Yläasteikäisenä löysin kirjastosta roskaelokuvia käsittelevän suomalaisen kirjan, jonka nimeä en pysty enää muistamaan (Roskaelokuvat ehkä?). Tämä kirja oli useasti lainassa, ja lueskelin innolla kuvauksia splatter-elokuvista, joita tilailin sitten Keltaisesta Pörssistä (lehti, ei nettisivu) hollantilaisten kasettien suttuisina kopionkopioina. Nyt tulee niin nostalgiset fiilikset, että tekisi mieli muuttaa tämä blogi käsittelemään kauhuelokuvia.
Kirjassa kerrottiin myös John Watersin Pink Flamingos -elokuvasta, jonka tunnetuimmassa kohtauksessa lihava transvestiitti Divine syö koirankakkaa. Tämä kohtaus oli täysin improvisoitu ja shit is real. En ole tähän päivään mennessä nähnyt elokuvaa, mutta kiinnostavaltahan tuo kuulostaa. En ollut tietoinen Divinen musiikkiurasta, mutta kun näin kirpputorilla tämän LP:n houkuttelevan kannen, tiesin että nyt on minun aikani haukata paskaa.
No, ei tämä levy paska ole. Love Reaction raiskaa New Orderia ja Alphabet Rap on juuri niin hirveä, kuin nimestä voi päätellä. Muuten Bobby Orlandon Hi-NRG taustat ovat melko nokkelia ja tarttuvia, joskin pidemmällä kuuntelulla todella jumittavia. Eipä tätä toisaalta ole tarkoitettukaan kotona kuunneltavaksi albumimuodossa. Syntikkadiskon ystävät lämpeävät varmasti, mutta varoitan cowbell- ja handclap-övereistä.
Laulu on asia erikseen. Divine ei edes yritä kuulostaa naiselta, vaan hän kuulostaa räkäiseltä punk-laulajalta. Punkkiahan tämä tavallaan on.
Mielestäni Divine on hieno roolimalli. Hänen perimmäinen sanomansa on sama kuin Lady Gagalla. Molemmat kannustavat olemaan ylpeä itsestään sellaisena kuin on. Divine on kuitenkin sata kertaa uskottavampi, sillä hän oli aidosti friikki. Lady Gaga on täydellisellä vartalolla varustettu nuori ja lahjakas nainen. Vaikka epävarma Lady Gaga -fani uskaltaisi toteuttaa itseään idolinsa rohkaisemana, hänestä ei tule koskaan yhtä menestyvää ja kaunista. Kun Divinen näköinen äijä kehtaa raakkua ”I'm so beautiful, look at me”, tietää että kaikki on mahdollista. Liha-asu on kieltämättä aika nasty, mutta arvostan Lady Gagaa vasta kun hän maistaa pökälettä gaalaillassa. Mikäli Lady Gaga sattuu tämän lukemaan, niin sanon sen englanniksikin: Eat shit, Lady Gaga.
”He's a loathsome offensive brute, yet I can't look away”
Ritarikunnan hiphop on aivan eri maailmasta kuin aiempien arvosteltujen. Ritarikunta muistuttaa jonkinlaista taiteellisempaa ysäri-ug-räppiä ja biisit kertovat mm. suomiseiskoista (Suomiseiskat) ja pelikoneiden pelaamisesta (Hyvän tahdon pelejä). Ritarikunta on puhdasta fiilistelyräppiä, jossa vokaalit sulautuvat yhtenä instrumenttina rauhallisiin jazzahtaviin biitteihin. Varsinkin Chyden flow on todella sujuva, ja tasaista pälpätystä kuunnellessa sanoihin ei kiinnitä hirveästi huomiota. Onneksi kansiin on painettu sanat.
Tälläkin kertaa biitit ovat erittäin hyviä. Esimerkiksi Albumi ja Klassist ovat melodisia, tunnelmallisia ja psykedeelisiäkin fiilistelybiisejä, kun taas Hyvän tahdon pelejä ja Penkki takakenos ovat nostalgisen hiphop. Ihmeellistä miten Suomesta löytyy niin paljon loistavia pikkubudjetin tuottajia.
Chyde ja Lempi Joe ovat molemmat teknisesti erittäin taitavia räppääjiä. Chyden jutut ovat vähän vaikeaselkoisempia, ja Lempi Joella on taas hieman suorempi tyyli. Lempi Joe kuvaa hyvin kirjoitusprosessia: ”alkaa taas automaatio, vapaa foneettinen assosiaatio / yllätys minne mieli viekään, sitä ei voi taikuri itsekään tietää”, ja juuri siltä se kuulostaakin. Yleisenä teemana on aikuistumisprosessi ja rennommin ottaminen. Yleisvire on melankolinen ja rauhallinen ilman egoilua tai angstia. Ongelmana on se, että vanhenemisen ja sohvallamakoilun pohdiskelu ei ole loppujen lopuksi kovin kiinnostavaa kuunneltavaa. Levyä kuunnellessa tulee usein samanlainen kiusaantumisen tunne kuin sosiaalisessa mediassa. Minua ei nyt vaan kiinnosta kuunnella kuinka keität kahvia tai pelaat pasianssia. Läheskään kaikki biitit eivät ole niin mielenkiintoisia, että biisit menisivät niiden voimalla. Huumoria on yritetty tuoda mukaan kappaleella Yö on täynnä, jossa Lempi Joe kuvailee samaistuttavasti perus baari-iltaa ja ihmettelee naisten puutetta. Valitettavasti kappaleen mauton synabiitti ei oikein sovi levylle, eikä kappale muutenkaan ole hirveän onnistunut.
Vierailijoita ei ole kuin Huge L, joka kuulostaa siltä, että olisi kuulunut Ritarikuntaan aina, ja parissa kertosäkeessä Hot'n'totti, jonka ääni on yhtä hassu kuin nimikin. Haluaisin tykätä Albumista enemmän, koska Ritarikunta vetää kivan epäkaupallista ja epätrendikästä linjaa. Levyllä on kutenkin vain muutama loistava biisi ja loput ovat ok-tasoa.
Muuta 2010:
Ärsyttää ihan vitusti tuo uusi trendikäs katkonainen räppäystyyli, missä sanojen päätteitä ja verbejä jätetään pois, r-kirjainta korostetaan ja pidetään pitkiä taukoja. Vähän vaikea selittää, mutta tuossakin biisissä 5 mc:tä vetää samalla tyylillä, jopa Paleface.
Spekti.
Kovinta 2010. Rehellistä hiphoppia. Tosin vähän vaikea uskoa, että 12v on itse kirjoittanut sanat, jotenkin niin fintelligensmäinen tyyli.
Petoksesta minulla ei ollut oikeastaan mitään mielipidettä, joten saatoin vain toivoa parasta ja pelätä pahinta tältä levyltä. Yllätys on todella positiivinen. Jo ensimmäisestä introhenkisestä biisistä alkaen tajuaa, että Petos on oikeasti saatanan kova räppäri. Flow menee toisinaan biitistä ohi ja läpät saattavat äkkiseltään kuulostaa turhalta shokeeraamiselta ja sosiaalipornolta, mutta Petoksella on silti lähes parasta räp-lyriikkaa mitä suomeksi olen kuullut. Aiheet vaihtelevat kaupunkielämän pimeästä puolesta vainoharhaiseen maailmanpolitiikkaan. Artistin omaa ei-niin-ihailtavaa elämäntapaa ja asennetta summaa parhaiten Sen ajan murhe, joka on ehkä suosikkibiisini. Useissa kappaleissa otetaan kantaa, mutta levy ei onneksi sisällä mitään lapsellista ”jengi vetää kamaa ja poliitikot ei tee mitään” -itkua. Lähestymistapa on kyyninen ja vittuuntunut, ja kritiikki on usein ihan fiksua, mutta tietenkin tiivistettynä viihdyttävän vittuilevaan räpmuotoon. Arvosteluun voisi pistää vaikka kuinka monta lainausta sanotuksista, mutta tässä yksi lämmittävä esimerkki: ”Ahtisaaren rauhannobelikin tuli viimein perille, ja ihan oikeaan osoitteeseen niinku Henry Kissingerille”.
Petoksen synkkään maailmankuvaan sopii täydellisesti artistin itsensä tuottamat biitit, jota voisi Synkkää Sörkkää lainaten luonnehtia horrorfunkiksi (horrorfunkista puheenollen kuunnelkaa Friday the 13th kolmosen tunnari...). Biitit ovat enimmäkseen hitaita, synkkiä ja hieman kotikutoisen kuuloisia, mutta toimivia. Tyyli pysyy yhtenäisenä mutta mielenkiintoisena koko levyn. Vaikutteita on otettu jenkkiläisiltä horrorcoreräppäreiltä, mihin jo kansikin yöllisen poseerauksen ja vierailijalistan kera viittaa. Levyllä onkin feattaamassa pari alan sankaria (ADR & Malice) jenkeistä, jotka tyylillisesti sopivat levylle hyvin.
Levyllä on pari vähän tylsää kappaletta, ja Pikkupirun featti kappaleessa Meidän puolella tai meitä vastaan on hämmentävä. Petoksen jutut ovat osuvaa, joskin teknisesti alkeellista, laimean nykypolitiikan kritiikkiä: ”saatanaako sorkitte, vittuako vaklaatte / ette tekään päästä meitä suljettujen ovienne taakse / missä niinkutsuttu eliitti määrää meidän historian kulun”. Sen sijaan Pikkupiru menee hieman aiheesta ohi räppäämällä samassa kappaleessa vesurilla raiskaamisesta, vauvan syömisestä, nekrofiliasta ynnä muusta. Vähän sama irtonaisuuden ongelma vaivaa ulkomaalaisia vierailijoita, mutta heillä on kuitenkin aivan eri tasoinen karisma ja luontevuus mikrofonissa, kun taas Pikkupiru ei ihan oikeasti osaa räpätä. No, ehkä vitsi hieman nauratti ekalla kuuntelulla. Lisää huumoria tuo Vyöhyketerapialla vieraileva Raimo, joka ei myöskään hirveästi osaa räpätä, mutta jutut ovat ihan sympaattisia ja sopivat levyn ainoaan vähän kevyempään biisiin.
Suosittelen.
Hannibal & Joku Roti Mafia - Ad Portas (2010)
Odotetustikin vuoden 2010 paras kotimainen räplevy on Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas, vaikka en ole edes kuullut muita kuin nämä neljä ostamaani levyä. Ensinnäkin biitit, joista on enimmäkseen vastuulla Ilari Autio, ovat parhaita mitä olen pitkään aikaan kuullut Suomesta tai ulkomailta. Puuratti esimerkiksi on aivan samalla tasolla kuin vaikka vanhat UGK-klassikot, joille biisillä tehdään kunniaa. Orgaaninen etelän g-funk-soundi on hallussa, mutta biiteissä on kuintekin omalaatuisia jippoja, kuten akustinen kitara Viimeset päivät -kappaleessa tai reggae-sämple Sielunruokaa -kappaleessa. Ainoa hieman heikompi biisi on Eilen-tännään-huomena, joka on turhan geneeristä g-funk pörinää, ja kertsikin on tylsähkö.
Tietenkään pelkät biitit eivät tee klassikkoa, vaan Hannibal on ehdottomasti Suomen kovimpia räppäreitä. Hänellä on simppeli, suoraviivainen ja rento tyyli, joka kuulostaa harvinaisen luontevalta. Flow ei ole hirveästi muuttunut vuosien varrella, mutta kirjoittaminen on selvästi hioutunut huippuunsa ja muutenkin karisma on omaa luokkaansa. Vaikka taustat ovat mahtavia, niin Hannibal saa vietyä huomion asiapitoisiin sanoituksiin. Periaatteessa aihepiireissä on samaa nykymaailman kritiikkiä kuin Petoksella, mutta Hannibal lisää myös ironiaa ja räp-kliseillä leikittelyä, joten levy ei ole lainkaan synkkä. Tähänkin voisi laittaa vaikka kuinka monta lainausta levyltä, mutta ne eivät tekisi ehkä oikeutta kokonaisuudelle. Ad Portasilla on hyvin oivallettu se, mikä räpissä on tärkeintä eli luonteva sanailu, jossa yhdistyy osuvat riimit, huumori ja painava asia. Ei mitään turhaa kikkailua, kiusaannuttavaa tarinankerrontaa tai puuduttavaa angstailua.
Vierailijoista vielä sen verran, että ne ovat kaikki hyviä. Joku Roti Mafian ulkopuolelta on mm. amerikkalainen veteraani K-Rino kritisoimassa katolista kirkkoa ja Ritarikunnan Lempi Joe, jonka lyhyt huumevalistussäkeistö ja loppuspiikki kappaleessa Kuuletko kama kutsuu on lähes levyn parasta antia, ja hauskaa kontrastia Opaalin levyn jälkeen. Ad Portas on erittäin monipuolinen ja kypsä albumi. Tulenkantajien jälkeinen Pahat Viinit -levy Sopan kanssa on hyvä sekin, mutta lyrikaaliselta annilta tämä on aivan eri tasolla, ja luo valtavan suuret odotukset seuraavalle levylle.
Ostin Anttilan alekopasta kolme vuonna 2010 ilmestynyttä ja latteasti nimettyä kotimaista räp-levyä: Ritarikunta – Albumi, Opaali – Hinnalla millä hyvänsä ja Petos – Toivo parasta ja pelkää pahinta. Ritarikunnan albumin ostoa olen joskus miettinyt, mutta kaksi jälkimmäistä olivat heräteostoksia. Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas -levyn taas sain hyvin toivottuna lahjana. Aion nyt jauhaa paskaa suomiräpistä yleensä ja arvostella levyt. Suomiräp kiinnosti joskus vuosituhannen alussa, kunnes uutuudenviehätys meni ohi. 2000-luvun puolessa välissä taso alkoi nousta, ja jaksoin hetken aikaa innostua, kunnes tajusin että suurin osa hypestä oli ihan turhaa. Nyt on aika taas katsoa tilanne.
Artisteista Ritarikunta, Hannibal ja Petos ovat jo konkareita. Kaikki ovat räpänneet jo aikaisin 90-luvulla, ja Opaali on heidän rinnalla tulokas. Ritarikunnan ja Hannibalin uraa olen tarkkaillut jo yli kymmenen vuotta. Ritarikunnan ensimmäinen levy Saranat avaavat sanat vuodelta 2001 taisi olla ensimmäinen suomihiphop-levytys mistä oikeasti tykkäsin. Ensimmäistä kertaa räppäys kuulosti jotenkin luontevalta ja räppäreillä oli jotain muutakin asiaa kun omakehu ja ryyppäys. Tulenkantajien ensimmäinen albumi tuli hieman ennen Ritarikuntaa, mutta jotenkin en osaa laskea Tulenkantajia silloiseen suomiräp-skeneen. Mielessäni se meni enemmän sinne DJBB -kategoriaan liveräpillään, joskin Tulenkantajilla oli kieli suomi ja muutenkin paljon aidompi meininki. Silloisessa suomiräp-huumassa ärsytti myös median takertuminen Tulenkantajien räppäreiden Hannibalin ja Sopan murteeseen aivan kuin yhtyeessä ei mitään muuta olisi. 2000-luvun alussa Tulenkantajat oli yhtä kuin lappi siinä missä Avain = poliittinen ja Pikku G = nuori. Tulenkantajat oli jossain vaiheessa ehkä Suomen paras bändi, mutta mielestäni Hannibalin ja Sopan varsinainen kytkeytyminen ”skeneen” tapahtui vasta pahimman suomihiphopmylläkän laannuttua 2005 ja Tulenkantajien hajottua, jolloin heidän g-funk vaikutteinen omakustanne-ep ja albumi olivat jotenkin todella tervetullutta ja raikasta ummehtuneeseen post-RDN ja post-”4 elementtiä” -suomimeininkiin.
Petos on myös tuttu nimi vuosien takaa, mutta häneen en ole koskaan oikein tutustunut. Satunnaiset kappaleet ja varsinkaan Papa Rassi -nimellä tehdyt kauhuräp-sekoilut eivät ole tehneet vaikutusta. Räppäys tuntui olevan jotenkin hätäistä ja ”sinne päin”, ja artistista itsestään riippumaton outo kulttimainen fanitus Internetissä ärsytti. Opaali taas on tuttu vuoden 2007 videostaan Kaikki on saatava, joka oli pesismailojen ja haulikkojen heilutuksineen pienimuotoinen Internet-läppä hetken aikaa. Video ei voinut olla tosissaan tehty, mutta kunnon jenkkiuho ja -soundi oli tavallaan naurettavuudessaan myös virkistävää. Nyt on kuitenkin jo 2010 (eiku 2011) ja Ritarikunta jatkaa melko samaan malliin, Hannibal on soolona, Petos tehnyt erittäin odotetun kolmannen levynsä ja Opaali on siirtynyt Tampereelta helsinkiläiselle Monspille levyttämään.
Opaali – Hinnalla millä hyvänsä (2010)
Opaali on sanoituksiltaan ehkä lähinnä suomalaista gangstaräppiä, jos sellaista voi tyylipuhtaasti edes olla. Opaalin vaikutteet tulevat pääasiallisesti modernista eteläräpistä, mutta levyllä kokeillaan monia tyylejä, ja levyä vaivaakin turha hajanaisuus. Huumeista sekä myyjän että käyttäjän näkökulmasta kertovat sanoitukset tihkuvat tiettyä nihilismiä. Opaalin sanoituksista on vaikea löytää mitään moraalista opetusta, mutta jutut ovat välillä sen verran inhorealistisia, että häntä ei voi syyttää huumepiirien ihannoimisestakaan. Vaikea ottaa kantaa kuinka todellisuuspohjaisia sanoitukset sitten ovat, ja toisaalta onko sillä objektiiviselle kuuntelijalle niin väliäkään?
Ensimmäisessä kappaleessa Opaali julistaa että ”tää on sitä gangsta-paskaa” ja ”jos elämä ois kun elokuvis, tää ois scarface”. Voisi siis odottaa, että musiikki on hölmöä, mutta viihdyttävää, kuten jenkkigangsta usein. Valitettavasti Opaalin levy on hiton tylsä. Jenkkiräpissä aiheet pyörivät yleensä noin viiden aiheen ympärillä ja Opaalilla tasan yhden – huumeiden. Ilmeisesti suomiskenessä ei paljoa horoja pyöri, eikä kenelläkään ole varaa kunnon autoon, mutta piri maistuu. Opaali ei ole mitenkään huono räppäri, mutta loputtomat huumeviittaukset rei'ittävät aivot pahemmin kuin dextrometorfaani. Ongelmana Opaalin räppäyksessä on yksiulotteisuuden lisäksi kököt tuplariimit, joiden takia lauseet saattavat olla todella hämmentäviä, tai sitten osa jutuista on muuten vaan hölmöjä, esim. ”Juoppo juo tarpeeks vaikka etanoli huulil, keltä säkin pyydät anteeks metadoni kuuril...”.
Jazzy-O:n biitit ovat ammattimaisesti tehtyjä, mutta melko tylsiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Levyn parhaimpiin kuuluu W.M.D., jossa on mukana Aksim ja Särre, valitettavasti kappale ei sovi lainkaan tälle levylle, ja Opaali kuulostaa huonolta featilta Kemmurun levyllä. Mukana on myös paljon muita vierailijoita, jotka onneksi piristävät levyä. Paitsi kappaleessa Pisness räppäävä Pyhimys, jolta en ole koskaan pystynyt kuuntelemaan yhtään biisiä kokonaan, ja tämäkin kappale on pakko skipata kesken. Asan ja Opaalin yhteisbiisi kuulostaa oudolta paperilla, mutta on yllättävän toimiva ja mukavan ysärihenkinen.
Hinnalla millä hyvänsä ei ole aivan paska levy kuitenkaan, vaan jotenkin hutaistun oloinen. Räppärin aika on kulunut muissa puuhissa kuin kirjoittamisessa. Opaali kuulostaa kuitenkin melko luontevalta monenlaisilla biiteillä, ja levyllä on muutama ihan hyvä kappale.
Seuraavassa osassa arvostelussa Petos ja Hannibal & Joku Roti Mafia
Levyviemärissä ei ole vielä käsitelty hiphoppia, joten nappaan satunnaisen levyn kattavasta cd-kokoelmastani. Käteen sattuu Dubeen elikkä Sokerisuden ensimmäinen nimetön albumi. Tai sitten albumin nimi on AKA Sugawolf ja räppäri vain Dubee. Ken tietää. Levy on muistaakseni löydetty kirpputorilta joskus vuosituhannen alkupuolella muutamalla eurolla. Samasta pöydästä löytyi myös läjä muita hämäriä etelän ja länsirannikon gangsta-levyjä, jotka saivat east coast -räpfanin ihmettelemään, että voiko tällaistakin hiphoppia olla.
Vanhan viisauden mukaan hiphop on yhden napin musiikkia. Tai sitten pelkkää puhetta pöllittyihin taustoihin ja siten ei musiikkia lainkaan. En tiedä käyttääkö kukaan enää näitä argumentteja, mutta räppäys on ainakin aika kaukana puhumisesta. Kuka puhuu rytmissä ja käyttää riimejä normaalisti? Sen sijaan hiphop-biittien tekemiseen ei ole mitään sääntöjä. Jotkut klassikobiisitkin ovat aivan suoraan funk-luuppiin tehty, mutta jos kuuntelee tarkkaan vaikkapa Young Black Brotha Recordsin vakiotuottaja Khayreen tekemiä biittejä tällä levyllä, niin huomaa hienostuneen instrumenttien rikkauden. Taustalla kuuluu jatkuvasti erilaisia kosketinkuvioita, vinkunaa ja minimalistisia kitaraosuuksia. Myös skrätsäilyjä on kiva kuulla. Bassot ovat joko bassokitarasta tai kunnon synapörinää. Usein biitti myös vaihtuu kesken kappaleen. Tuotanto on aivan huippulaatua siis.
Valitettavasti räppäyksen ja taustojen epäsuhta on valtava, kuten gangstaräpissä yleensä. Dubeen ääni on ärsyttävän määkivä, ja suoraan sanoen jätkä kuulostaa aivan vajaalta. Räpeissä ei ole paljoa sisältöä, vaan kappaleet toisensa perään toistavat samoja aivoja turruttavia kliseitä pilven poltosta ja horoista. Dubee ei varsinaisesti ole edes gangsta-räppäri, kuten aiemmin vihjailin. Perus ammuskelu ja huumekauppaläpät ovat minimissä. En edes ymmärrä laiskan artikulaation takia suurinta osaa jutuista ja hyvä niin. Riimit ovat suurelta osin bitch/shit -tasoisia, ja levyä kuunnellessa on henkinen romahdus lähellä. Levyllä vierailee YBB:n tunnetuimmat artistit Mac Mall ja Mac Dre, sekä Alf "from the group Tic Toc and Juggy Jugg" (!?!?!?).
Itselleni räpissä tärkeintä on sanat ja se miten ne sanotaan. Hyvät biitit pelastavat paljon, mutta niiden täytyy olla todella tasokkaita että tämmöistä pystyy kuuntelemaan. Syy siihen, miksei Dubee AKA Sugawolf ole lentänyt seinän kautta roskiin, löytyy levyn keskivaiheilta. Kappaleet That's what we do ja My thang ovat eeppisiä pilvenpolttoräp-klassikoita. Ensimmäisessä on loistava kertosäe ja äärimmäisen hidas ja rento tausta, ja Dubeen vittumainen ääni oikeastaan sopii tällaisiin hitaan savuisiin biiseihin. Jälkimmäinen kappale on myös hyvin rento ja biitti on ehkä Khayreen paras koskaan. Biitin teema vaihtuu 7 minuutin aikana useaan otteeseen, ja kappale sisältää erittäin maukkaita pörinöitä ja vinkunaa. Näin kovissa biiseissä on helppo unohtaa sisällön köyhyys.
