Jesse Johnson - Every Shade of Love (1988)

 Palataan taas 1980-luvun Minneapolisiin Jesse Johnsonin sooloalbumilla. Jesse Johnson tunnetaan parhaiten The Timen kitaristina, ja hän on huhujen mukaan maailman ainoa kitaristi, jota Prince pelkää.

Tämän levyn yhteydessä ei voi olla puhumatta Princestä, vaikka miehellä ei ole mitään osaa tuotantoprosessissa. Jesse on itse Minneapolis-tyyliin säveltänyt, tuottanut ja soittanut koko albumin. Musiikki on hyvin samankaltaista kuin Princen ja The Timen 80-luvun alkupuoliskon tuotanto, tai vaikka tuo Morris Dayn soololevy, jota kehuin aiemmin. Kappaleet ovat ehkä vähän vähemmän eksentrisiä kuin Princellä ja vähän vähemmän funkyjä kuin The Timellä ja lähempänä peruskasaripoppia, mutta nyt puhutaan vain vivahde-eroista. Laulukin kuulostaa Morris Dayn ja Princen välimuodolta. Jopa kannesta voisi äkkiseltään katsoa, että Princehän se siinä.

Levyä on kiva kuunnella, instrumentaatio toimii. Every Shade of Love ei ole siis missään tapauksessa huono ja plussaa tulee siitä, että ajankohdalle tyypillisiä hiphop-vaikutteita ei ole kuultavissa. New jack swing ei vaan ihan hirveästi nappaa.

Jesse on kuitenkin tuottajana ja soittajana parempi kuin säveltäjänä. Monissa kappaleissa on kierrätetty kohtia The Timeltä tai milloin mistäkin. Esimerkiksi So Misunderstood kuulostaa Don't Let Me Be Misunderstoodin ja Jungle Loven sekoitukselta, kun taas monissa kappaleissa on vain hämärä tuttuuden tunne, jota ei pysty kohdistamaan. Yksikään kappale ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa ja omaperäisintä levyllä onkin ehkä kitarasoolot. Levystä olisi mielestäni pitänyt tehdä kitarapainotteisempi, rokimpi ja villimpi, sillä Jessen raskaassa kitaroinnissa olisi potentiaalia jonkinlaiselle Jimi Hendrix/Funkadelic -kasarifunkrockjatkumolle. Jesse tekikin vuonna 1996 hard rock -levyn, josta ei ole mitään hajua, kuten ei varmaan monella muullakaan.

Oikeasti haluaisin antaa levylle kaksi ja puoli tähteä, sillä se on parempi kuin Morris Dayn Daydreaming, jolle annoin kaksi tähteä, mutta kuitenkin sen verran mielenkiinnoton, etten voi suositella kuin keräilijöille.

The Wombats vihaus

Jesus and the merry chain

Brittiläinen The Wombats saapuu NOSTURIIN 28.3. Tämä täysin turha yhtye tunnetaan viime vuosien paskimmasta hitistä Let's Dance to Joy Division.

Yhtyeen nimi on The Wombats eli vompatti kaavamaisesti määräisessä monikossa. En edes tiedä miltä vompatti näyttää, mutta se on todennäköisesti pörröinen ja hassu. Ja kömpelö niinkuin yhtyeen ironia. Tarinan mukaan laulaja/kitaristi/joku tanssi kännissä tyttöystävänsä kanssa Love Will Tear Us Apartin tahdissa ja se oli niin HAHAHA ironista, että siitä piti tehdä biisi. Asian ironisuutta tuodaan esille sanoituksissa oikein rautalangasta vääntäen.

En kuitenkaan vihaa The Wombatsia lattean nimen, tyhmien sanoitusten, ärsyttävän ironisuuden, tai turhan hypen vuoksi, koska muutenhan voisin vihata joka toista uutta bändiä. Vihaan siksi, että Let's Dance to Joy Division on vaan niin kauhea kappale. Melodia on ärsyttävä ja tympeä kertosäe yritetään saada nousuun kornin ironisella lapsikuorolla. Vihaan lapsikuoroja. Another Brick in the Wallissa lapsikuoro sopii kappaleen teemaan, mutta 99,99% tapauksista lapsikuorot ovat ärsyttävän imeliä, ja läpinäkyvän epätoivoinen tapa yrittää saada banaali melodia kuulostamaan jotenkin mahtavammalta. Samoin kuin typerät piano- ja viulusovitukset balladeissa.

Kuuntelin youtubesta myös muita The Wombatsin kappaleita ja en löytänyt mitään syytä muuttaa mielipidettäni yhtyeestä. Tokyo (Vampires & Wolves) sisältää jotain hyvääkin, mutta toisaalta taas kauhea sovitus tuo jotain outoja Black Eyed Peas viboja. Anti-D:ssä taas käytetään viuluja juuri sillä tavalla väärin kuin tuossa jo aikaisemmin puhuin. Kappale yrittää kuulostaa The Curelta Disintegrationilla ja epäonnistuu valtavasti. D niinkuin Disintegration??? Vertaus ei ole hatusta revitty, sillä laulaja on jopa stailattu Robert Smithiksi (normaalisti hän yrittää näyttää The Jesus and Mary Chainilta). Montako lempibändiäni The Wombatsin pitää häpäistä?

Oikeastaan The Wombats vaikuttaisi olevan loistava esimerkki siitä kuinka turhanpäiväisten kappaleiden ylituottaminen vain kääntyy itseään vastaan ja tekee kappaleista vieläkin huonompia. Ehkä bändi on livenä parempi...? 

Agalloch - Ashes Against the Grain (2006) + METSÄ

Tämmöinen tuli löydettyä Pelastusarmeijan kirpputorilta muutamalla eurolla. Agalloch on varmaan tuttu monille uudempaa heavymetallia seuraaville, ja luulisi että myös monet ei-hevarit sen tietävät. Levystä nyt sen verran, että kappaleet ovat eeppisen pitkiä ja maalailevia, hitaasta keskitempoiseen vaihtelevia ja haikeita melodioiltaan. Laulu on lähinnä blackmetaltyylistä kähinää maustettuna melko gayn kuuloisilla puhtailla lauluilla. Levy on ihan hyvä, mutta ehkä vähän yliarvostettu. Limbs on oikeastaan ainoa kappale, joka jaksaa kiinnostaa lähes 10min kestonsa verran, ja loppupuolella on vaikuttava biisitrilogia (tietty).

Levy herättää pohdintoja metallimusiikin ja luonnon suhteesta. Agallochin nimi tulee puusta ja jokaisen levyn kannessa on jotain metsään ja puihin viittaavaa. Tässä levyssä on sisäkansissa kuva nuotiosta ja jotain suttuista metsäfiilistelyä. Muutenkin varsinkin blackmetallissa, ja siitä vaikutteita saaneissa bändeissä, metsä ja luonto on vahva imagotekijä. Puolet levyistä on mukamas äänitetty metsässä, videot ovat silkkaa larppausta metsässä ja kansissa on valokuvia tai maalauksia metsästä. Drudkh-bändin nimi tarkoittaa jollain kielellä ”puuta”, ja esimerkiksi Wolves in the throne room on silkkaa puunhalailubläkkistä. 

Satunnainen kuva googlesta

 Minä en vaan pysty pääsemään metsätunnelmiin kuuntelemalla ylipitkiä keskitempoisia blackmetal-biisejä, vaikka niissä olisikin akustisia osuuksia. Agallochinkin haikeat melodiat sopisivat paremmin taustamusiikiksi kolkkoon kaupunkimiljööseen. Metsä voi olla ihan kivakin paikka. Siellä on värejä ja elämää; eläimiä ja sieniä. Särökitara ja rääkynävokaalit on epäluonnollisen kuuloinen yhdistelmä, ja jonkinlainen panhuilumusiikki tai muu ei-niin-sähköinen musiikki on enemmän metsää mielestäni. Agalloch ei onneksi kuvittele, että paska tuotanto tekee tunnelmasta jotenkin enemmän metsäisän. Toisaalta Ulverin Nattens madrigal on yksi suosikkilevyjäni, ja se jos mikä on lofi. Susi- ja metsäteemasta huolimatta Nattens madrigalinkin kirskuva metelöinti tuo enemmän mieleen kaoottisen kaupunkimaiseman. Ulver onkin siirtynyt myöhemmin metsästä kaupunkiin.

Satunnainen kuva Portlandista, Agallochin kotikaupungista

Vaikea sanoa mistä nämä muusikot repivät vaikutteensa. Jatkaako Agalloch vain norjaskeneen liitettyä luontoteemaa, vai ovatko he oikeasti kasvaneet jossain luonnon läheisyydessä ja kanavoivat tunnelmiaan musiikkiin? Vai maalataanko musiikissa tosiasiassa rakennetun betoniympäristön kolkkoja ääniä samalla kun unelmoidaan jostain (kuvitellusta) menetetystä elämästä luonnon keskellä?

Kuvat:
http://www.tml.tkk.fi/~mlaakso/SFOY/Elokuvat/1992/metsa.html

http://thisisnaive.com/?page_id=201