Post-Eno Talking Heads

 Talking Heads on PARAS BÄNDI IKINÄ. Yhtyeen debyytti 77 on loistava, mutta seuraavilla kolmella levyllään supertuottaja/musiikkinero Brian Enon kanssa TH nousi taiteelliseen huippuunsa. More Songs about Buildings and Food, Fear of Music ja varsinkin Remain in Light ovat rokin kaanonissa ja kaikenmaailman parhaiden levyjen listoilla ja ihan syystäkin. Yhdistelmä valkoista neuroottista nörttirokkia ja äärimmäisen mukaansatempaavia afrikkalaisia rytmejä teki Talking Headsista vuonna 1980 parhaan jutun musiikkipiireissä, vaikka kaupallinen menestys ei ihan valtavaa ollutkaan. Remain in Lightin jälkeen Talking Heads oli kuitenkin hajoamisen partaalla. Muu bändi koki että heidät oli alennettu vain Brian Enon ja laulaja/lauluntekijä/kitaristi David Byrnen taustabändiksi, vaikka Remain in Lightin kappaleet olivat syntyneet yhteisten jamittelujen pohjalta. Bändi piti kolmen vuoden tauon levytyksessä ja sillä välin David Byrne ja Jerry Harrison tekivät omat soolonsa, ja Tina Weymouth ja Chris Frantz saivat suosiota Tom Tom Clubilla. Talking Heads ei kuitenkaan hajonnut, vaan ura oli vasta puolessa välissä.

Brian Enon jälkeisen Talking Headsin vinyylejä näkee halvalla kirppareilla, joten teen niistä pienen katsauksen. Kaikki Talking Headsin levyt on julkaistu myös remasteroituna dvd:n ja bonusraitojen kera ja niitäkin saa uutena kympin pintaan.

Vuonna 1983 ilmestynyt Speaking in Tongues on Talking Headsin kaupallisesti menestynein albumi ja ehdoton klassikko. Vaikutteet eivät tule enää niinkään afrobeatista vaan amerikkalaisesta funkista (mukana on mm. Bernie Worrell). Tällä levyllä on osa parhaista Talking Headsin kappaleista ja oikeastaan koko a-puoli on aivan mahtava. B-puolella on pari kehnoa biisiä, mutta levyn lopettava This Must Be The Place (Naive Melody) on uskomattoman hieno pop-biisi. Levyn sanat ovat suurimmaksi osaksi improvisoitua hölynpölyä kuten aiemmalla levylläkin, mutta silti minulla on vahva tulkinta ainakin Making Flippy Floppystä. Kasari ja Brian Enon puute kuuluu välillä kyseenalaisina syntikkasoundeina, mutta ei tämä mikään Born In The U.S.A. ole (eli hyvä levy pilattuna noloilla syntikoilla). 5/5 Tähteä.

 Talking Heads oli ehkä PARAS LIVEBÄNDI IKINÄ ja siitä on todisteina Name of the Band is Talking Heads -tuplalive (jonka cd-reissue on PARAS LEVY IKINÄ) vuodelta 1982 ja Stop Making Sense -video vuodelta 1984, joka on PARAS KEIKKATALLENNE IKINÄ ja lähestulkoon PARAS ELOKUVA IKINÄ. Stop Making Sensellä on Speaking in Tonguesin parhaat biisit vielä parempina versioina yhdistettynä upeaan show'un ja lavastukseen plus pari vanhaa biisiä ja pari ei-Talking Heads biisiä David Byrneltä ja Tom Tom Clubilta. Stop Making Sensestä on myös cd ja lp, mutta ilman kuvaa kokemus jää vajavaiseksi. Stop Making Sense -dvd onkin mielestäni paras tapa tutustua Talking Headsiin.5/5

Talking Headsin kuudes levy Little Creatures (1985) on mielestäni heikoin TH:n levyistä, vaikka se on saanut ihan hyviä arvioita. David Byrne alkoi rauhoittua ja musiikki läheni perus-poprokkia. Byrnen sanoin Little Creatures on aika perus poppia oudoilla sanoituksilla. Silti levyltä löytyy pari klassikkoa, And She Was ja Road To Nowhere. Oma suosikkini on duranduranmainen Lady Don't Mind. 3/5

True Stories on aliarvostetuin TH-levy mielestäni. Se julkaistiin Byrnen ohjaaman ihan-ok-hassun musiikkielokuvan True Storiesin yhteydessä, ja ilman elokuvaa se on turhan hajanainen albumi. David Byrne katuu sitä, että kappaleet julkaistiin hänen omilla lauluilla, sillä elokuvassa samat kappaleet laulaa näyttelijät itse (mm. John Goodman). Mielestäni Byrnen laulua on kuitenkin ihan kiva kuunnella ja kappaleet ovat hyviä. Muutama biisi on turhan eppunormaalimainen, mutta sävellykset toimivat pääosin hyvin. Suosikkini on Papa Legba, hypnoottinen ja outo voodoobiisi, joka toimii kieltämättä paremmin Pops Staplesin esittämänä (löytyy special-edition cd:n bonusraitana). 4/5

Naked jäi Talking Headsin viimeiseksi levyksi eikä ole ollenkaan huono lopetus. Levy on paluu Remain in Lightin jammailupohjaiseen biisinkirjoittamiseen ja afrobeat-tyyliin. Kappaleet eivät ole aivan parasta TH:ta, mutta esim. Blind on loistava jami, Facts of Lifessä on jännittävää industrialmaista jumittelua ja Cool Water on ehkä Talking Headsin synkin biisi. Special editionilta löytyy myös TH:n viimeiseksi jäänyt loistava single Sax and Violin. Huomioitavaa on myös Byrnen aikuisempi laulutapa ja varsinkin Blindissä käheää ääntä on hauska kuunnella. Kiljahteleva laulu saattaakin olla monille esteenä vanhan Talking Headsin kuuntelussa. Tälläkin levyllä on paljon vierailevia soittajia, nimekkäimpänä Johnny Marr. Jos jonkun bändin pitäisi tehdä reunion, se on Talking Heads. 4/5