensä Spotifyn, Youtuben ja waretuksen takia, mutta suurimpana syynä on tietenkin SAATANAN PASKAT SOITTOLISTAT. Tästä aiheesta ei nyt enempää, koska asiaa on varmaan puitu joka ikisessä musiikkiblogissa.

Pari kesää sitten löysin sattumalta uuden radiokanavan, jota kuunteli yllättäen ihan mielellään. Radiokanava soitti keskellä päivää mm. Buzzcocksia ja Televisionia. Kanavalla oli myös mielenkiintoisia, joskin amatöörimäisiä ohjelmia kuten Kulttuurishokki, jossa ulkomaalaiset esittelivät oman maansa musiikkia ja levyraati, jossa oli ärsyttävä lastentarhantätimäinen juontaja, mutta toisaalta ohjelmassa soi mielenkiintoista musiikkia, esim. Geto Boysin Damn it Feels Good to be a Gangsta kaksi kertaa putkeen! Paras ohjelma oli hard rock -ohjelma, jonka nimeä en muista, mutta siinä Tommi Kotkamaa esitteli kieli poskessa b-luokan tukkahevibändejä ja soitti paskaa musiikkia. Radio Asia periaateessa pelasti yhden kesäni puuduttavissa toimistohommissa, koska töissä ei voinut aina olla kuulokkeet korvilla.

Radio Asiallakin oli loppujen lopuksi melko suppea soittolista ja samat kappaleet toistuivat usein. Osa biiseistä oli makuuni liian perusrokkia, mutta soitossa oli myös artisteja kuten The Damned, The Cars, T. Rex, Echo And The Bunnymen, Iggy Pop, The Velvet Underground, Kate Bush, New Order, Roxy Music, New Model Army ja Siouxsie & The Banshees. Muiden kanavienkin soittamilta artisteilta kuten Neil Young, Black Sabbath, The Clash, Bruce Springsteen ja Blondie tuli hittien sijaan vähemmän soitettuja raitoja: Keep on Rockin in the Free World → Cinnamon Girl, Paranoid → War Pigs, London Calling → Remote Control, Born in the USA → 4th of July, Asbury Park (Sandy) ja Heart of Glass → Die Young, Stay Pretty.

Eipä tuotakaan kanavaa tullut oikeastaan sen yhden kesän ja satunnaisten automatkojen lisäksi kuunneltua. Radiolla on kuitenkin tietyn satunnaisuuden takia hyvät mahdollisuudet tuoda löytämisen iloa. Radio Asian ansiosta löysin muutamia upeita kappaleita kuten B-52's – Mesopotamia ja Carole King – Been to Canaan. Netistäkin löytää hyviä juttuja, mutta informaatiotulva on aivan valtava, ja uutta musiikkia etsiessä pitää tietää mitä etsii. Toisinaan esim. blogien ansiosta löytää tuurilla hyviä artisteja, mutta blogitkin ovat suurelta osin turhaa hypetystä, youtube-linkkejä ja lauseita tyyliin: ”Tänään tein blinejä ja tunnelmiin sopii XXXX:n uus levy”. Kiinnostavaa. Toisaalta pidempiä tekstejä ei kukaan jaksa lukea (hmm...). Sitten on tietenkin kaikenlaisia muiden tekemiä Spotify-soittolistoja, nettiradioita jne., mutta en ole ihan vielä omaksunut niiden käyttöä, ja niitäkään ei voi siellä kuntosalilla, autossa tai työpaikalla kuunnella.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Andre Nickatina - Raven in my Eyes (1998) CD


 Tämän täytyy olla oudoimpia räp-levyjä, mitä omistan. Levy on aikaisemmin Dre Dogina tunnetun sanfranciscolaisen räppärin ensimmäinen Andre Nickatina -nimellä. Nimenvaihdos on ymmärrettävää, koska jenkeistä löytyy varmaan satoja dre:itä ja dogeja. Levy on jonkinlainen laajennettu versio aiemmin samana vuonna julkaistusta Cocaine Raps -levystä. Cocaine Raps on ehkä kuvaavampi nimi tälle huuruiseille paskaläjälle.

Andre sylkee puolifreestylenä riimejä satunnaisista mieleenjuolahtavista aiheista, kuten tyttöystävästään nimeltä Sun Kim, CK1 -hajusteesta, ahvenen syömisestä, pilven polttamisesta ja tietenkin kokaiinin myymisestä. Kappaleet eivät ole kovin fokusoituneita, mutta eipä siinä mitään. Läpät eivät vaan ole kovin nerokkaita, vaikka ne on jopa painettu kanteen. Ulosanti on vihaista, ja hätäisestä tyylistä tulee välillä hieman suomiräppärit mieleen. Kuvailisin Andre Nickatinan kuulostavan Cooliolta kräkissä ellei Cooliokin olisi crackhead.

Taustoiltaan ja rakenteeltaan levy on aika kokeellista kamaa. Osa biiteistä on todella halvan kuuloista syntikkaroskaa. Esimerkiksi kaverin nimeltä Million $ Dream taustat ovat oikeasti todella amatöörimäisiä ja pystyisin ihan oikeasti tekemään parempia itse. Tällä näytöllä tuottajan dollariunelmat ovat pysyneet unelmina. Paskuudestaan huolimatta jotkut taustat ovat kieltämättä edistyksellisiä ja omalaatuisia. Thank of Me:ssä on jännä militantti rumpulooppi, ja kappale voisi olla hyvin M.I.A.:n esittämä. Seuraavan kerran kun kuulette klubilla Paper Planesin, niin kertokaa kaikille, että M.I.A on pöllinyt tyylinsä Andre Nickatinalta. Levyllä on myös reggaetyylinen raita, lauluräppiä, ja osassa biisejä sanat vain lausutaan spokenword -tyyliin. Levyllä on myös pari Fillmoe Coleman Band -nimisen yhtyeen funkahtavaa instrumentaalia, jotka ovat parempia kuin yhdenkään räpin tausta, mutta ironisesti pelkkinä instrumentaaleina liian tylsiä.

Levyllä on myös kaksi bonusraitaa, joista toinen on vielä oudosti keskellä levyä. En ymmärrä mikä näistä kappaleista tekee bonusta, sillä tästä levystä ei käsittääkseni ole muita versioita, joissa niitä ei olisi. Jos taas verrataan Cocaine Raps -levyyn, niin sitten tässä periaatteessa pitäisi olla kahdeksan bonusraitaa. Sen lisäksi, että levy on huono, se on vielä ylipitkä. Ei sentään ole tupla-cd, joita räppäreillä oli tapana tehdä ysärin lopun pahimmassa cd-kiimassa (Wu-tang Clan, BTNH, Notorious BIG, Master P, 2pac...)

Vierailijoita on vain kaksi: saatanan vihainen naisräppäri LoLo Swift ja joku saatanan vihainen reggaetoustaaja. Ilmeisesti vierailijapolitiikkana on ollut ottaa levylle vain Andrea itseään vihaisempia räppäreitä, joita löytyi kaksi. LoLon kilahtaneet verset kappaleessa The Carnival ovat ehkä parasta tällä levyllä.

En halua olla pelkästään hater, joten pitää kertoa, että vanhemmat Dre Dog -levyt ovat ihan hyviä ja ilmeisesti mies julkaisee vieläkin levyjä tasaiseen tahtiin, ja kuulematta voisin arvioida, että ne ovat parempia kuin useimmat 2000-luvun bayarea-gangstalevyt. Omalaatuisuus ja outous on periaatteessa ihan plussaa ummehtuneessa gangstarap-genressä, mutta toteutus vaan kusee tällä levyllä.


perjantai 1. huhtikuuta 2011

Dubstep keksittiin 1981

Tämä ei ole aprillia. Todiste:



Levottomat rummut, raskaat ja surisevat syntikat, yleinen synkkyys ja arviolta 130-140bpm tempo aiheuttavat selviä dubstep-viboja. Lopussa kuulen melkein wobble-bassoa ja oikeastaan vain iskevä snare puuttuu (eikä sekään ole mikään välttämättömyys dubstepissä). B.E.F. eli British Electronic Foundation on siis Heaven 17 -jamppojen taiteellisempi projekti. Music to Kill Your Parents by löytyy alunperin Walkmanilla kuuntelua varten tehdyltä Music for Stowaways -kasetilta (Sonyn Walkman oli alunperin Stowaway). Tästä levystä on myös vähän laajempi versio Music for Listening to, joka on julkaistu 1990-luvun lopulla myös CD:llä. En ole nähnyt kumpaakaan levyä missään formaatissa myynnissä. Vähän eri versio kappaleesta löytyy myös Heaven 17:n MAHTAVAN Penthouse & Pavementin 2CD+DVD MEGAjulkaisulta. Penthouse & Pavementista tulee ehkä arvostelua myöhemmin, koska kyseessä on heti The Human Leaguen Daren jälkeen paras syntikkapop-albumi ja yleinen näky kirppareilla.

Myös toisessa samoihin aikoihin tehdyssä kappaleessa on aistittavissa jotain dubstep-henkeä, joskin ei niin selvästi:



Tämä taas löytyy Brian Enon ja David Byrnen alunperin 1981 julkaistun My Life in the Bush of Ghosts -levyn uusintapainoksen bonusraitana.