sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Paskimmat hitit 2011

En ole oikeasti kuunnellut juuri mitään musiikkia vuodelta 2011, joten heitän arvalla, että vuoden paras levy on Mastodonin The Hunter (kuunnellut pari kertaa, en päässyt oikein sisälle), ja parhaat biisit ovat Adelen Rolling In The Deep, Burialin Street Halo tai The Rapturen How Deep is Your Love.

Radiota olen joutunut vastentahtoisesti kuuntelemaan, ja tässä ovat vuoden paskimmat hitit:

1. Jennifer Lopez - On the floor

Jennifer Lopezin olisi jo pitänyt painua unohduksiin, mutta ei. Tämän vuoden alussa ilmestyi ehdottomasti viime vuosien paskin tanssihitti On the floor, joka ylittää jopa Black Eyed Peasin ja Pitbullin paskuudessaan. Ainiin, Pitbullihan feattaa tässä. Oli ihan pakko tarkistaa, ettei vaan Black Eyed Peasin Will.I.Am olisi tuottanut tätä paskaläjää. Ei ole, mutta selvää BEP vibaa tässä on, väittäisin jopa, että The Time (Dirty Bit) paskahittiä on apinoitu, paitsi että J.Lo lainaa Lambadan säveltä. Jumalauta! Kaikista maailman biiseistä juuri Lambadaa.

2. Klamydia - Haaveet elättää

Tämä on oikeasti viime vuodelta, mutta olen kuullut tänä vuonna sitä liikaa radiosta (tosin luulin pitkään Yöksi). Klamydiaa paskempaa on vain Klamydia vakavana. "Sun unelmissa voima itää". Voi vittu, kai nuo kliseet koskettaa jotain, mutta mielestäni voisivat pysyä siinä junttihuumorissa.

3. Britney Spears - Criminal

Britney on J.Lon ohella toinen ysärin lopun artisti, jonka comebackia en toivonut. Ihmettelen miksi Rebecca Blackista on tullut niin suuri vitsi, vaikka päivittäin radiossa soi sata kertaa kauheampaa, kliseisempää ja latteampaa kuraa kuten Britney tai J.Lo. Britneyn äänestä en ole tykännyt koskaan, mutta tämä kappale päätyy listalle ihan sen huilun takia. Dorka huiluriffi huvittaa joka kerta, ja Britney kaiken lisäksi laulaa tismalleen samalla sävelellä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulumelodia menee tismalleen yhteen jonkun instrumentin kanssa. En pidä edes Iron Manista siksi. Sanat eivät onneksi ole ihan yhtä turhaa paskaa kuin nämä muut tällä listalla.

4. Apulanta - Pihtiote

Apulanta pääsee vuosi toisensa jälkeen henkilökohtaiselle paskalistalleni. Kappale on tuttua Apulantaa, noloa angstailua ja herkistelyä, melodialtaan suomalaisiin uppoavaa mitäänsanomatonta radiorokkia. Toni Virtanen on Olli Lindholmin ja Jouni Hynysen ohella ärsyttävimpiä mieslaulajia Suomessa. Kappaleen tuotanto menee täysin överiksi, kauheata sinfoniapelleilyä ja AUTOTUNE, jota kannattaisi käyttää vain siihen mihin se on tarkoitettukin eli pitämään Toni Virtanen nuotissa.

5. Pink - Fucking Perfect

Viidennelle sijalle voisi laittaa minkä tahansa sekunda electrohousehitin, mutta klubibiisit nyt ovat klubibiisejä. Enemmän ärsyttää vakavissaan tehty paska, kuten tämä uusi Pink. Oikeasti, onko nyt 2001 vai 2011? Radiossa soi J.Lo, Britney ja Pink. Tämä kappale muistuttaa jonkun verran Emilian ysärihittiä Big Big World naiiviudellaan, mutta rock-uskottavuuden pelastaa sana FUCK.

Paskaa joulua ja ankeaa uutta vuotta!

lauantai 26. marraskuuta 2011

The B-52's (1979)


Tässä blogissa arvostellut levyt eivät vastaa täysin musiikkimakuani, vaikka seisonkin kaikkien arvioiden takana. Kasaridisko on esimerkiksi hieman yliedustettuna. Kuitenkin viime aikoina olen kuunnellut ehkä enemmän hyväntuulista ja hauskaa bailuhenkistä musiikkia, jota esim. viimeksi arvosteltu Kano edustaa, vaikka goottisynkistely yleensä onkin lähempänä sydäntä. B-52's saa välittömästi hyvälle tuulelle, ja bändi ei ainakaan ota musiikkiaan liian vakavasti.

Ennenvanhaan kotibileissä laitettiin cd soimaan, joko albumi tai poltettu kokoelma. Nykyään joku äpärä käy laittamassa youtubesta biisejä, joita ei malteta edes kuunnella kokonaan. Jos kokonaisen LP:n voisi laittaa soimaan bileissä, niin B-52:en debyytti olisi hyvä vaihtoehto. Se viihdyttää, eikä vaadi suurta keskittymistä auetakseen. Musiikki on hauskaa, mutta ei missään nimessä ärsyttävää huumorimusiikkia. Se ei häiritse ketään, mutta ei alistu pelkäksi taustamusiikiksi, vaan herättää outoudellaan kiinnostusta. Levy kestää alle 40min, joten siihen tuskin ehtii kyllästyäkään.

Musiikki on hauska sekoitus 50-luvun rokkia ja surffimusaa ja new wave -outoilua. Bändin ensimmäinen hitti Rock Lobster on hyvä esimerkki käsittämättömästä huumorista ja pettämättömästä tyylitajusta. Sanat kertovat absurdeista beach partyistä, joissa kaikilla on mätsäävät pyyhkeet ja meressä ui keksittyjä eläimiä. Ja laiturin alla on tietenkin rock lobster: "Red snappers snappin' / Clam shells clappin' / Muscles flexin' / Flippers flippin'". Pääinstrumentteina on oudosti viritetty kitara soittamassa helvetin yksinkertaista riffiä ja halpa urku. Rumpujen lisäksi ei paljon muuta olekaan, paitsi tietty cowbell. Sille, että kappale kestää lähes 7min ei ole mitään perusteita, mutta kappaletta ei voi olla rakastamatta. Loppupuolen eläinäänet on matkittu suoraan Flaming Lipsin I Can Be A Frog -kappaleeseen, ja voin kuvitella että The B-52's on inspiroinut monia muitakin artisteja. Mm. John Lennon innostui musiikintekoon vielä ennen kuolemaansa kuultuaan Rock Lobsterin. Rock Lobsterin lisäksi levyllä on tietenkin muitakin hyviä biisejä, kuten esimerkiksi kaikki muut.

The B-52:en laulusuorituksia täytyy erikseen kehua. Fred Schneiderin puhelauluääni on vain hauska, mutta Cindy Wilsonin tai Kate Piersonin (tai molempien, en osaa sanoa) ääni nostaa positiivisella tavalla niskakarvat pystyyn. Äänessä on punkmaista välinpitämätöntä asennetta, ja jotenkin se tunne ja vakavuus, jolla älyttömiä sanoituksia lauletaan, vakuuttaa ja tekee B-52:sta niin paljon enemmän kuin pelkän huumori- tai bilebändin.

The B-52:en erikoinen huumori tuo muuten hieman mieleen Talking Headsin, ja tästä aasinsilta siihen, että David Byrne on tuottanut bändin Mesopotamia EP:n. Sitä olen nähnyt esim. levymessuilla useasti halpaan hintaan, ja suosittelen myös. Ehkä arvioin myöhemmin.






Mikä friikkisirkus!


torstai 10. marraskuuta 2011

Kano - Another Life (1983)


Kun ensimmäisen kerran kuulin Kanoa tuli mieleen paljon kysymyksiä. Miksi en tiennyt tästä aiemmin? Miksi tätä ei soi joka diskossa? Kano on loistavaa bilemusiikkia. Kano on musiikkia, jota haluaisin itse tehdä.

Kanon voi periaatteessa laskea italodisco -genreen, koska se on diskoa ja Italiasta, mutta musiikillisesti se poikkeaa aika paljon tyypillisestä italosta. Italo on nimittäin enimmäkseen maidonvalkoista iskelmäpoppia elektronisilla taustoilla, mutta Kano on lähempänä diskon amerikkalaista mustaa merkitystä. Eikä pelkästään siksi, että laulajana on keskivertoa taitavampi musta kaveri Glen White, vaan myös siksi että syntikoista ja rumpukoneista on saatu harvinaisen paljon sielukkuutta irti.

Another Life -albumi on kestänyt aikaa todella hyvin, enkä löydä mitään kornia tai campia tästä, mitä eurodiskosta yleensä haetaan. Ehkä jonkun post-rock -elitistin mielestä Kanokin saattaa olla vähän hölmöä, mutta vaikea kuvitella, että joku ei tykkäisi tästä. Levyn A-puoli on loistavaa elektronista diskoa ja funkkia. Maukkaita robottibassoja ja syntikkasoundeja, ja tarttuvia kertosäkeitä ja koukkuja. Pari ekaa biisiä ovat välittömästi mukaansa tempaavia nopeampia kappaleita, ja Dance School on enemmän laid back -fiilistelyä. B-puolen aloittava Another Life on levyn ehdoton helmi, varsinkin jäätelöt sulattava riffi kertosäkeen jälkeen. Ikeya Seki -instrumentaali vie avaruustunnelmiin, hyperajoa tähtien välissä jne. ja viimeinen kappale China Star yllättää taiteellisella synthpopilla. Kappale on kuin joltain aivan eri levyltä, mutta erinomainen silti.

Suosittelen ehdottomasti ostamaan tämän albumin, jos jostain löytyy. Ei pitäisi hirveän harvinainen olla, vaikka Suomessa en ole nähnytkään. Siististä kannestakin tulee plussaa. Itse tulkitsen tuon valkoisen nesteen joko sulaksi jäätelöksi, sillä Kanoa kuunnellessa on ikuinen beach party, tai sitten se on samaa mömmöä, jota Bishopista tuli Aliensissa. Kanon synteettinen funk on räjäyttänyt kuvan androidilta pään.

Tässä täytyy jälleen kehua Spotifyä, sillä albumi löytyy sieltä kuten myös varmaan kaikki Kanon levyt ja sinkut. Löytyypä myös toinen Kano, joka teki lyhyeksi jääneen grime-aallon parhaimpiin kuuluvan biisin P&Q's, jonka jälkeen yhden kaikkien aikojen hirveimmistä ei-Black Eyed Peas autotuneoksennuksista nimeltä Rock N Rolla. Sitten on myös joku north Memphis nigga nimeltä Kano.




tiistai 1. marraskuuta 2011

Karmaiseva Halloween-extra osa 2.

Meinasi unohtua tämä toinen osa...

King Diamond - Halloween

King Diamond on kauhuhevin ehdoton kuningas. Rakastan Mercyful Fatea ja King Diamondin ensimmäisiä soololevyjä. Vaikea valita vain yhtä biisiä, joten otetaan teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Misfits - Halloween

Rakastan myös Danzigin aikaista Misfitsiä ja myös Samhainia. Danzigin soolot eivät hirveästi kiinnosta jostain syystä. Kauhupunkin kuninkailta Misfitsiltä on hankala valita yhtä kappaletta, joten otetaan tylsästi teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Cradle Of Filth - From Crade to Enslaved

CoFin kohdalla minulla on jonkinlainen pimeä kohta aivoissani. Ei, en omista ainoatakaan levyä, mutta heillä on monta oikeasti hyvää kappaletta. Dani on hyvä vokalisti ja sanoittaja, ja bändin täysin överi imago ja teatraalinen meininki kiehtoo. On CoFilla tietty paljon paskaakin, kuten Heaven 17 -coveri Temptation, joka on virallisesti maailman paskin cover-biisi.



Scientist - Blood On His Lips

Originaalia dubbia Scientistin loistavalta kauhuteemaiselta albumilta.



Aphex Twin - Come to daddy



Three 6 Mafia - Mystic Styles

Vaikea keksiä selkeitä kauhubiisejä, jotka eivät ole heviä, punkkia tai räppiä. Metallimusiikki on luonnollisesti kauhuteemojen kyllästämää, mutta myös räpissä on "horrorcore" -alagenre, ja youtuben linkit ovat loputon suo toinen toistaan sairaammille valkoisille kauhuräppäreille, jotka saavat internet-suosiota toisilta sairailta nörteiltä. Vaikka kauhuaiheista räppääminen on vähintään yhtä väsähtänyttä kuin deathmetallin gorelyriikat, niin näin halloweenin aikaan Three 6 Mafian jumitus toimii. Plus näitä memphis-räpin pioneereja ei voi tietenkään pelkkään horrorcore-kategoriaan dumpata.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Karmaiseva halloween-extra osa 1.

Halloweenin kunniaksi listaan parhaita kauhuelokuvien tunnareita ja musiikkeja. Huomenna sitten muita kauhuaiheisia biisejä.

Fabio Frizzi - Theme from Zombi 2

Hyytävän apokalyptinen tunnari Lucio Fulcin Zombi 2 eli Zombie Flesh Eaters -leffasta. Leffa on Italiassa Zombi 2, koska sitä markkinoitiin Dawn Of The Deadin eli Zombin jatko-osana, vaikka mitään yhteyttä ei ole. Leffa on kuitenkin suositeltava, sisältää mm. vedenalaisen taistelun zombin ja hain välillä.



Goblin - Tenebre

Goblinia ei voi ohittaa kauhutunnareista puhuttaessa. Parhaat kauhubiisit tulevat ehdottomasti tältä italialaiselta progebändiltä, joka tunnetaan parhaiten Dario Argenton leffoista. Vaikea valita vain yhtä Goblinilta, mutta Tenebre on ainakin hauska biisi vokoderin ja kummituslinnaurkujen takia. Leffasta ei paljo ole muistikuvia, mutta vissiin joku ihan ok giallo/slasher Argenton kulta-ajan lopulta. Goblin kävi hiljattain myös Helsingissä keikalla, ja hauskaa oli. Musiikki on melko progeilua, mutta silti tarttuvaa, hauskaa ja pelottavaa. Korjaamo on vaan paska keikkapaikka. Keikkoja ratikkamuseossa, wtf?



Harry Manfredini - Friday the 13th Part III Theme

Äskeinenkin oli jotain kauhudiskoa, niin otetaan sitten tämä seuraavaksi. Leffa on kyllä perseestä.



Fred Myrow & Malcom Seagrave - Silver Sphere Disco (Phantasm)

Phantasmin alkuperäinen tunnari on melko tunnettu. Sitä on sämplännyt tai lainannut suunnilleen jokainen Memphis-räppäri, mm. Three 6 Mafia - Late Night Tip. Leffa taas on melko sekava, jotain murhaavia kääpiöitä toisesta ulottuvuudesta ja metallista piikkipalloa aseena käyttävä hautausurakoitsija, mutta toisaalta leffan unenomainen tunnelma pelastaa paljon. Tunnelmaa luo tietenkin pelottava tunnusmusiikki, joka soi muuten aivan koko ajan. Jopa baarissa soi tämä diskoversio.



Ennio Morricone - Magic and Ecstacy (Excorcist 2)

Manaajan jatko-osa epäonnistui erinäisistä tuotannollisista syistä täysin, ja lopputulos on aika sekava. Ei mielestäni huono leffa ollenkaan, vaan hyvinkin hupaisa, kuten myös tämä Morriconen tunnari.



John Carpenter - The End (Assault on Precint 13)

Jonhn Carpenter on ehdottomasti kaikkien aikojen paras kauhuohjaaja. Hän on myös tehnyt elokuviinsa soundtrackeja, joista tunnetuimpana tietty Halloweenin tunnari. Kaikki Carpenterin elokuvat eivät ole kauhua, mutta Hyökkäys Poliisiasemalle on. Se on vähän kuin Night of the Living Dead remake, jossa zombieiden tilalla on jengiläisiä. Musiikki ei tosin ole kovin pelottava, varsinkaan tämä diskoversio maailman paskimpien skrätsien kera.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Terkkuja Saksasta

Levyviemäri on hiljentynyt lokakuuksi kiireiden ja mm. Saksan matkan takia. Otin tietenkin hieman aikaa etsiä levyjä Berliinistä.
Minulla ei ole levykauppojen sisältä kuvia, joten tässä kuva pelikaanista elävöittämään blogia.

Kastaniestrasselta löytyi Da Capo -niminen divari. Edessä oli muutama euron laatikko, ja jos bändit kuten Sailor tai Saga, tai saksalaiset hittikokoelmat kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy. Sisältä kauppa oli ihan tyylikkään divarimainen, mutta muuten pettymys. Valikoimista löytyy klassista, klassikkorokkia, saksalaista kamaa ja jotain wavea. Joukossa on varmaan jotain harvinaisuuksiakin, jos viitsii maksaa levystä noin 30 euroa ja yli. Samat saa todennäköisesti ebaystä halvemmalla, sillä kaikki vaikutti täysin ylihinnoitellulta. Hyvänä indikaattorina oli joku kirpparilootien perus Prince-lp 15 eurolla.

Samalla kadulla vähän matkan päässä näkyi parisenkymmentä halpalaatikkoa kaupan nimeltä Mr. Dead and Mrs. Free edestä. Levyt olivat eurosta viiteen euroon. Levyt olivat melko paskassa kunnossa, mutta vitosella olisi saanut jotain ok-kamaa, ainakin Donna Summerin Love to Love You Baby -lp:n. Levyn ei pitäisi olla mitenkään harvinainen, mutta eipä ole ennen tullut vastaan. Levy olisi hyvä hankinta a-puolen 17 minuuttisen pornobiisin takia, mutta en sitten ostanut, koska tyrmistyin kaupan hinnoittelusta. Sisällä oli nimittäin jotkut maailman yleisimmät maxisinkut viittätoista euroa. Samaa paskaa, mitä ei raaski ostaa levymessuilta vitosella, yritetään myydä vielä triplahintaan. En ymmärrä. Ehkä täältäkin jotain harvinaisuuksia voi löytää jos vain rahaa löytyy. Ainakin jotain Joy Division bootleggejä näytti olevan hyllyssä.

Tässä vaiheessa tuli pieni pettymyksen tunne. Ajatuksissani oli, että Saksassa olisi jotenkin mahtavat valikoimat kohtuuhintaisia käytettyjä levyjä. Tähän kuvitelmaan vaikutti se, että Wienissä oli ehkä parhaat levykaupat joissa olen käynyt, Saksasta tuli aikoinaan paljon loistavaa musiikkia, Berliinissä on varmaan ollut aina kaikki mahdolliset skenet voimissaan, ja onhan italodiscofirma ZYX myös saksalainen. Ehkäpä levyt eivät vaan kulkeutuneet DDR:n ohi Berliiniin asti.


Tuo keltainen on City Music
Kurfürstendammilta läheltä eläintarhaa löytyy City Music. Kauppa ei ole enää Cover Music ja se on auki vain kahdeksaan asti Internet-tietojen vastaisesti. City Music oli vähän parempi kauppa jo. Kauppa näyttää parhaat päivänsä nähneeltä megastorelta, joka se varmaan onkin. CD:itä löytyy myös halvalla, mutta niitä en jaksanut katsoa. Halpislevyjä oli paljon, mutta en tiennyt artisteista varmaan yhtäkään. Ei varmaan kukaan muukaan tiedä. Muuten kaupassa on melko paljon vinyyliä eri genreistä ja hyvin järjestettyinä. Hinnat ovat ihan kohtalaisia myös. Täältä ostin pari ok-hintaista kasarifunk -lp:tä kuten Val Youngin Seduction neljä euroa. Suosittelen muuten.


Netistä löydetty kuva Mauerparkin kirpparista

Mutta levykauppojen kiertelyn sijaan suosittelen menemään suoraan sunnuntaikirppikselle. Niitä on useampia kaupungissa, ja itse ehdin käymään vain Mauerparkissa. Kirppis on valtavan kokoinen ja ammattimaisia levykauppiaita riittää. Ammattimaisella en tarkoita siis mitään trokarivedättäjiä, vaan ihan asiallisia ja asiallisesti hinnoiteltuja levyjä. Joka levymyyjällä oli kohtuuhyvät halpalaarit, sekä vähintään yhtä hyvät valikoimat arvokkaampia levyjä kuin käymissäni leykaupoissa. Löytöjä on mahdollista tehdä myös perusmyyjien pöydistä. Mauerparkissa on kiva viettää päivä levyjä ja muuta tavaraa tonkiessa, ja jos alkaa väsyttää, niin kojuista saa ruokaa ja kahvia. Täältä lähtikin viitisentoista levyä mukaan. Ei mitään harvinaisuuksia, mutta klassikoita ja hyvää täydennystä hyllyyn noin 2-5e hintaan.

Kreuzbergissä kuuluisan bergmannstrassen läheisyydestä löytyi myös pari pientä levykauppaa. Toisen nimeä en pysty muistamaan ja toinen Holy's Hits. Molemmissa oli pienet valikoimat käytettyä levyä ja ihan kohtuulliset hinnat. Ensin mainitussa oli myös halpoja cd:itä, ja jälkimmäinen oli muistaakseni myös Mauerparkissa esillä. Näistä en mitään ostanut, kunhan huvikseni selailin.

Kävin myös katsomassa Melvinsiä. Bändi oli juuri Suomessakin kiertueella, mutta sattui onneksi samaan aikaan myös Berliiniin. Keikka oli odotetusti loistava, ja bändi on livenä aivan eri luokkaa kuin levyltä. Levyjä on tullut varmaan parikymmentä, ja ne ovat suurelta osin turhan introverttiä kamaa, mutta jotenkin livenä biisit onnistuvat kuulostamaan paljon paremmalta. Kahta rumpalia on viihdyttävä seurata, vaikka en tiedä mikä järki siinäkin on. Valitettavaa löytyy kuitenkin keikkapaikasta, Volksbuhnesta. Paikka oli siis hieno teatteri, jossa valkopaitaiset ovimiehet opastivat paikalleni parvelle. Keikka alkoi tasan kahdeksalta ja yleisö istui yli puolet ajasta. Jotenkin ei päässyt rock-keikan fiilikseen. Kalju mies moshaamassa istuviltaan on muuten harvinaisen hauska näky. Onneksi jonoja ei ollut ja kaljakin oli vain 3,50e (Saksan hintatasolla kallis, mutta odotin niin hienolta teatterilta kalliimpaa).

perjantai 30. syyskuuta 2011

Jesse Johnson - Shockadelica (1986)

Jesse, 26. "I usually shop second hand. Films like 101 Dalmatians and Coming To America inspire my style."

Jessen kolmas levy vuodelta 1988 ei osoittautunut suurmenestykseksi aiemmassa arvostelussani, joten miten on tokan levyn, Shockadelican, laita? Ei vakuuta, kuten ei koko Jesse Johnsonin soolourakaan.

Levy on erittäin funky. Se on niin funky, että jopa Sly Stone feattaa sinkkubiisissä Crazay. Teknisesti tässä on siis loistava kasarifunk-levy, mutta sävellykset ovat jälleen väkisinväännettyjä, ja kappaleet eivät jää mieleen. Kitara on Jessen vahvuus, mutta sitä kuuluu minimalistisesti. B-puolen ekassa kappaleessa on soolo, mutta sen takia ei kannata kääntää levyä.

Princellä ei ole mitään tekemistä levyn kanssa, mutta haluan hänet mainita, koska a) Jesse oli Prince-projektin The Timen kitaristi b) Jessen laulumaneerit kuulostavat paljon Princeltä, ja pari kappaletta on hyvin Princemäisiä c) Princellä on kappale nimeltä Shockadelica (If I Was Your Girlfriendin b-puoli). Tämä johtuu wikipedian mukaan siitä, että Prince piti Jessen soolosta, ja varsinkin sen nimestä, mutta levyllä ei ollut hänen mielestään yhtään nimeä vastaavaa kappaletta. Tämä on aivan totta, ja Princen Shockadelica on sitä paitsi parempi kuin yksikään Jessen oma biisi.

Levyllä on jotain hyviä juttuja, ja se ei suurimmaksi osaksi ärsytä, mutta arvoa sillä on vain crazaylle keräilijälle.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

SLUDGE: Buzzoven & Eyehategod

Monien vaikeasti määriteltävien metalliyhtyeiden musiikkia kutsutaan paremman puutteessa sludgeksi, mutta todellinen sludge on simppelisti doomin ja hardcorepunkin sekoitusta. Esimerkillisimmät bändit genrestä ovat ehkä Buzzoven (Buzzov*en, Buzzov-en vai miten se nyt pitäisi kirjoittaa) ja Eyehategod.
Lähempi tarkastelu osoittaa paljon rankkoja juttuja, kuten penissormen ja puoliksi sudennaamaisen Jeesuksen injektioneula päässä. Tästä on myös toinen kansi, johon on rajattu tästä vain oikea ylänurkka.
Bändeillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat aloitelleen 80- ja 90-lukujen vaihteessa ja julkaisut ovat hajanaisia. Erinäisien kokoelmien ja EP:iden lisäksi kummaltakaan ei ole tullut kuin neljä studioalbumia yli parin kymmenen vuoden aikana. Molemmat bändit ovat viime aikoina myös aktivoituneet. Bändien tarinat ovat melko samankaltaisia ja peittelemätön huumeiden käyttö on ollut isossa osassa meininkiä ja ihme, että jätkät ovat edes hengissä.

Buzzoven: Wound EP
Otan nyt arvioitavaksi Buzzovenilta Wound EP:n (1992) ja Sore (1994) -cd:n. Ensimmäisen löysin kirpparilta 50 sentillä, mistä olen ylpeä. Jälkimmäistä oli joku aika sitten Epesissä laatikkokaupalla eurolla myynnissä. Tämä johtunee siitä, että -94 oli valtava alternativemetallibuumi ja Buzzovenia yritettiin myydä siinä samassa kuin Sepulturaa, Kornia, Panteraa ja Buzzovenin kanssa Roadrunnerille levyttänyttä Machine Headia. Samaa kaupallista potentiaalia ei Buzzovenista löydy. 

Eyehategod sai pientä nostetta New Orleans -skenen tunnetumpien bändien, Panteran, Downin ja Crowbarin imussa, mutta kaupallisena ei voi sitäkään pitää. Jo bändin nimen sanominen on varmaan laitonta jossain päin maailmaa. Todellinen klassikkolevy on Take As Needed For Pain (1993), mutta Levyviemärin teemaan sopii paremmin divarista ostettu Confederacy of Ruined Lives (2000).

Molemmissa bändeissä kuuluu sludgelle tyypillinen tempon vaihtelu tuskallisesta matelusta nopeisiin hc-osuuksiin. Kitarat on viritetty mahdollisimman alas ja feedbackia käytetään enemmän kuin tarpeeksi. Eyehategod keskittyy enemmän groovaavaan sabbath-riffittelyyn, kun taas Buzzovenista kuuluu enemmän punk ja Black Flag -vaikutteet. Vanhemmasta Wound EP:stä tulee myös Venom mieleen. Buzzoven ja Eyehategod ovat molemmat helvetin raskaita, mutta Eyehategod ei häpeile esitellä myös kevyempiä bluesrock-riffejä.

Laulu on vittumaista kurkkua raastavaa punk-rääkynää molemmilla, ja varsinkaan Eyehategodin Mike Williamsin oksennuksesta ei saa sanaakaan selvää. Confederacy of Ruined Livesin kannessa on häiritseviä tekstipätkiä, mutta en osaa sanoa ovatko ne lyriikoita vai ei. ”The words and lyrics are merely thoughts and ramblings during periods of homelessness, hopelessness, drug induced confusion and fustration [...]” lukee Soren kansissa, ja sama pätee Eyehategodille.

Wound EP:llä on asiallisen räkäinen tuotanto. Rumpukompit ovat hassuja, joka korostuu kovalle miksattujen rumpujen takia. Sorella on yllättävänkin laadukas ja paksu soundi, ja Confederacy Of Ruined Livesillä kirkas soundi, ja basso kuuluu mukavan selkeästi. Bändien äärimmäinen raskaus tulee hyvin esille myös levyillä.

Rankka kollaasi
 Itse kappaleista on vaikea sanoa mitään. Buzzoven varsinkin onnistuu tavoitteessaan luoda mahdollisimman vittumaista ja raskasta kuunneltavaa. Lyhyet ja energiset punk-biisit kuten Unwilling To Explain tai Done Sorelta ja I Never Woundilta toimivat, mutta kuuden minuutin matelut kuten Broken tai Pathetic vaihtuvat aika nopeasti seuraaviin biiseihin. Molempien Buzzovenin levyjen parhaimmistoon kuuluu kappale Blinded.

Jos pidät Eyehategodista, niin pidät varmasti myös Confederacy Of Ruined Livesistä, sillä tyyli on tismalleen sama kuin kahdella aiemmallakin levyllä. Tältä levyltä löytyy myös pari ehdotonta EHG-hittiä Revelation/Revolution ja Jack Ass in the Will Of God. Jokainen kappale on periaatteessa ihan kuunneltava, mutta kokonaisuutena kuunneltuna häiritsee kaikkien riffien samankaltaisuus, varsinkin kun kaikki on tehty aiemmin paremmin.

Buzzovenilla ja Eyehategodilla tulee väistämättä mieleen se totuus, että 99% äärimetallista on pidemmän päälle tylsää. Oikeasti alusta loppuun loistavia black, death, sludge, grind blaa blaa levyjä on vain kourallinen. Vaikka kuinka haluaisin fanittaa kumpaa tahansa yhtyettä ja pidän raskaasta soundista, aggressioista ja äärimmäisyydestä, niin pitää myöntää, että suurin osa matskusta menee täysin ohi. Joten varoituksen sanana, että Eyehategodia ja Buzzovenia vain pieninä annoksina. 

Tylsästi kolme tähteä kaikille:

Wound, Sore & Confederacy Of Ruined Lives: 




Kävin kesällä katsomassa Eyehategodia Jyväskylässä ja yleisön meininki oli sata kertaa parempi kuin tuossa videossa, vaikka porukkaa ei paljoa ollutkaan:



Buzzovenia ei paljoa löydy youtubesta, koska se on niin sairasta musaa:

tiistai 20. syyskuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Animals

Animals jatkaa lakonisesti nimettyjen Talking Heads -kappaleiden sarjaa. Kappale kertoo eläimistä, joten olkoon sen nimi "eläimet". Joskus Talking Headsia kuunnellessa rupeaa ihmettelemään mistä bändin taidehörhömaine tulee, mutta sitten muistaa Fear Of Music -levyn. Animals ei ole ehkä levyn paras kappale, mutta se on ehkä Talking Headsin hauskin kappale. On huvittavaa kuunnella kyrpiintyneen David Byrnen manailevan eläimiä: "always bumping into things [...] they never there when you need them [...] I know the animals are laughing at us". Kappaleen teema vaihtuu puolenvälin jälkeen suorastaan karnevalistiseksi, ja yllättävä teemanmuutos tuo vähän mieleen edellisen levyn kappaleen Stay Hungry, josta jauhan myöhemmin.

Animals ei taida olla mikään livesuosikki, mutta Name Of This Band Is Talking Heads -levyn cd-versiolta löytyy liveversio, joka on useimpienTalking Headsin biisien tapaan parempi kuin studioversio. Tässä kuitenkin levyversio ja hassuja eläinkuvia:

torstai 15. syyskuuta 2011

Emperor - In The Nightside Eclipse (1994) CD


Monissa levyissä pahaat biisit on laitettu heti alkuun ja loppu on pelkkää täytettä. In The Nighside Eclipsen tapauksessa näyttäisi olevan päinvastoin. Into the Infinity of Thoughts on introineen yhdeksän minuuttisena tuplasti liian pitkä, varsinkin kun muut kappaleet eivät juuri yli kuutta minuuttia ylitä, eikä se lyhyempänäkään olisi levyn parhaimmistoa. Tunkkainen ja kaoottinen soundi alkaa ärsyttämään ja levy tekisi mieli stopata heti alkuunsa. Ymmärrän että räkäinen äänenlaatu kuuluu asiaan, mutta ehkä tuotanto voisi pikkaisen selkeämpää olla, että kappaleiden idean tajuaisi kitarasuhinan, kähinän, blästäyksen ja kiiparisinfonioiden tasaisen puuroisesta pahuuden massasta.

The Burning Shadows of Silencessä on kuitenkin jo jotain ideaa ja Cosmic Keys to My Creations and Times saa jo rummuttelemaan pöytää. Kuulostaa old school black metallilta, mutta kappaleet ovat huomattavan taidolla rakennettuja. Koskettimia on käytetty reilusti, mutta onneksi lähinnä taustalla tunnelmointiin eikä mihinkään tilutteluihin tai överisinfonioihin. Levy paranee loppua kohti ja huipentuu kahteen klassikkoon, I Am The Black Wizards ja Inno A Satana, joista ensin mainitun riffi on Mother Northin ohella black metallin tunnistettavimpia ja jälkimmäinen on vähän rauhallisempi ja melodisempi kuin muut kappaleet.

Kappaleiden nimet on kieltämättä aika WoW, ja sanoissa maalaillaan maisemia kuunvalossa kylpevistä ikimetsistä, jäisistä lammikoista ja linnoista, sekä muinaisista pahuuksista, jotka odottavat hetkeään. Kansi kuvaa täydellisesti levyn fantasiatunnelmia. Ja jos Immortal on säätiedotusheviä, niin on kyllä Emperorkin: "Lightning cracks the sky and thunders roll, through the night a chaos of storms arise.", "Warring waves of crackling clouds embrace this nightside landscape. The heavens bleed, through open wounds, the dim light of the Moon". Syksyä ilmassa. Toisaalta mitä väliä, sanoista ei saa kuitenkaan mitään selvää.

CD:n lopussa on vielä coverit Bathoryn A Fine day to diestä ja Mercyful Faten Gypsystä. Ensin mainittu kuulostaa aika paljon alkuperäiseltä, mutta jälkimmäinen on melkoista raiskausta.

Lähes kuuntelukelvoton klassikko, neljä tähteä ****

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Pavement - Slanted & Enchanted (1992)



Selailin tuossa joku aika sitten Pitchforkin listauksia parhaista levyistä ja kappaleista, ja siellä oli mainittu peräti kaksi Pavementin levyä 1990-luvun parhaiden levyjen top kympissä, ja Pavementin kappale koko 1990-luvun parhaana kappaleena. Rehellisesti sanoen, en ollut ikinä kuullut koko bändistä. Muita listattuja ysärisankareita kuten Beckiä, Radioheadia, Weezeriä jne. soitettiin aikoinaan valtavasti myös MTV:llä vielä kun MTV oli hyvä. Mutta Pavementistä ei ole mitään hajua. Löysin tämän cd:n joku aika sitten parilla eurolla kirpparilta ja ostin kokeeksi. Pavement on nyt ajankohtainen myös Astrid Swanin cover-levyn takia.

Ensimmäinen kappale Summer Babe - Winter Edition tuo mieleen jenkkisarjat ja collegeopiskelijat. Jonkun Clairen tai Roryn poikaystävä voisi soittaa tässä bändissä. Tai ehkä saman tyylisessä bändissä ja namedroppailla Pavementtia. Michael Cera voisi fanittaa Pavementtia vetäessään sitä samaa Michael Cera -roolia jossain Michael Cera -elokuvassa, ja ihastua johonkin nörttityttöön, joka myös fanittaa Pavementtia. Junossa saattaisi olla keskustelua Pavementista. Pitchfork voisi jumaloida Pavementia. Toisaalta Pitchfork jumaloi myös Lil Wayneä...

Kappaleet kuulostavat ihan jänniltä. Amatöörimäistä, nörttiä ja herkkää, ja brutaali särökitara tuo kontrastia. Laulaja laulaa lakonisesti vähän sinnepäin. Omaan korvaani bändi ei kuulosta mitenkään omaperäiseltä. Useat kappaleet, kuten pari ensimmäistä kuulostavat kivoilta, mutta eivät pääse missään vaiheessa aivan sille alueelle, joka herättäisi jotain elämyksiä ja tunteita, paitsi että laulaja alkaa ärsyttämään nopeasti. Osa kappaleista on aggressiivisempia, osa herkempiä ja osa taiteellisempia, mutta useankin kuuntelun jälkeen oikeastaan mitään ei jää mieleen. Kuulostaa lähinnä taustamusiikilta jenkkisarjoihin ja indie-elokuviin.

Vitut tästä bändistä, en ymmärrä. Arvostelut, joissa arvostelija ei selvästikään ymmärrä arvosteltavasta jutusta yhtään mitään ja jauhaa aivan asian vierestä, ovat ärsyttäviä, mutta onneksi en olekaan mikään oikea arvostelija.


torstai 1. syyskuuta 2011

Gang of four -fiilistelyä

Gang of four on yksi niitä bändejä, joita koskevien juttujen yhteydessä kliseisesti luetellaan kaikki saatanan bändit, joihin kyseinen bändi on vaikuttanut. Ihan kuin tietämättömille sioille pitäisi vakuutella, että "hei tää on oikeesti hyvää, sun lempibändiskin kuunteli tätä". Gang of fourin kohdalla usein vielä lisätään joku ärsyttävä heitto jostain tunnetumman bändin kitaristista, joka on matkinut Andy Gillin kitaransoittoa. Jopa Entertainment! -cd:n kannessa oli jotain tämmöistä pätemistä. 

Gang of four, ehkä paras bändi koskaan heti Talking Headsin jälkeen, on kuitenkin tulossa lauantaina keikalle Helsinkiin, ja siksi haluan hetken fiilistellä asiaa. Jo pelkästään Andy Gillin coolin harmaa kitarajumaluus on lipun hinnan arvoinen. Mies on todellakin vanhentunut tyylikkäästi, ja ymmärtää vieläkin hyvän kitarasoundin päälle.



Ihan samaa energiaa ei ymmärrettävästi tuolla uudella pätkällä ole kuin kahdeksankymmentäluvulla:



Entertainment! vuodelta 1979 on ehdottomasti parhaita levyjä ikinä. Bändi ilmestyi jostain täysin omanlaisen militantin ja pelkistetyn punk-funkin kanssa. Vaatii valtavaa itsevarmuutta julkaista niin minimalistisesti tuotettu albumi. Rummut, basso, raapiva kitara ja laulu kuuluvat kaikki erittäin selkeästi ja kaikuja tai juuri mitään efektejä ei ole käytetty. Toisaalta kun kappaleet ovat niin hyviä, niin mitään ylimääräistä ei tarvita. Damaged Goods on levyn parhaita biisejä, ja livenä tuo angstinen jumppaus toimii vielä paremmin. Kuunnelkaa nyt tuota bassokuviota.

Seuraavilla levyillä bändi tinki hieman pelkistetystä ehdottomuudestaan, ja ihan hyvä niin. Solid Gold ja Songs of the Free ovat lähes klassikoita myös, ja niistä voisin jotain myöhemmin jauhaa, sillä olen molemmat muistaakseni vitosellä löytänyt käytettyinä.



lauantai 20. elokuuta 2011

South Central Cartel - All day everyday (1997)


 
South Central Cartel on ehkä maailman vähiten omaperäinen räpyhtye. Kun kappaleiden niminä on West Coast Gangstas, G's Game, I'm a Rider, It Don't Stop jne., niin periaatteessa ei tarvitse edes kuunnella. Tällä levyllä räppää lähinnä Havikk ja Prodeje, joiden nimet ovat lähellä Mobb Deepin Havocia ja Prodigyä. Hämmentävämpää vielä, että levyllä feattaa Young Prodeje ja levyn on tuottanut Havoc the Mouthpiece niminen kaveri. Muutenkaan yhtyeestä ei ota hullukaan selvää, sillä aikaisemmilla levyillä S.C.C. on ollut valtava posse, nyt vain kaksi jätkää, plus kaverit ovat tehneet levyjä Murder Squadina ja ihan vaan nimellä Havoc & Prodeje.

Räppärit vetävät perustyylillä, jota on ihan mukava kuunnella, jos tällaisesta west coast räpistä tykkää, mutta ongelma on levyn naurettava kliseisyys. 17 kappaletta, jotka eivät kerro oikeastaan mistään. Jokaisessa kappaleessa kruisaillaan autolla ja poltetaan pilveä khakit, Chuck Taylorit ja t-paita päällä, ja uhkaillaan suckereita tappamisella. All day everyday. Siinä se oikeastaan on. Jos jotain sanomaa haluaa kaivaa, niin S.C.C. on periaatteessa jengiväkivaltaa vastaan. G's Gamessa ihmetellään, että mitä väliä sillä on kumpaan jengiin kuuluu: ”Never claim the hood even though I pull triggers”. Eli jengiväkivalta on pahasta, mutta muu väkivalta ok?

S.C.C. ei ole mikään ug-yhtye, vaikka nykyään tuskin kovin tunnettu. Levy on tullut Def Jamilta, ja biitit ovat huippulaatua. Coolion hitiltä tuttu L.V. vetää upeasti kertsejä. Mies on yksi legendaarisimmista räpkertsilaulajista Nate Doggin ohella, ja sattumalta molempien miesten laulu hiljeni aikaisemmin tänä vuonna. RIP vaan.

Ysärillä räppi myi ja Havikkin ja Prodejen kaltaiset tusinaräppärit huudeilta saivat tarpeeksi rahaa studiotyöskentelyyn. Soundi on orgaaninen ja paksu, mukana on paljon soittajia. 1997 gangstaräpin kultakausi alkoi olla jo ohi, ja vain 1-2 vuotta uudemmilla levyillä funkin korvasi halvat klubisoundit ja nopeat hihat-tikitykset.

Osa biiteistä on g-funkkia parhaimmillaan. Melodioita on lainailtu hauskasti 70- ja 80-lukujen pehmosoul-artisteilta kuten Luther Vandross tai myöhäisempi Isley Brothers. Pehmeän kesäiset biitit ovat kontrastissa ammuskeluläppien kanssa kuten asiaan kuuluu. Marvin Gayen Let's Get It Onin lainaaminen ei ole hyvä idea, mutta muuten melodioita on pöllitty ihan hyvällä maulla. Biittejäkään ei voi omaperäiseksi kehua, ja osa on pelkkää täytekamaa.

17 kappaletta tällaista on aivan liikaa. Samoja riimejä ja läppiä kierrätetään läpi levyn ja pää meinaa hajota loputtomiin ”bust a cap in ya ass” tai ”khakis, chucks and t-shirts” -variaatioihin. Hyviä biittejä on onneksi sen verran, että tämä cd on vieläkin hyllyssä.





tiistai 16. elokuuta 2011

Koto - Masterpieces (1989) CD


Alkuperäisten maxi-sinkkujen kansia
Kannesta ja nimestä voisi päätellä, että tämä on halpiskokoelma syntikalla soitettua japanilaista koto-musiikkia, mutta todellisuudessa Koto oli legendaarinen instrumentaalista avaruus/aasia-teemaista diskoa soittanut italialainen syntikkaduo. Yhtye julkaisi viitisen maxi-singleä, kunnes hollantilainen Michiel van der Kuy otti yhtyeen nimiinsä. Tällä kokoelmalla on nuo viisi sinkkua remixattuina ja kolme der Kuyn Koto-biisiä. Toki nämä sinkut pitäisi omistaa erikseen jo pelkästään makeiden futurististen kansien takia, mutta euron kokoelma-cd kelpaa myös, vaikka jostain syystä tämän kansi on aika laimea.

Musiikki ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Syynä on ehkä se, että tyyli on ymmärretty pitää sopivan minimalistisena. Iskevät rumpusoundit, hölmöt, mutta tehokkaat riffit ja analoginen syntikkabassosyke ei paljo muuta tarvitse lisäkseen. Paitsi tietenkin mielettömiä iskuja ja handclappeja sinne tänne. Tällaista soundia moni nykytuottajakin yrittää matkia.
Kappaleet ovat hyvin samankaltaisia, ja der Kuyn uudemmat biisit eivät juuri erotu joukosta soundeiltaan tai sävellyksiltään. Visitors, Jabdah ja Dragon's Legend ovat tehokkaita avaruusdiskohittejä ja toimivat myös henkilökohtaisessa kuuntelussa, vaikka vähän junnaavia ovatkin. Der Kuyn soundtrackmainen tunnelmointi Plain poikkeaa joukosta, ja varsinkin keskivaiheilla tuleva aavemainen ambient-osuus tuo mukavaa vaihtelua levylle.

Sekä Michiel van Der Kuy, että alkuperäisen duon hengissä oleva jäsen Anfrando Maiola ilmeisesti ovat jatkaneet musiikin tekemistä läpi vuosikymmenten omilla tahoillaan ug:na, ja uutta Kotoakin on ilmeisesti tämän vuosituhannen puolella tullut.


NELJÄ TÄHTEÄ: ****


Jabba, eikun Jadbah-video. Näin sitä syntikkaa pitää soittaa:













maanantai 15. elokuuta 2011

Heviä

Olen liian laiska kuuntelemaan musiikkia tai kirjoittamaan siitä näin kesällä, joten viihdytän itseäni lukemalla Suen heviarvosteluja.

Annika Brusila Orange Goblinista:
"Eikä syyttä, sillä bändi on vetreän doommetallinen, boogievetelä, äijäbluesrökittävä ja kerrassaan kiinnostava punkheavy- ja stonerhorror-virtuoosi. Törkyisen Ben Wardin laulu hurmaa, Martyn Millardin basso tömisee siivottomasti ja biisit puskevat esteettömästi etiäpäin kuin tavarajuna Buffalon halki."
War Injunystä
"Eilen tuuttasin monotonisen sotaisaa ja taukoineen tarttuvaa Loaded and Damnediä. Tänään Distance painelee Pentagram-nappejani. Huomenna lienee A Dangerous Prayerin pikittyneen kitarasoolon ja upean puuroisen stonerdoomriffin vuoro roikuttaa tätiä rotkon reunalla. No Worry Woman ja Ghost Dance aiheuttavat noloa salaajoraamista ja ilmabassotusta, pahan voima on hallitsematon. "
Mika Hyötyläinen Cannabis Corpsesta:
"Ja tämähän ei ole mitään peruslätkää! Kuuppa täyteen kunnon kukintoa jas kuolemanmetallia levylautaselle, niin viihdytät itsesi helposti Helvetin porteille."


maanantai 8. elokuuta 2011

Moonwalker (1988)



Lainasin kirjastosta ihan nostalgiamielessä Michael Jacksonin Moonwalker -musiikkielokuvan. Muistaakseni olin joskus lapsena aika fiiliksissä tästä, mutta MJ:n musiikkia ei ole tullut kuunneltua pitkiin aikoihin.

Elokuva alkaa konserttipätkällä, jossa Michael laulaa Man In The Mirroria aivan valtavalle yleisölle. On vaikea käsittää kuinka suosittu Michael Jackson oli aikoinaan. Vähemmästäkin alkaisi pää hajota. Varmaan jokainen 1980-luvulla tai vähän ennen syntynyt on jossain vaiheessa fanittanut Jacksonia. Itselleni MJ oli ensimmäinen kosketus musiikkiin, ellei lastenlauluja oteta huomioon, ja jonkun aikaa en muuta kuunnellutkaan. Ei ollut mitään musiikkigenrejä, oli vain Michael. MJ on viimeinen todellinen globaali supertähti, ja sitäkin ennen ehkä vain Beatles on saanut vastaavaa hypersuosiota aikaiseksi. Onhan nuo tanssiliikkeet ja ähkintälaulu intensiivisyydessään omaa luokkaansa, ja elämää suurempia hittejäkin jäi kourallinen.

Konserttipätkien jälkeen elokuvassa tulee pitkä nostalgiafiilistely Jacksonin urasta aivan alkuvuosilta asti, jonka jälkeen tulee löyhästi toisiinsa nivoutuneet surrealistiset musiikkivideot Badista, Speed Demonista ja Leave Me Alonesta. Bad pikkulapsien esittämänä on aika hauska, varsinkin tuo Michaelia esittävä skidi, joka vetää vaikuttavat imitaatiot. Kovia biisejähän nuo kaikki ovat, Leave Me Alone jäi kivasti päähän soimaan.

Lopulta alkaa itse elokuva. Michael menee pikkutytön kanssa metsään (etsimään karannutta koiraa siis), ja he löytävät sattumalta pahan maailmanvalloitusta suunnittelevan gangsterin majapaikan. Myöhemmin Michael yritetään tappaa, mutta paljastuukin että hän pystyy muuttumaan koneeksi tarvittaessa. Onhan tuo aika köyhää käsikijoittajalta (Michaelilta itseltään). Mitenkäs sankari selviää tästä tilanteesta? No muuttuu tietenkin luodinkestäväksi autoksi. Sen jälkeen tulee legendaarinen video Smooth Criminalista.

Lopuksi Michael lähtee pelastamaan gangsterin kaappaamaa pikkutyttöä, muuttuu voittamattomaksi robotiksi ja avaruusalukseksi, räjäyttää pahikset tuhannen paskaksi ohjuksilla ja päättää täysin selittämättä häipyä maapallolta. Michael ei kuollutkaan, hän vain muuttui avaruusalukseksi ja poistui planeetalta. Elokuvassa Michael kuitenkin päättää kuitenkin palata takaisin yhtä käsittämättömästi kuin lähtikin (tuli ikävä), ja vetää loppuun vielä versionsa Come Togetheristä.

Varsinaiset musiikkivideot ovat huippuja, mutta alun retrofiilistely ja tylsä elokuva ovat aika turhaa täytettä. Eipä tästä edes mitään camp-arvoja saa irti, puhumattakaan siitä, että pääsisi tutustumaan taiteilijaan itseensä paremmin. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, millaisessa fantasiamaailmassa Michael eli, ja on tavallaan aika surullista nähdä Michael eräänlaisessa välitilassa ennen addiktioita ja pedofiilisyytöksiä, mutta kuitenkin selvästi riivattuna.  



Michaelin suosiosta piti tietenkin ottaa kaikki mahdollinen irti, ja Moonwalkerista tehtiin myös videopeli, alla Angry Video Game Nerdin arvostelu:

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Gary Toms Empire - 7-6-5-4-3-2-1 Blow Your Whistle (1975)


Levyn olen nähnyt myynnissä miljoona kertaa, mutta ei ole mitään hajua kuka on Gary Toms. Kannen perusteella hänen imperiumiinsa kuitenkin kuuluu toogaan pukeutuvia afropäitä ja pari viiksihippiä. Mielikuvituksettomien kappaleennimien kuten Slow & Funky ja Feel That Funky Groove perusteella ei ole vaikea päätellä, että jonkinlaista funkyä discoboogieta tämäkin on. Löytö muistuttaa jollain tapaa aiemmin arvioimaani Fatback Bandia. Kun ei muutakaan löydy, niin ostetaan halvalla joku randomlevy, jossa on mustaihoisia kannessa ja toivotaan edes muutamaa hyvää funkkibiisiä. Tällä kertaa niitä onneksi löytyy.

Aika mielikuvituksetontahan Gary Toms Empirekin on. Mitä muutakaan voi odottaa, jos levyllä on kappale, joka kehottaa: Do Your Thing. Myös pakolliset diskojouset ärsyttävät. Jos suurimmassa osassa biisejä kuuluu jousisovituksia, miksi bändissä ei ole yhtään viulistia? Jos ei tartuta tällaisiin pikkuasioihin, niin levyltä löytyy kuitenkin tyydyttävä määrä hyviä kappaleita ja joitain ihan ok-biisejä, joten Gary Toms Empire on hintansa väärti. Nimikkokappale on hyvä hitti, ja b-puolen This Crazy World on ehkä lempparini. Se on pakollinen kantaaottava kappale, ja viuluja on käytetty harvinaisen tyylikkäästi. Fiilaan myös kappaleen Feel That Funky Groove funkyä groovea ihan käskemättäkin.





keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Mazarati (1986)


Mitä hittoa tämä on? Yhtyeen nimi on typerä väännös italialaisesta urheiluautosta. Kansi on kuumottava, mutta tavallaan siisti, ja takakannen genderbenderröyhelömadness kauhistuttaa ja kiehtoo. Söpöjä viiksekkäitä tyttöjä, jotka soittavat tiukkaa funkkia. Mazarati ei voi olla muuta kuin jälleen yksi Prince-affiliaatti Minneapolisista.

Mazarati LP on tehty Princen Paisley Park -levy-yhtiölle, ja yhtyeen taustapiruna toimi Princen entinen basisti Mark Brown, joka on tuottanut ja kirjoittanut melkein kaikki levyn biisit, paitsi yhtyeen ainoan hitinpoikasen 100mph, jonka on kirjoittanut Prince. Mazaratista olisi voinut tulla paljon tunnetumpi, sillä kaksi Princen kirjoittamaa listaykköstä Kiss ja Jerk Out olivat alunperin tarkoitettu Mazaratille.

Ennakkoluuloissani kuvittelin, että Mazarati on jälleen jotain keskinkertaista paskaa tai yhden (Prince)hitin ihme, mutta LP:n taso yllättää. Se on enimmäkseen menevää kasarifunkkia hard rock -vaikutteilla. Glam funkkia? Paino kuitenkin sanalla funk, mikä on positiivinen yllätys, sillä 1986 funk alkoi olla jo kuollutta. Mazarati on pitkästä aikaa hyvä löytö. Tässä on sitä särmää, jonka puutetta Jesse Jonhsonin soololla kritisoin aiemmin.

Mazarati on tehty soimaan urheiluautolla kruisaillessa. 100Mph ei ole edes levyn parhaita biisejä, Suzy ja She's That Kind Of Lady ovat mainiota uptempo funkkia, ja Strawberry Loverin olisi pitänyt olla ainakin pieni hitti. Livepätkien perusteella bändi oli myös aivan älytön livenä, joten yhtyeen floppaus on sääli.

Sävellykset ja koukut eivät ole aina terävimmästä päästä, ja ei tätä nyt ihan klassikoksi voi mennä väittämään, mutta erittäin suositeltava ostos, jos sattuu jossain näkymään.






"Don't be afraid, I just dress this way"

perjantai 24. kesäkuuta 2011

The Harder They Come (1972) elokuva ja soundtrack


Shanty Town - Jamaica - where the best grass in the world sells for two dollars an ounce in the street, where shooting a film can be held up when actor is shot (2 have died since it was completed), where people sing in church till they have an orgasm (thank you Lord).

The Harder They Come (elokuva ja soundtrack) on tärkein asia mitä Jamaikalaiselle musiikkiskenelle on tapahtunut. Jamaikan ensimmäisestä elokuvasta tuli kulttihitti länsimaissa, ja voi vain yrittää kuvitella minkälaisen vaikutuksen elokuvan kappaleet tekivät ensimmäistä kertaa reggaeta kuulevaan länkkäriin. Varmaan kaikki elokuvan nähneet ryntäsivät ostamaan soundtrackin, ja siitä tuli pitkäksi aikaa myydyin jamaikalainen levy. The Harder They Come avasi markkinoita jamaikalaiselle musiikille ja raivasi tietä Jimmy Cliffin musiikkiuralle ja mm. Bob Marleylle. Suomesta ei ole kovin helppo löytää vanhaa reggaeta vinyylillä, mutta The Harder They Comen soundtrackin ei pitäisi mikään harvinaisuus olla. Omani ostin aikoinaan levymessuita vitosella.

Elokuva kertoo köyhästä maalaispojasta Ivan, joka tulee Kingstoniin unelmanaan tulla tähdeksi. Ivan pääsee levyttämään, mutta ahne paikallinen levymoguli ei suostu maksamaan kunnolla, ja Ivan sotkeutuu ganjabisnekseen. Lopulta hänestä tulee tappaja ja poliisia pakoileva antisankari, mikä taas tekee Ivanista tähden, mutta vie myös hengen. Elokuva on vaikuttava ja autenttinen ajankuva ja Jimmy Cliff on loistava pääosassa. Se kritisoi korruptoituneita poliisivoimia, mediaa ja väkivaltaa ihannoivaa populaarikulttuuria (vuosikymmeniä ennen kun dancehallin gangstalyriikat aiheuttivat pahennusta!), mutta ei tee kuitenkaan Ivanista pelkkää systeemin uhria, vaan näyttää että omilla valinnoilla on väliä. Välillä elokuva on vähän laahaava kuten pienen budjetin leffat usein, mutta suositeltavaa katsottavaa silti. 


Elokuvaa ja soundtrackia ei voi erottaa toisistaan, sillä yksi tähti elokuvaan tulee loistavista kappaleista, ja elokuvan ehkä parhaat kohtaukset sisältävät artisteja vetämässä kappaleita tunteella nauhalle tai porukkaa joraamassa kappaleiden tahtiin baarissa. Soundtrack koostuu elokuvan ohjaajan Perry Henzellin lempisinkuista ja neljästä Jimmy Cliffin originaalibiisistä. The Harder They Come on yksi parhaita reggaebiisejä koskaan, ja Many Rivers To Cross ja Sitting In Limbo ovat aivan upeita soulbiisejä. You Can Get It If Your Really Want hyvä myös, mutta se on jotenkin yltiöpositiivinen renkutus, varhaista ”rantareggaeta”, ja olen hieman kyllästynyt siihen. Varsinkin kun kappale soi The Harder They Comen kanssa aivan jatkuvasti elokuvassa, dvd:n valikoissa ja bonusmateriaaleissa. Nämä kaksi kappaletta ovat jopa soundtrackilla kahteen kertaan! Elokuva pistää You Can Get It If You Really Want Itin uuteen kontekstiin, sillä Ivan todella saa elokuvassa sen mitä haluaa, mutta vasta kun hän rupeaa häijyksi rikolliseksi.

Muut kappaleet ovat aikakauden parhaita reggaesinkkuja Scottyltä, The Melodiansilta, The Maytalsilta, The Slickersiltä ja Desmond Dekkeriltä. Rivers Of Babylon on kappaleista tunnetuimpia Boney M:n coverin vuoksi. Hyvä kappale, mutta Boney M:n version kuullut ehkä liian monta kertaa. 

 
Elokuva:

Soundtrack:

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Drugs

Name of this song is Drugs and that's what it's about.

Talking Headsiin ei koskaan sopinut rock'n'roll-ördäys, mutta kyllähän ne huumeet "talkkareille" maistui. Bändin outous on lähtöisin lähinnä vain David Byrnen erikoisista aivoista eikä tajuntaa laajentavista aineista, mutta bändillä on kuitenkin ainakin kaksi selvästi huumeista kertovaa kappaletta: And She Was ja mielikuvituksettomasti nimetty Drugs.

Drugs on kolmannelta albumilta Fear Of Music (1979), joka vei bändiä vieläkin kokeilevammalle linjalle. Drugsin sanat kertovat simppelisti jonkun huumeen vaikutuksen alaisena olemisesta. Ei glorifioiden eikä peloitellen, vaan neutraalisti ja realistisesti. Voin kuvitella Byrnen trippailevan nurkassa ja mulkoilevan hämmentyneenä. Hän kutsuu olotilaa sähköisyydeksi.

Musiikillisesti kappale on yksi viiden minuutin trippi. Outoja efektejä, kaikua ja pelottavia ääniä. Kitaraa, rumpuja ja bassoa käytetään minimalistisesti ja kappale on oikeastaan lähellä ambient-musiikkia. Tuottaja Brian Eno on varmasti vaikuttanut kappaleen lopulliseen muotoon paljon, sillä hän on periaatteessa keksi koko ambient-termin vuotta aikaisemmin.

Name Of This Band Is Talking Heads -livelevyltä löytyy kaksi versiota kappaleesta. Drugs (Electricity) on livemuunnos levyversiosta. Vähän vauhdikkaampi vain. Electricity (Drugs) on taas aivan erilainen versio. Se on perinteisempi TH-kappale, ja toimii yllättävän hyvin näinkin. Hyvä laulumelodia tulee selvemmin esille ja kertosäe rokkaa.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

5X Napalm Death

 
Jos ihmettelette mitä eroa on death metalilla ja grindcorella, niin kuunnelkaa Napalm Deathin ensimmäinen albumi Scum ja verratkaa sitä Harmony Corruptioniin niin tiedätte. Scum (jota en valitettavasti omista) nimittäin määritteli koko grindcoren keskimäärin minuutin mittaisilla äärimmäisyyksiin viedyillä hardcore-biiseillään. Levy on kuitenkin mielenkiintoisempi historiallisilta kuin musiikillisilta arvoiltaan. Scumin jälkeen kaikki bändin jäsenet ovat vaihtuneet ja grindiin on sotkettu... jotain muuta. Hyvä niin, sillä puhdas grindcore ei anna paljon liikkumavaraa. Silti ihme kyllä Napalm Death pysyy top-1 bändinä genressään vielä 30 vuotta perustamisen jälkeen.

Jostain syystä Napalm Death tuntuu olevan myös Anttilan alelaarien kuningas. Omistan viisi Napalm Deathin cd:tä, joista Smear Campaignia lukuunottamatta kaikki ovat löytyneet alle viidellä eurolla Anttilasta. Ja en ole edes ostanut kaikkia näkemiäni levyjä, plus veikkaan että myös Smear Campaign on ollut jossain vaiheessa alekorissa. Levyt ovat Harmony Corruption (1990), Enemy Of The Music Business (2000), Order Of The Leech (2002), Smear Campaign (2006) ja Time Waits For No Slave (2009)

Harmony Corruption on Napalm Deathin tyylipuhtain death metal-albumi, ja siinä on jo mukana suurin osa nyky-Napalm Deathista. Ero pariin aikaisempaan levyyn on huomattava. Biisit ovat monimutkaisempia, pidempiä ja sisältävät suhteessa vähemmän blastbeattia. Tästä on todella vaikea sanoa mitään, koska en ole mikään death metal -fani, ja kappaleista on vaan mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Eipä Scumkaan mikään helppo levy ole, mutta kuulen siinä kuitenkin jonkinlaisia tarttuvia punk-riffejä. Tässä taas välillä yrittää kuvitella jotain järkeä sointukulkuihin, mutta tajuaakin, että samaa saatanan järjetöntä räimettä se vaan on. Ehkä siksi levyn nimi on Harmony Corruption. 2/5

Mitä ihmettä Napalm Deathille on tapahtunut 90-luvulla? Enemy Of The Music Businessin kannessa jätkät näyttävät todella vanhoilta (vaikka ovat vain reilut 30v), mutta musiikki on hämmentävän energistä. Se on vähintään yhtä aggressiivinen kuin Scum ja kiero kuin Harmony Corruption, mutta levy rokkaa aivan eri tavalla ja saa pään nyökkäilemään väkisin. Se on äärimmäistä punkkia ja metallia ja kuulostaa ainoastaan Napalm Deathilta. Napalm Deathia ei voi vieläkään sanoa melodiseksi, mutta monin paikoin levy on väkivaltaisuudestaan ja kaoottisuudestaan huolimatta tunnelmallinen samaan tapaan kuin black metal parhaimmillaan. Ensimmäinen kappale Taste The Poison antaa hyvän kuvan levystä ja on Napalm Deathin parhaita biisejä, mutta ei ole ainoa huippukohta. Tuotanto on erinomaisen selkeää ja Barneyllä on yksi parhaita örinä-ääniä. Kaiken kaikkiaan tämä on erittäin kuunneltava albumi, jonka kanssa menee puoli tuntia nopeasti. 5/5

Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin Napalm Deathin kannet ovat aika kauheita, ja Enemy Of The Music Businessilla varsinkin. Pitääkö peräti kolmessa 2000-luvun levyssä olla samanlainen ankea ruskean sävy? Kansissa jäljitellään punk-estetiikkaan kuuluvaa leikekirjatyyliä kököllä tietokonegrafiikalla maustettuna, ja alleviivataan yhtyeen sanomaa yhdistelemällä kapitalismin, sodan ja kuoleman symboleja. Pääkalloja ja lisää pääkalloja... Olisiko kuitenkin aika jo kokeilla jotain muuta? Vaikka joku yksinkertainen valokuva vaihteeksi.

Order Of The Leech on periaatteessa samalla kaavalla tehty kuin edellinen, mutta jotain jää puuttumaan. Kuin se olisi koostettu ylijäämäbiiseistä Enemy Of The Music Businessilta. Alkupuoli on melko järjetöntä kaahausta ja loppupuolella on enemmän punk-henkisiä raitoja. Riffit ja tunnelma ei vaan toimi kovin hyvin ja levy on vain keskinkertaista grindiä. 2/5

tästäkin kannesta on olemassa ruskea versio



Smear Campaign alkaa doomilla introlla, jossa on eeppistä Morian-tunnelmaa. Ensimmäinen kappale taas on erittäin hyökkäävää grindiä ja lauluissa vuorottelee Mitch Harrisin ilkeä peikko -kähinä ja Barneyn örkki-murina. Napalm Death on hieman laajentanut skaalaansa, ainakin hitaampia osuuksia on enemmän, ja muutenkin meno on vähän progempaa. Levyllä on mainio hittibiisi When All Is Said And Done, ja muutenkin tämä on varmaan Napalm Deathin helpoimpia levyjä, mutta helvetin raskas ja äärimmäinen silti. 4/5

Tässä välissä täytyy myös kehua Napalm Deathin sanoituksia. Vaikka nimi on mikä on, niin ND ei ole koskaan lähtenyt mielettömälle gore-linjalle, vaan sanoitukset pysyvät asiapitoisina ja kantaaottavina. Sanat eivät kuitenkaan kuulosta puisevalta paasaukselta tai naiivilta maailmanparannukselta kuten vaikka suomalaisella Rotten Soundilla, vaan oikeasti fiksulta. Tai ehkä minulla on vain sellainen vaikutelma, sillä Napalm Death käyttää paljon hienoja sanoja, joita en edes ymmärrä.

Napalm Deathin voittoputki ei meinaa katketa, sillä uusin albumi Time Waits For No Slave on jälleen loistava ja bändin parhaita. Levy on täynnä mielipuolisia riffejä, helvetillistä aggressiota ja rokkaavia moshpartteja aikaisempien levyjen tapaan, mutta uutena elementtinä olen kuulevinani jotain voivodmaista futuristista tribaalidissonanssia, esim. nimikkobiisin kertosäkeessä. Vähän oudon kuuloista ehkä. Levy on näistä viidestä monipuolisin ja kokeilevin, ja ennen kaikkea biisit ovat hyviä läpi levyn. Napalm Death onnistuu yhdistämään progression, aggression ja kuunneltavuuden erinomaisesti. Grindcore on vieläkin musiikin perusta, mutta mukaan on sotkettu kaikkia mahdollisia extreme metallin tyylejä, ja tuloksena on oma jäljittelemätön soundi. 5/5

Napalm Deathilta on tullut levyjä tasaisesti noin 1-2 vuoden välein, joten tänä vuonna tai viimeistään ensi vuoden alussa voidaan varmaan taas odottaa uuden levyn ilmestyvän.




torstai 9. kesäkuuta 2011

Talking Heads -torstai: Big Country

Big Country on ehkä lempparini kaikista Talking Headsin kappaleista, tai ainakin yksi niistä. Kappale poikkeaa muusta TH:n varhaisesta materiaalista. Se on pehmeä ja country-rock vaikutteinen melko simppeli pop-biisi, ja musiikillisesti ehkä jotain mitä Jenkkien keskiosien aikuisradioissa soitetaan. Tämä ei ole ollenkaan sellaista musiikkia mistä normaalisti tykkään, mutta jokin tässä kappaleessa on kuitenkin vaan niin upeata, että siihen ei varmaan kyllästy koskaan.

Laulun kertoja kuvailee näkymiä lentokoneesta lentäessään yli USA:n. Hän kuvailee tehtaita, farmeja ja ihmisten koteja. Kuvailut menevät kuitenkin yksityiskohtiin, joita olisi mahdoton nähdä lentokoneesta, joten kappale siis käsitteleekin vain kertojan mielikuvaa maaseudusta, jota on newyorkilaiselle Byrnelle varmaan koko muu Amerikka. Kuva maaseudusta on hyvin idyllinen ja romanttinen: ilma on puhdasta, ihmisillä on kivaa ja ruoka on terveellistä. Albumin nimi on More Songs About Buildings And Food, ja Big Country on selkeimmin kappale rakennuksista ja ruuasta. Byrne kuvailee myös ruuan tuotantoketjua, sitä kuinka ruoka kulkee pelloilta kauppoihin ja sieltä ihmisille: "I have learned how these things work together".

Kaikesta romantisoinnista huolimatta kertosäe yllättää: "I wouldn't live there if you paid me to". Kappaletta voisi pitää ilkeämielisenä, mutta jotenkin rehellisessä naiiviudessaan se ei kuitenkaan ole sitä. Kertojan koti vaan sattuu olemaan jossain aivan muualla ja erilaisessa ympäristössä, ja hän nauttii maaseudusta turvallisella etäisyydellä.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mustan sävyjä

Kirkonpolttoblasphemyn shokkiarvo on kadonnut, ja pahimmat ylilyönnit black metal-skenessä nähtiin jo 20 vuotta sitten (toivottavasti). Nykyään jos haluaa shokeerata, niin ehkä joku äärikristillinen metalli voisi olla paras tapa. Biisejä, joissa lauletaan saatanasta (ja uskotaan ihan oikeasti siihen), ennustetaan maailmanloppua, vastustetaan aborttia ja haukutaan homoja, ja kansia joissa poseerataan kryptassa oikeinpäinkäännettyjen krusifiksien kanssa. Keikoilla ruoskitaan itsensä verille ja tehdään stigmoja käsiin. Dimmu Borgirin levyistä löytyy kristillisiä viestejä väärinpäin kuunneltuna. Se vasta olisikin rankkaa. Porukka vetäisi herneet nenään oikein kunnolla.

Onneksi nykyään black metallia osataan tehdä ja kuunnella jo pelkkänä musiikkina ilman kaiken maailman ideologioita, alakulttuureja ja halpaa shokeerausta. Black metallista on tullut jopa trendikästä ja niitä true-bändejä diggaillaan ironisesti. Seuraavaksi arvioin lyhyesti muutamia uudempia bändejä, joita olen viime päivinä Spotifystä kuunnellut. Niissä ei ole paljoa yhteistä muuta kuin se, että kaikki ammentavat blackmetallista vähintäänkin elementtejä musiikkiinsa ja kukaan ei käytä corpsepaintteja.


Lifelover

Lifelover
Ajattelin tätä yhtyettä vitsiksi kunnes aloin ihmetellä, että missä vaiheessa pitäisi nauraa. Yhtyeen nimi on tietenkin ironiaa ja jäsenten nimet B ja () ei voi olla tosissaan keksittyjä, mutta pienen googletuksen jälkeen olen varma, että bändi on muuten HAUDANvakavissaan. Katsokaa nyt tuota kuvaa, ei kai kukaan läpällä viiltele itseään, vaikka naurettavaa puuhaa onkin. Yhtye on jopa jakanut levyjen oheiskrääsänä partateriä ja huumeruiskuja. Tämä menee siis Shiningin kanssa ruotsalaiseen itsemurhametalli-skeneen ja on näistä bändeistä ainoa joka luottaa shokkiarvoihin. 

Musiikki on pääosin keskitempoista tunnelmallista kevytbläkkistä, mutta välissä on ruotsiksi puhuttuja emoiluosuuksia ja naiiveja syntikkapimputuksia. Tuotanto on totaalisen paskaa. Ei siis suhinapaskaa, paitsi ensimmäisellä levyllä, vaan esim. uudella Sjukdom -levyllä on ihan kirkkaat soundit, mutta rummut ja laulu on miksattu aivan liian pinnalle, ja syntikkasoundit ovat vain halpoja. Lifelover todella kuulostaa demotasoiselta teinibändiltä, ja tämä on varmaan tietoinen ratkaisu. En tiedä miksi. Sääli sinänsä, koska totaalisen paskan ja tylsän rumpalin ja mielenvikaisen laulajan takana kuuluu ihan hyviä riffejä välillä.

Deathspell Omega

Deathspell Omega - Paralectus
Tästä yhtyeestä ei ole paljoa tietoa, muuta kuin että bändi on ilmeisesti Ranskasta ja laulaja Suomesta. Jos norjalaiset polttivat kirkkoja kiljupäissään, niin nämä ranskalaiset blackmetallistit nauttivat punaviiniä ja keskustelevat Bataille'sta. Tosin yhtye aloitti keskinkertaisella norja-apinoinnilla, mutta vuoden 2004 Si Momentum Requires, Circumspice -levy oli jotain ihan muuta. SMRC oli kieroa ja kokeilevaa ja yksi suosikkilevyistäni genressä, mutta aika perusbläkkistä kuitenkin. Uusi Paralectus taas on täyttä progeilua. Välillä yhtye sylkee tulta ja käärmettä korvaan ja välillä taas luulee kuuntelevansa Mogwaita. Rauhalliset kohdat toimivat, mutta parhaimmillaan Deathspell Omega on teknisissä ja kaoottisissa, mutta silti melodisissa kohdissa, joissa soi hyvin erikoiset jazzahtavat kitarariffit, tuhti säröbasso ja käsiinhajoava rumpukaahaus. Levyllä on kieltämättä vähän liikaa turhaa runkkausta, mutta kokonaisuutena Paralectus on ok. Tuotanto on erinomaista ja plussaa laulajan omalaatuisesta äänestä.

Nachtmystium

Bändin nimi on erittäin black metal, ja 2000-luvun alussa bändi teki vielä todella raakaa retrobläkkistä corpsepaintit naamalla, ja bändillä oli ilmeisesti jopa jotain natsikytköksiä, mutta vuosikymmenen loppupuolelle tultaessa Nachtmystium oli kehittynyt joksikin aivan muuksi. Uuden Addicts: Black Meddle II -albumin ensimmäinen kappale on melko tyypillistä blästäystä, mutta muuten levy yllättää täysin. Black metal kuuluu lähinnä melko karheina vokaaleina ja kitaroinnissa joissain kohdin, mutta muuten tämä on jonkinlainen outo hybridi vähän kaikenlaista metallia ja rokkia. Psykedeliaa, eeppisiä huutokertsejä, melodisia kitarasooloja ja jopa diskoa. Täytyy arvostaa tämmöistä takinkääntämistä, sillä bändi kuulostaa siltä, että he todella tekevät pelottomasti juuri sitä mitä huvittaa, vaikka lopputulos voisi olla vaikka kuinka naurettava ja nolo tahansa (kuten uusi Morbid Angel...). Nachtmystium kieltämättä huvittaa hieman, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tämä on hämmentävää ja viihdyttävää kuunneltavaa.

Wolves In The Throne Room in the forest

Wolves In The Throne Room

Arvio perustuu vain Spotifystä löytyvään Diadems Of 12 Stars -levyyn. Olen kuullut myös Two Huntersia, mutta muistaakseni oli aika samanlaista. 4min melodista tusinabläkkistä + 2min turhanpäiväistä näppäilyä + 2min hidasta doomia + 2min yhtä samaa tremoloriffiä + 4min samaa kuin alussa. Siinä on jenkkiläisen Wolves In The Throne Roomin keskimääräinen kappale. En saa tästä bändistä mitään irti. Tämä on ennalta-arvattavaa ja keskinkertaista tunnelmointiblackmetallia, jossa ainoa jippo on täysin ylipitkät biisit. WITTR epäonnistuu täysin eeppisyydessä ja hypnoottisuudessa, ja kappaleet kuulostavat vain tylsiltä turhaan venytetyiltä kuten bändin nimikin. Musiikki on mielikuvituksetonta, mutta niin on myös esteettinen puoli. Metsäposeeraukset ja metsäkannet on nähty miljoona kertaa, erona vain se että Wolves In The Throne Roomin jätkät pukeutuu normaalisti eikä maalaa naamojaan.

Anaal Nathrakhin insinöörit
Anaal Nathrakh

Tämä yhtye ei paljoa tunnelmoi, vaan tekee hypernopeaa ja päällekäyvää äärimetallia. Kaahaus on kuitenkin hyvin hallittua. Tempo pysyy tasaisen nakuttavana ja riffit ovat harkittuja ja tarttuvia. Laulaja VITRIOLIN äänenkäyttö on ehkä parasta mitä olen kuullut ikinä extreme-metallissa. Perus örinän ja rääkynän lisäksi hänestä lähtee täysin käsittämättömiä kirkunoita ja huutoja, joskin usein efektien läpi vietynä. Kammottavin ääni kuuluu kuitenkin täysin puskista tulevissa powermetal-kertseissä. Rummut ja kitarat soittaa Mick Kenney, joka on harvinaisen lahjakas molemmissa soittimissa. Anaal Nathrakh tekee omalaatuista hypermetalliaan pilke silmäkulmassa, tai ainakin kappaleiden kuten ”Blood Eagles Carved On The Backs Of The Innocents” tai ”The Necrogeddon” nimistä voisi päätellä. Imago on cybersaatanallinen. Vaikea tähän olisikaan kuvitella mitään metsäfiilistelyä, mutta toisaalta joku Wolves In The Throne Room on aivan yhtä keinotekoinen ja sähköinen yhtye kuin Anaalkin.

Liturgy

Tämä kuulostaa hyvin paljon black metallilta, mutta jotain outoa siinä on. Rummutus on levotonta kaahailua ja jatkuvaa tempon ja tahdin vaihtelua, mutta toisaalta kitarat keskittyvät tunnelmoivaan riffittelyyn ihan kuin rummuissa ei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Yhdistelmä on todella mielenkiintoinen. Toisinaan taas jäädään jumittamaan täysin atonaalisesti, mikä jatkuu ja jatkuu hypnoottisesti. Laulajan rääkynä on hauskan kuuloista, mutta liian yksitoikkoista ja sanoista on täysin mahdotonta saada selvää. Tämä yhtye saa ilmeisesti valtavasti vihaa ja hipstersyytöksiä niskaansa. Mitä vittua hipster edes tarkoittaa ja mitä väliä? Joka tapauksessa ehdottoman mielenkiintoinen yhtye.

Liturgy. Vittu mitä hipstereitä, aina kun nään farkut + t-paita -yhdistelmän niin tekee vittu mieli vetää turpaan!!!