PART I
Intro
Ostin Anttilan alekopasta kolme vuonna 2010 ilmestynyttä ja latteasti nimettyä kotimaista räp-levyä: Ritarikunta – Albumi, Opaali – Hinnalla millä hyvänsä ja Petos – Toivo parasta ja pelkää pahinta. Ritarikunnan albumin ostoa olen joskus miettinyt, mutta kaksi jälkimmäistä olivat heräteostoksia. Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas -levyn taas sain hyvin toivottuna lahjana. Aion nyt jauhaa paskaa suomiräpistä yleensä ja arvostella levyt. Suomiräp kiinnosti joskus vuosituhannen alussa, kunnes uutuudenviehätys meni ohi. 2000-luvun puolessa välissä taso alkoi nousta, ja jaksoin hetken aikaa innostua, kunnes tajusin että suurin osa hypestä oli ihan turhaa. Nyt on aika taas katsoa tilanne.
Artisteista Ritarikunta, Hannibal ja Petos ovat jo konkareita. Kaikki ovat räpänneet jo aikaisin 90-luvulla, ja Opaali on heidän rinnalla tulokas. Ritarikunnan ja Hannibalin uraa olen tarkkaillut jo yli kymmenen vuotta. Ritarikunnan ensimmäinen levy Saranat avaavat sanat vuodelta 2001 taisi olla ensimmäinen suomihiphop-levytys mistä oikeasti tykkäsin. Ensimmäistä kertaa räppäys kuulosti jotenkin luontevalta ja räppäreillä oli jotain muutakin asiaa kun omakehu ja ryyppäys. Tulenkantajien ensimmäinen albumi tuli hieman ennen Ritarikuntaa, mutta jotenkin en osaa laskea Tulenkantajia silloiseen suomiräp-skeneen. Mielessäni se meni enemmän sinne DJBB -kategoriaan liveräpillään, joskin Tulenkantajilla oli kieli suomi ja muutenkin paljon aidompi meininki. Silloisessa suomiräp-huumassa ärsytti myös median takertuminen Tulenkantajien räppäreiden Hannibalin ja Sopan murteeseen aivan kuin yhtyeessä ei mitään muuta olisi. 2000-luvun alussa Tulenkantajat oli yhtä kuin lappi siinä missä Avain = poliittinen ja Pikku G = nuori. Tulenkantajat oli jossain vaiheessa ehkä Suomen paras bändi, mutta mielestäni Hannibalin ja Sopan varsinainen kytkeytyminen ”skeneen” tapahtui vasta pahimman suomihiphopmylläkän laannuttua 2005 ja Tulenkantajien hajottua, jolloin heidän g-funk vaikutteinen omakustanne-ep ja albumi olivat jotenkin todella tervetullutta ja raikasta ummehtuneeseen post-RDN ja post-”4 elementtiä” -suomimeininkiin.
Petos on myös tuttu nimi vuosien takaa, mutta häneen en ole koskaan oikein tutustunut. Satunnaiset kappaleet ja varsinkaan Papa Rassi -nimellä tehdyt kauhuräp-sekoilut eivät ole tehneet vaikutusta. Räppäys tuntui olevan jotenkin hätäistä ja ”sinne päin”, ja artistista itsestään riippumaton outo kulttimainen fanitus Internetissä ärsytti. Opaali taas on tuttu vuoden 2007 videostaan Kaikki on saatava, joka oli pesismailojen ja haulikkojen heilutuksineen pienimuotoinen Internet-läppä hetken aikaa. Video ei voinut olla tosissaan tehty, mutta kunnon jenkkiuho ja -soundi oli tavallaan naurettavuudessaan myös virkistävää. Nyt on kuitenkin jo 2010 (eiku 2011) ja Ritarikunta jatkaa melko samaan malliin, Hannibal on soolona, Petos tehnyt erittäin odotetun kolmannen levynsä ja Opaali on siirtynyt Tampereelta helsinkiläiselle Monspille levyttämään.
Opaali – Hinnalla millä hyvänsä (2010)
Opaali on sanoituksiltaan ehkä lähinnä suomalaista gangstaräppiä, jos sellaista voi tyylipuhtaasti edes olla. Opaalin vaikutteet tulevat pääasiallisesti modernista eteläräpistä, mutta levyllä kokeillaan monia tyylejä, ja levyä vaivaakin turha hajanaisuus. Huumeista sekä myyjän että käyttäjän näkökulmasta kertovat sanoitukset tihkuvat tiettyä nihilismiä. Opaalin sanoituksista on vaikea löytää mitään moraalista opetusta, mutta jutut ovat välillä sen verran inhorealistisia, että häntä ei voi syyttää huumepiirien ihannoimisestakaan. Vaikea ottaa kantaa kuinka todellisuuspohjaisia sanoitukset sitten ovat, ja toisaalta onko sillä objektiiviselle kuuntelijalle niin väliäkään?
Ensimmäisessä kappaleessa Opaali julistaa että ”tää on sitä gangsta-paskaa” ja ”jos elämä ois kun elokuvis, tää ois scarface”. Voisi siis odottaa, että musiikki on hölmöä, mutta viihdyttävää, kuten jenkkigangsta usein. Valitettavasti Opaalin levy on hiton tylsä. Jenkkiräpissä aiheet pyörivät yleensä noin viiden aiheen ympärillä ja Opaalilla tasan yhden – huumeiden. Ilmeisesti suomiskenessä ei paljoa horoja pyöri, eikä kenelläkään ole varaa kunnon autoon, mutta piri maistuu. Opaali ei ole mitenkään huono räppäri, mutta loputtomat huumeviittaukset rei'ittävät aivot pahemmin kuin dextrometorfaani. Ongelmana Opaalin räppäyksessä on yksiulotteisuuden lisäksi kököt tuplariimit, joiden takia lauseet saattavat olla todella hämmentäviä, tai sitten osa jutuista on muuten vaan hölmöjä, esim. ”Juoppo juo tarpeeks vaikka etanoli huulil, keltä säkin pyydät anteeks metadoni kuuril...”.
Jazzy-O:n biitit ovat ammattimaisesti tehtyjä, mutta melko tylsiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Levyn parhaimpiin kuuluu W.M.D., jossa on mukana Aksim ja Särre, valitettavasti kappale ei sovi lainkaan tälle levylle, ja Opaali kuulostaa huonolta featilta Kemmurun levyllä. Mukana on myös paljon muita vierailijoita, jotka onneksi piristävät levyä. Paitsi kappaleessa Pisness räppäävä Pyhimys, jolta en ole koskaan pystynyt kuuntelemaan yhtään biisiä kokonaan, ja tämäkin kappale on pakko skipata kesken. Asan ja Opaalin yhteisbiisi kuulostaa oudolta paperilla, mutta on yllättävän toimiva ja mukavan ysärihenkinen.
Hinnalla millä hyvänsä ei ole aivan paska levy kuitenkaan, vaan jotenkin hutaistun oloinen. Räppärin aika on kulunut muissa puuhissa kuin kirjoittamisessa. Opaali kuulostaa kuitenkin melko luontevalta monenlaisilla biiteillä, ja levyllä on muutama ihan hyvä kappale.
Seuraavassa osassa arvostelussa Petos ja Hannibal & Joku Roti Mafia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti