Cephalic Carnage – Xenosapien (2007) CD

 Miksi yhtye valitsee laulajikseen papukaijan ja villisian? Miksi yhtye vaivautuu edes kirjoittamaan sanoja, kun villisika ei pysty niitä kuitenkaan lausumaan, ja papukaijaltakin onnistuu vain muutama sana? Miksi kansi on niin vitun ruma ja bändin fontti kuin jostain urheilukaupan logosta repäisty? Cephalic Carnage kolkuttelee riuhtovan sekopäisellä hybridigrindillään diskohomon musiikkimaun rajoja.

Hauskinta Cephalic Carnagessa on sanat, jotka on onneksi painettu kansilehtiseen. On kiva huomata, että bändi ei mene vain perinteisellä gore/tuomionpäivä-linjalla, vaan kappaleissa kerrotaan mm. alieneiden ja atlantiksen asukkaiden välisestä sodasta, säänhallintakoneesta ja vaporisaattorin ihanuudesta: ”Grind up your weed / And load the wand / Place it on a heating element / Inhale the mist of the gods / Only the pure oils / Seep into the lungs / No carcinogens or nasty resins / It's a gift from the heavens / And way healthier / Than joints and bongs”. Bändi ei siis ota itseään niin vakavasti, mutta huumori on onneksi hienovaraista wtf-linjaa, eikä musiikki lipsu pelkäksi huonoksi läpäksi.

Parhaat kappaleet ovat niitä selkeitä genrebiisejä, kuten hypernopea bläkkisthrashkappale Touched by an angel, joka on itseasiassa hiton tarttuva, tai doomkappale G.lobal O.verhaul D.evice, jossa myös puhdas laulut ja saksofoni kuulostavat yllättävän luontevilta. G.O.D.:ia voisi sanoa jopa kauniiksi kappaleeksi. Ehkä joidenkin mielestä sitten ne grindcore/tekninen deathmetal -rimpuilut sekoitettuna ties mihin ovat se paras juttu Cephalic Carnagessa, mutta väittäisin että nuo aiemmin mainitut kaksi kappaletta, ja ehkä myös levyn aloittava Endless cycle of violence, ovat suurimmalle osalle kuuntelijoista ne parhaat biisit. Myös muissa biiseissä on joitain kuunneltavia kohtia, mutta muuten loppulevy sopii lähinnä ihmisten pelotteluun sekä rumpaleille ja basisteille ihmeteltäväksi. 

Otan nyt tähdet käyttöön arvosteluissani, koska a) sivuille eksyy ulkomaalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostelujani b) arvostelut saattavat olla sekavia ja niistä on vaikea sanoa tykkäänkö levystä c) lukijat ovat laiskoja. Eli 3 kuolemantähteä

Tämä ei ole paras kappale levyltä, mutta videon kanssa kuvaa hyvin Cephalic Carnagen tyyliä.

Yazoo - Upstairs at Eric's (1982)

Yazoo on yksi monesta brittiläisestä synthpop-yhtyeestä 80-luvun alusta, mutta se poikkeaa edukseen sielukkuudellaan genressä, jossa musiikin kylmyys ja "valkoisuus" on tärkeä osa soundia. Yazoo on ehdottoman synteettinen, mutta samalla ihmeen lämmin, eikä se johdu ainoastaan naislaulajan syvän tummasta äänestä ja revittelevästä tyylistä. Syy levyn ostamiseen on levyn aloittava upea hittibiisi Don't Go, jonka energisen robottifunkin voisi kuvitella irroittaneen joitakin breakdance-liikkeitä vuosien varrella. Tämä kappale löytyi sinkkuna jo ennestään, joten on kiva huomata, että se ei ole ainoa hyvä kappale levyllä.

A-puolella on pari huonoa renkutusta, sekä outo puhepätkistä tehty äänikollaasi I before E except after C, joka olisi varmaan ollut ihan ok noin neljä minuuttia lyhyempänä! Se on ymmärrettävästi poistettu joiltakin cd-versioilta. Kuitenkin Midnight ja vähän kokeilevampi In my room (tai rome, niinkuin Jugoslaviapainoksessani sanotaan) osoittavat, että myös hitaammat biisit sopivat Yazoolle. B-puolelta löytyykin hittislovari Only you, joka on omaan makuuni turhan imelä, mutta synkkä Tuesday on lempparini hitaista kappaleista. Nopeat bängerit ovat kuitenkin Yazoon vahvuus. Lähes aggressiivinen paukutus Goodbye 70s haistattaa paskat naurettavalle 70-luvun muotimeiningille ja johdattaa kuuntelijat tyylikkäälle 80-luvulle. Tämän olisi pitänyt olla levyn eka kappale, vaikka onkin hassua, että suurin osa kappaleista on kuitenkin lähinnä syntikkaversioita 70-luvun soulista, diskosta ja funkista. Viimeinen biisi Bring your love down (didn't I) on pörinäbassoineen hieno diskobiisi, ja tarkoitan nyt sitä amerikkalaista diskoa. 

Albumi on kokonaisuutena hieman sekava. Se on kokoelma erilaisia hienoilla syntikkasoundeilla toteutettuja tyylejä, joista osa toimii ja osa ei. Yazoo yrittää debyytillään näyttää rakkautensa Motowniin ja samalla olla vahvasti ajan hengessä mukana. Outo kansikin sopisi paremmin Gary Numanille. Kuitenkin noin puolet kappaleista on vaan niin vahvoja, että levy on loisto-ostos. Joiltain versioilta löytyy myös hieno sinkkubiisi Situation.

Yazoo teki myös toisen albumin, joka on varmaan ihan hyvä, ja sen jälkeen kappaleiden tekijä Vince Clarke sanoi lopullisesti "goodbye 70s" ja lähti toteuttamaan noloja visioitaan Erasuressa, jonka albumeista jopa Levyviemäri pysyy kaukana. Onneksi Yazoo kuitenkin pysyy enimmäkseen hyvän maun rajoissa kuten alla olevasta videosta näkyy.

Wilco - A.M. (1996) CD

Yleensä debyyttialbumista on hyvä lähteä kronologisesti tutustumaan johonkin bändiin. Wilcon tunnen nimeltä ja bändin debyyttialbumi A.M. löytyi Anttilasta kahdella eurolla, joten ehkä siitä on hyvä aloittaa. NO EI OLE.

Debyytti on usein raain, rehellisin ja energisin yhtyeen tuotannosta, ja joskus se on myös paras albumi, vaikka yhtyeen tyyli saattaa hioutua vasta tokalla tai kolmannella levyllä. Wilcon debyytti on kuitenkin poikkeus, sillä se on aivan paska, eikä kuulosta lainkaan debyytiltä. Wilcon tylsä radioystävällinen countryrock kuulostaa lähinnä vanhan yhtyeen uudelta faninvedätyslevyltä. Jos en tietäisi, että Wilco on nykyään yksi ylistetyimpiä altsurockbändejä, niin veikkaisin että se olisi tehnyt A.M.:n jälkeen ehkä jonkun keskinkertaisen radiohitin ja muutaman tusina-albumin ja kadonnut sen jälkeen julkisuudesta, vähän kuin Spin Doctors tai Crash Test Dummies (Epäreilu vertaus, koska todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan näiden yhtyeiden urakehityksestä. Kunhan tulivat ekana mieleen).

Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen vihasin levyä. Ensinnäkään en ole suuri country-musiikin ystävä, varsinkaan tällaisen pehmeän countryrockin. Levyn nimi on A.M. ja kannessa on radio, ja levyn soundi on kuin luotu radioon, joten Wilcolla on ollut selvästi joku rahastusmeininki mielessä. Kappaleissa vaan ei ole hittipotentiaalia, joten ehkä siksi wikipedian mukaan Wilcon tyyli on ”alternative country”, joka kuulostaa aivan dorkalta termiltä. Mille tämä on vaihtoehto? Hyvälle countrylle? Mieluummin kuuntelisin vaikka Shania Twainia. 

Toisekseen suurin osa kappaleista on unettavan tylsiä ja muutama suorastaan ärsyttävän huonoja. Casino Queen esimerkiksi on juuri niin huono kun nimestä voisi päätellä. Onko tämä olevinaan joku ZZ Top -parodia? Sanoituksetkin ovat noloja ja täynnä kökköä riimittelyä jostain Martti Syrjän ja Eminemin väliltä kuten: ”Your mind's been racing, your heart's been chasing / And you might as well face it, time's wasting” tai ”You never said you needed this / And you're pissed that you missed the very last kiss / From my lips”

Kuitenkin muutaman kuuntelun jälkeen huomasin, että jotkut kappaleet itseasiassa jäävät päähän soimaan. Ainakin Shouldn't be Ashamed ja pari muuta on ”ihan ok”, joten se kahden euron tuhlaaminen ei enää harmita. Muutama ”ihan ok” -kappale ei kuitenkaan riitä, joten annan tälle paskaläjälle yhden tähden.