Levyviemärissä ei ole vielä käsitelty hiphoppia, joten nappaan satunnaisen levyn kattavasta cd-kokoelmastani. Käteen sattuu Dubeen elikkä Sokerisuden ensimmäinen nimetön albumi. Tai sitten albumin nimi on AKA Sugawolf ja räppäri vain Dubee. Ken tietää. Levy on muistaakseni löydetty kirpputorilta joskus vuosituhannen alkupuolella muutamalla eurolla. Samasta pöydästä löytyi myös läjä muita hämäriä etelän ja länsirannikon gangsta-levyjä, jotka saivat east coast -räpfanin ihmettelemään, että voiko tällaistakin hiphoppia olla.
Vanhan viisauden mukaan hiphop on yhden napin musiikkia. Tai sitten pelkkää puhetta pöllittyihin taustoihin ja siten ei musiikkia lainkaan. En tiedä käyttääkö kukaan enää näitä argumentteja, mutta räppäys on ainakin aika kaukana puhumisesta. Kuka puhuu rytmissä ja käyttää riimejä normaalisti? Sen sijaan hiphop-biittien tekemiseen ei ole mitään sääntöjä. Jotkut klassikobiisitkin ovat aivan suoraan funk-luuppiin tehty, mutta jos kuuntelee tarkkaan vaikkapa Young Black Brotha Recordsin vakiotuottaja Khayreen tekemiä biittejä tällä levyllä, niin huomaa hienostuneen instrumenttien rikkauden. Taustalla kuuluu jatkuvasti erilaisia kosketinkuvioita, vinkunaa ja minimalistisia kitaraosuuksia. Myös skrätsäilyjä on kiva kuulla. Bassot ovat joko bassokitarasta tai kunnon synapörinää. Usein biitti myös vaihtuu kesken kappaleen. Tuotanto on aivan huippulaatua siis.
Valitettavasti räppäyksen ja taustojen epäsuhta on valtava, kuten gangstaräpissä yleensä. Dubeen ääni on ärsyttävän määkivä, ja suoraan sanoen jätkä kuulostaa aivan vajaalta. Räpeissä ei ole paljoa sisältöä, vaan kappaleet toisensa perään toistavat samoja aivoja turruttavia kliseitä pilven poltosta ja horoista. Dubee ei varsinaisesti ole edes gangsta-räppäri, kuten aiemmin vihjailin. Perus ammuskelu ja huumekauppaläpät ovat minimissä. En edes ymmärrä laiskan artikulaation takia suurinta osaa jutuista ja hyvä niin. Riimit ovat suurelta osin bitch/shit -tasoisia, ja levyä kuunnellessa on henkinen romahdus lähellä. Levyllä vierailee YBB:n tunnetuimmat artistit Mac Mall ja Mac Dre, sekä Alf "from the group Tic Toc and Juggy Jugg" (!?!?!?).
Itselleni räpissä tärkeintä on sanat ja se miten ne sanotaan. Hyvät biitit pelastavat paljon, mutta niiden täytyy olla todella tasokkaita että tämmöistä pystyy kuuntelemaan. Syy siihen, miksei Dubee AKA Sugawolf ole lentänyt seinän kautta roskiin, löytyy levyn keskivaiheilta. Kappaleet That's what we do ja My thang ovat eeppisiä pilvenpolttoräp-klassikoita. Ensimmäisessä on loistava kertosäe ja äärimmäisen hidas ja rento tausta, ja Dubeen vittumainen ääni oikeastaan sopii tällaisiin hitaan savuisiin biiseihin. Jälkimmäinen kappale on myös hyvin rento ja biitti on ehkä Khayreen paras koskaan. Biitin teema vaihtuu 7 minuutin aikana useaan otteeseen, ja kappale sisältää erittäin maukkaita pörinöitä ja vinkunaa. Näin kovissa biiseissä on helppo unohtaa sisällön köyhyys.
Enpä arvannut että tästäkin on video:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti