perjantai 27. toukokuuta 2011

Southern Hostility MIXXX


Ladatkaapa tästä miksaus kunnon texasilaista ysäri-ug-gangstaräppiä. Harvinaisia biisejä täynnä väkivaltaa, huumeita, seksiä ja yleistä ghettomentaliteettia. Kappaleet ovat minun hämäristä kokoelmistani ja miksaus on tehty Dj Mzalta lainatuilla cd-soittimilla ja omalla paskalla mikserilläni. Laadultaan miksaus voi olla aika kämänen, mutta toivottavasti nautitte biiseistä.

BIISILISTA

1. Coop MC - Blue Sunday 
Alkuun vähän kevyempi kappale Coop MC:ltä. Haikeata homiesien muistelua ja ghettofiilistelyä muistutukseksi siitä että elämä etelässä ei ole helppoa. Miehestä ei ole paljoa tietoa, paitsi että hän on Fort Worthista Texasista ja tehnyt ainakin pari levyä. Tämä kappale on megaharvinaiselta levyltä nimeltä Real. Lyrikaalisesti aika peruskamaa, mutta Coop MC:n letkeä ääni muistuttaa vähän Snoop Doggia ja tausta on mukavan melodinen ja rauhallinen.

2. K-Rino – Step In To The Mind
Miksauksen diipeimmät jutut löytyvät tästä kappaleesta. ”I'm like a killer leopard mixed with a german shepard” ”I'm two spirits deep meaning the ghost of my ghost will haunt you”. K-Rino on todellinen veteraani ja South Park Coalitionin (SPC) johtohahmo. Käynyt myös Suomessa keikkailemassa ja Hannibalin levyllä vierailemassa. Tämä on oikeastaan itärannikkotyylistä battleräppiä eikä niinkään gangstaa, mutta hieno biisi kuitenkin.

3. Fakkulty – Southern Hostility
 Nimesin miksauksen tämän kappaleen mukaan. Ei ehkä miksauksen parhaita biisejä, mutta tässä kuuluu parhaiten etelän aggravated-tyylit ja mentaliteetti. Todella vihaista settiä ja crackerit saa kuulla kunniansa. ”Bitch, It's black power!”. Yksi monista tämän miksauksen SPC/Street Military -affiliaateista.

4. Yungstar – Knocking Pictures Off The Wall

Vähän bling bling -räppiä tähän väliin. Ostin levyn täysin räikeän Pen & Pixel -kannen takia, mutta on siinä pari hyvää biisiäkin. Biitti on mielenkiintoinen ainakin, ja Yungstar on jonkinlainen pioneeri raivatessaan tietä muille puhevikaisille räppäreille kuten Gucci Mane. Lexuksia, Mersuja, limusiineja, kultaketjuja, kartanoita ja valkoisia tiikereitä (!?). ”Never brag, never boast”

5. Lil Keke - Southside
Lausutaan ”kii kii” eikä keke suomalaisittain. Miksauksen ainoa bilebiisi Screwed Up Clickin ehkä tunnetuimmalta räppäriltä. Diggaan jotenkin Keken tyylistä.

6. Blac Monks – Step In With Your Weapon
Ja sitten vähän väkivaltaisemmalle ja hämyisemmälle linjalle. Blac Monks on yksi Mr. 3-2:n monista yhtyeistä.


7. Klondike Kat – Hustler 
Hieno old school -biisi tältä SPC:n jäseneltä. Loistava räppäri, laulaja ja biitintekijä. Mukana myös Klondike Katin kolmevuotias (?) poika. Valitettavasti feidasin biisin liian aikaisin ja pojan räpit jäävät pois. Vittuuntuneena leikin feiderillä ja siksi seuraavassa biisissä kuulostaa kuin pikkulapsi olisi tuplaamassa.

8. Lock Down Inmates – Wussup With It
Koomisen väkivaltainen kappale tältä dallasilaiselta yhtyeeltä. Naurettavaa väkivaltaa ja vihaisia tyylejä halpisbiittiin. Oikeastaan aika lähellä horrorcore-tyyliä ja siksi seuraava biisi on...

9. Ganksta NIP – That's How It Is (Psychic Part II)
Miksauksen kipeintä lyriikkaa SPC:n legendaarisen Ganksta NIPin tokalta levyltä. ”I'm aerodynamic, satanic, scizophrenic android”, ”Bitch, I've been living in South Park 10 000 years as a poltergeist”, ”people say I'm a demon, a dragon, a dinosaur / a reflection of horror, a pig like wild boar”. Täynnä niin hyviä laineja, etten osaa päättää lemppariani.

10. 3-2 - Turning Lane 
Mr. 3-2:n soolotuotantoa. Ehkä miksauksen mehukkain g-funk-biitti. Kertoo kääntymiskaistan vaaroista: ”you can catch one to your brain”

11. 20-2-life – Candy 2 A Stranger
Lisää SPC:tä. Tämä kappale kääntää perinteisen varoituksen ”älä ota karkkia tuntemattomilta” muotoon ”älä anna karkkia tuntemattomille” (”coz them undercovers might try to hang you”). Voisi kuvitella että kappaleessa on joku moraalinen opetus, mutta ei ole. Tylyä huumeräppiä näiltä yllättävänkin taitavilta räppäreiltä.

12. Point Blank – Cut U N ½
Törkeätä old school -panoräppiä. Jälleen SPC:tä ja mukana myös varhainen UGK.

13. UGK – Protect And Serve
Miksauksen parhaita biisejä. Super Tight -klassikkolevy saattaa olla tehty isolla levy-yhtiöllä, mutta UGK on silti Underground Kings, joten se sopii tälle miksaukselle. Pimp C:n räpit ovat ehkä brutaalein vihanpurkaus, mitä nauhalle on koskaan saatu. Pahimmat jutut, joissa todennäköisesti uhkaillaan ihan nimeltä jotain poliisia, on sensuroitu, ja välillä ei edes räpätä, vaan kuullaan vain aseääniä. Miksauksen paras laini: ”a rat a tat rat a tat rat a tat tat ooh yeah” RIP PIMP C.

14. Street Military – Gasta Get Paid
Löytyy klassiselta Street Militaryn Don't Give A Damn EP:ltä, mutta on oikeastaan Pharoahin soolobiisi. Outo urkubiitti varmaan jakaa mielipiteitä.

15. Livin' Illegal – Trouble Makin'
Vähän rauhallisempaa materiaalia. Loistava nimi yhtyeellä ja sanat kertovat juurikin laittomuuksien tekemisestä ja elämästä ghetoissa. Jotain Street Military affiliaatteja kai.

16. Dj Screw – Intro
Tämä on vain lyhyt intro Dj Screw:n All Work No Play miksaukselta. RIP DJ SCREW!

17. Pharoah – Pressure Be Pumpin' 
Kappale on Pharoahin loistavalta Six Foot Giant soololta, mutta löytyy myös G-Rappin tuottajalevyltä nimellä Grind. G-Rappin levyllä kappale on laitettu räppärin Too nimiin, joka on ilmeisesti veljensä Pharoahin kanssa Burton Boyz nimisessä yhtyeessä. Syvä ääni ja nopea vähän sinne päin -räppäys kuulostaa kuitenkin tismalleen Pharoahilta. Pharoah istuu ilmeisesti elinkautista ryöstöstä. FREE PHAROAH!

18. Bam – A Rough Z'aggin Bible (Pray At Will)
Bam on jälleen yksi SPC:n jäsen ja tämä kappale on tähän loppuun vähän rauhallisempaa avautumista rankasta elämästä ghetossa.

19. Guerilla Maab – Fondren & Main
Guerilla Maabiin kuuluu mm. Z-Ro ja Trae, ja kappale on ajalta kun he olivat vielä ug. Biitti on ärsyttävä, mutta hitaasta helvetin nopeaan vaihtelevat ja puoliksi lauletut räppityylit ovat uskomattoman kuuloisia.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Take Me To The River

Al Greenin Take Me To The Riveriä on coveroitu runsaasti, mutta tunnetuin versio on varmaan tämä. En tiedä miksi juuri tämä kappale on päässyt Talking Headsin diskografiaan ainoana coverina, mutta Talking Heads tekee siitä todellakin omansa. Kappaleessa rinnastetaan synti ja rakkaus jollain tapaa. Kertoja ihmettelee miksi hän rakastaa vaikka nainen kohtelee huonosti, ja hän haluaa pestä rakkauden pois joessa baptistityyliin. Tämä tavallaan sopii varhaiselle Talking Headsille, joka pysytteli kaukana perinteisistä rakkauslauluista. Samalla levyllä kappaleessa Not In Love Byrne jopa ihmettelee, että rakastuvatko ihmiset muka oikeasti.

Alkuperäinen on iso, nopea ja funky, mutta tämä versio on laahaava, minimalistinen, hieman pelottavakin, mutta melko funky myös. Hypnoottisen bassolinjan päällä on makeita urkusoundeja ja kaiuilla on haettu vedenalaista tunnelmaa. Brian Enon tuotanto on suuri osa kappaleen hyvyyttä. Alkuperäinen versio More Songs About Buildings And Food -levyltä vuodelta 1978 on mielestäni paras, koska liveversiot taas vievät pois kappaleen outouden ja ovat lähempänä Al Greenin alkuperäistä. Eikä Byrne mikään Al Green kuitenkaan ole.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Don't Worry About The Government

Don't Worry About The Government on Talking Headsin debyytiltä 77 vuodelta 77. Se on jopa ärsyttävän tarttuva ja iloinen pop-biisi melodialtaan, ja muistuttaa rytmiltään hieman ska:ta. Kappale on suoraviivainen ja jopa mekaaninen. Teemat toistuvat kaksi kertaa ja lyhyttä introa lukuunottamatta kappaleessa ei ole lainkaan ilmaa lauluosioiden välillä. Kestokin on tasan 3 minuuttia. Tämä on yksi suosikkini debyytiltä ja soi päässäni todella usein.

Sanat ovat korkeassa asemassa olevan valtion virkamiehen näkökulmasta, tai ehkä hallitus laulaa itse henkilöityneenä. Kertoja fiilistelee asemaansa, kuvailee kuinka kivaa hänellä on ja pyytää rakkaitaan käymään. Kappaletta voidaan tulkita varmaan monella tavalla. Monet vasemmistolaiset ja liberaalit saivat kappaleesta käsityksen, että Talking Heads olisi jotenkin porvarillinen tai konservatiivinen yhtye. Asiaan varmaan vaikutti myös se, että pahimman punk-huuman aikaan TH käytti pastellinvärisiä pikeepaitoja ja suoria housuja. Tavallaan hauska ajatus, että Byrne puolustelisi hallitusta laulamalla "Don't worry about me / I wouldn't worry about me". Toisaalta kappale voidaan käsittää poliittiseksi satiiriksi, mutta TH ei kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen kantaaottava yhtye, ja mielestäni sanoitus on vain David Byrnen erikoista huumoria.

Liveversiot kappaleesta ovat aika samanlaisia kuin levylläkin. Alla on hieno pätkä, jonka löysin youtubesta. Stop Making Sense -videolla, jota jo aikaisemmin hehkutin, TH soittaa valtavan funk-bändin kanssa ja Byrne juoksentelee koksupäissään ylisuuressa asussa ympäri lavaa. Varhainen TH taas soittaa paikoillaan ja show perustuu lähinnä Byrnen harhaileville nappisilmille ja hermostuneelle nykimiselle, mutta esitys toimii yhtälailla. Hauskaa myös ajatella Talking Headsia euroopan kiertueella Ramonesin kanssa. Kontrasti on melkoinen.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Psychic TV - Live In Heaven (1987)

 
Psychic TV on entisen Throbbing Gristle -jäsenen Genesis P-orridgen (hyi mikä nimi) johtama bändi/kollektiivi. Psychic TV:n tarkoituksena oli levittää hämärää okkultisista sanomaa pop-musiikin kaupallisin keinoin, ja kaikenlaisessa markkinointispedeilyssä Psychic TV oli omaa luokkaansa. Pelkästään tämän levyn kannesta pystyy päättelemään, että musiikki oli oikeastaan aika toissijaista. Yhtyeen piti julkaista 23 livelevyä kerran kuussa 23. päivä. Levyjä julkaistiin ”vain” 17 ja tämä on niistä kolmas. Missä itsekritiikki? Pitääkö jokainen nauhalle saatu minuutti julkaista? Psychic TV:n diskografia on muutenkin valtava. ”If you collect thee coupon inside thee first 9 issues, or subscribe to thee series you are eligible for thee 10th record free. It will not be available in shops”. Onkohan kukaan saanut tuota 10. levyä? Minkälainen ihminen hän mahtaa olla? Itse en ole varmaan koskaan saanut 10 leimaa edes pizzeriasta. Ja sana ”thee” (vanhan thou sanan objektimuoto, eli yhtäkuin you) on tosiaankin noin 100 kertaa takakannessa ja aivan väärin käytettynä. Yhtyeen ”fanclub” on muuten nimeltään THEE TEMPLE OV PSYCHICK YOUTH NETWORK.

Hyvän musiikin tekeminen oli liian tavanomaista Psychic TV:lle. A-puoli kuulostaa todella huonolta Velvet Underground -apinoinnilta ja b-puoli on ehkä hieman mielenkiintoisempaa metelöintiä, mutta kauheaa silti. Keikka on ilmeisesti improvisoitu ja taustamusiikkia huonompaa on vain Porridgen täysin vajaamielisen kuuloinen lallattelu. Äänenlaatu on kuitenkin yllättävän hyvä. Yleisön ääniä ei kuulu juuri lainkaan, ja luulen että ketään ei vaan ole kiinnostanut.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Talking Heads -tiistai: Psycho Killer

Koska Talking Heads on vaan niin hyvä ja oikeastaan ainoa bändi jota tunnustan fanittavani, aion nyt esitellä joka tiistai (tai Torstai tai joku Toinen päivä) yhden Talking Headsin kappaleen. Koska mainittavia kappaleita on valtavasti, niin tämä tulee kestämään kauan. Aion kyllä jatkaa muuten normaalisti blogin kirjoittamista.

Psycho Killeristä on luonnollista aloittaa, koska se oli pienehkö kulttihitti debyytiltä 77, ja nykyisin se on TH:n tunnetuimpia biisejä. Ei kuitenkaan omia suosikkejani. Psycho Killer on simppeli ja melko tyypillinen diskovaikutteinen new wave -kappale. Aloittava yksinkertainen bassolinja on jo legendaarinen ja kitaraa on käytetty säästeliäästi. Kappaleen pehmeä melodia riitelee sanoitusten kanssa. Nimensä mukaisesti kappale kertoo sarjamurhaajan ajatusmaailmasta. Monet TH:n kappaleet sisältävät jonkinlaisia psykoottisia sävyjä, mutta Psycho Killerissä teema on selvimmin esillä. Kertosäettä lukuunottamatta sanoissa ei oikeastaan mikään suoraan viittaa tappamiseen, vaan kertoja lähinnä kuvaa omaa hermostuneisuuttaan ja kykenemättömyyttään normaaliin kanssakäymiseen. Kertoja vihaa ihmisiä, jotka puhuvat turhaan ja ovat epäkohteliaita. Tässä voisi hyvin puhua laulaja-lauluntekijä David Byrne itse, paitsi että tappaminen ilmeisesti tunnustetaan ranskaksi.

Monet Talking Headsin kappaleista kuulostavat paremmilta livenä, ja niin myös Psycho Killer. Name Of The Band Is Talking Heads -livelevyllä on melko samanlaiset versiot kuin studioalbumilla, paitsi että mukana on ylimääräinen säkeistö, joka ei kuitenkaan tuo kappaleeseen juuri mitään uutta. Lopun jamittelut on livenä pidemmät ja äänekkäämmät. Mielenkiintoisin versio on kuitenkin Stop Making Sense -versio, jossa Byrne soittaa kappaleen akustisena taustallaan vain mad-retro rumpukonebiitti roudareitten hääriessä vielä lavalla.

torstai 5. toukokuuta 2011

Black Eyed Peas ja 2000-luku

- 2000

Black Eyed Peas aloitti jo ysärin alussa nimellä Atban Klann ja julkaisi yhden singlen Eazy-E:n Ruthless Recordsilla. Kappale kuulostaa aika paljon The Pharcydeltä. Hiphopin kultakauden hiivuttua vuosina 1998-2000 Black Eyed Peas julkaisi parin ihan siedettävää orgaanista hiphop-levyä. Tykkään itseasiassa melko paljon kappaleesta What It Is. Black Eyed Peas on parhaimmillaankin ollut melko keskinkertainen yhtye, mutta pitää tunnustaa, että sillä on kuitenkin jotain meriittejä. Ainakin Will.i.am on joskus tehnyt ihan hyviä biittejä. Huomioitavaa on se, että FERGIE ei ollut vielä mukana.


2003

Vuonna 2003 Black Eyed Peas otti riveihinsä valkoisen perseenheiluttajan Fergien ja iski mainstreamiin oikein kunnolla. Tästä alkoi koko 2000-luvun kestänyt PASKAVIRTA. Jossain vaiheessa tuntui, että jokainen paskahitti, jota soitettiin radiossa, paljastui lopulta Black Eyed Peasin kappaleeksi. Jostain syystä radiokanavilla ei koskaan sanota yhtyeiden nimiä, vaan oletetaan että jokainen tietää ne tehosoitetut paskabiisit. Siksi esimerkiksi kappale Let's Get It Started paljastui BEP:in biisiksi vasta 7 vuotta sen tehosoiton jälkeen. BEPiä ei voi ainakaan syyttää itsensä toistamisesta, sillä ainoa tunnistettava tekijä hiteissä on biisien silkka paskuus. BEP myös hylkäsi hiphopin vaivihkaa: räpit olivat enää vain täytettä laulusäkeiden tilalla, koska ilmeisesti niiden säveltämisessä olisi ollut liikaa vaivaa, plus ketään ei kiinnosta mikään muu kuin kertosäe. Vähän kuin eurodancessa.


Shut Up ja Let's Get It Started ovat hirveitä, mutta ehkä koko 2000-luvun ällöttävin ja imelin kappale on Where Is The Love. Hirveä viulubiitti ja lapsellisin kertosäe koskaan: ”People killing, people dying / children hurting, hear them crying”. Miksi kaikki vihaavat? Miksei ihmiset ole kivoja? Missä on rakkaus? Tämä kappale on kuitenkin surullisesti ehkä kantaaottavin mainstream-hiphop-biisi, mitä radiossa uskallettiin soittaa koko 2000-luvulla. Varmaan tästäkin on jouduttu keskustelemaan pitkään levy-yhtiössä ja radiokanavilla. ”ööh.. vastustaaks tää niinku Amerikkaa?” ”Eiku me vastustetaan Saddamii”. Elephunk-levy vuodelta 2003 on saanut kuitenkin ihan hyviä arvosteluja, joten ehkä siinä on jotain musiikillisia ansioita. En tiedä, enkä aio ottaa selvää.

2005

2000-luvun ääliömäisin hitti on My Humps vuodelta 2005. Hitin teon kaava: aliarvioidaan kuuntelijaa täysin. Tarviiko tästä edes sanoa mitään? Kappale on selvä vitsi. Meinasin avautua jotain markkinointikoneistosta, joka pystyy rahalla puskemaan mistä tahansa paskanaksuttelusta hitin, mutta yllättäen My Humpsista ei oltu edes suunniteltu hittiä, vaan vasta valtavan suosion jälkeen siitä tehtiin single. MITÄ VITTUA?


Toinen tapa tehdä hitti on tietenkin Puff Daddyn tyyliin pölliä melodia suoraan jostain tunnetusta kappaleesta, kuten kappaleessa Pump It (”this joint is fizzeling, it's sizzeling!!!!!”). Don't Phunk With My Heart on oikeastaan aika tarttuva, mutta räpit on kyllä niin väkisinväännetyt: ”Girl you know you got me got me / with your pistol shot me shot me”. 

Näiden lisäksi vuoden 2005 levyltä BEP on tehnyt ainakin 8 musiikkivideota. MITÄ HELVETTIÄ! Miksei se riitä, että pelkistä hiteistä tehdään videot? Liikaa rahaa vai mitä?

2009

Ja Black Eyed Peas on takaisin! I Gotta Feeling soi pari vuotta sitten JOKA PAIKASSA. Hauska arvio kappaleesta:


Tämän lisäksi 2009 levyltä The E.N.D., joka ei valitettavasti ole the end, tuli ainakin 4 videota. Meininki lähti totaalisesti käsistä ja tuloksena on pahinta kyberrunkkausta ikinä (HD:na). Uudella Black Eyed Peasilla ei ole varmaan ainoatakaan vokaaliosuutta, jota ei olisi jollain tapaa pilkottu ja autotunetettu. No eipä ole monilla muillakaan nykypoppareilla, mutta BEP onnistuu vetämään hommat vielä täysin överiksi ja kuuntelukelvottomaksi. Jopa yhtyeen pukeutuminen on vaihtunut suoraan kasarileffojen pahiksilta varastettuihin tönkköihin cyberpunkasusteisiin. Lady Gagan tapauksessa ymmärrän tämän keinotekoisuudella kikkailun, koska se sopii hänen vieraantuneeseen alien-imagoonsa, mutta BEPin tapauksessa ei ole mitään perusteita, paitsi se, että lyriikoissa voi leveillä sillä kuinka futuristisia ollaan.



Boom Boom Pow on kauheata audiovisuaalista digioksennusta. Videolla on maailman huonoimmat tanssikoreografiat ja tietokone-efektit. Will.i.am varmasti viihtyy muovisessa bittimaailmassaan, mutta entäpä ne muut tyypit yhtyeessä? Fergie on selvästi vajaaälyinen ja ei välitä niin kauan kuin saa näyttää paljasta pintaa, mutta entä nuo kaksi muuta? Mitkä heidän nimensä edes on? Video näyttää jotenkin todella vaivaannuttavalta, aivan kuin ”ne kaksi muuta” olisi pakotettu videolle nolaamaan itsensä ja räppäämään jotain vajaaälyistä teknokraattipaskaa. En edes saa efektien takia sen intiaanijätkän räpeistä mitään muuta selvää kuin ”Im in that HD flat” tms. Jos ”niillä kahdella muulla” olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia tienata rahaa Black Eyed Peasin ulkopuolella, luulen että he olisivat lähteneet jo aikoja sitten. Huoria, sanon minä.


Imma be on oikeastaan aika hauska. Minua se ainakin huvittaa suunnattomasti. Videolla Fergie herää autiomaasta metalliasuissa ja sylkee NEROKKAITA laineja kuten ”Imma be spreading my wings / Imma be doing my things (do it, do it!!!) OKKAYYY”. Will.i.am kirjaimellisesti jumittaa maantiekahvilassa, kunnes Fergie herättää hänet: ”Rich baby what what”, ”On the top, never stop”, ja Will.i.amin paras laini ikinä: ”Imma be that new upgraded nigero”. Tämä yhdistettynä videoon naurattaa joka kerta (kyllä, olen katsonut videota monta kertaa). ”Imma be a future, imma be a ho / reason why you didn't want to come to a show” WTF?!?!? Sanooko hän oikeasti niin? Tämä on uudemman Black Eyed Peasin ainoa laini, jossa on jotain järkeä . Lopussa on vielä naurettavan huonoja koreografioita, tanssiva robotti ja ne kaks jäbää kai räppää jotain autotuneen hukutettua oksennusta, mutta en pysty myötähäpeän takia katsomaan videota koskaan loppuun.

2010

En jaksa enää... Sanonpa vaan, että wikipedian mukaan The Time (The Dirty Bit) -kertosäe on varastettu Dirty Dancingin soundtrackilta ja rummut Deadmau5ilta. Videolla joku oksentaa pikseleitä. Se siitä.



Kun 2000-lukua katsellaan häpeillen taaksepäin, niin mielestäni Black Eyed Peas summaa parhaiten 2000-luvun popmusiikin. Se sekoittaa postmodernisti eri konemusiikin genrejä eurodancesta elektroon, perseräpin järjettömyyttä ja pehmopoppia, vieraannuttaa kuuntelijan loputtomalla efektipelleilyllä ja palvoo teknologiaa. Samassa biisissä saattaa olla minimalistinen klubihiphop-biitti, trance-synat, totaalisen sisällöttömät raplyriikat ja täysin epäsopivan imelä ja sieluton popkertsi ja kaikki niin keinotekoisen kuuloista. Will.i.am on ammattilainen ja monissa kappaleissa saattaa kuulua jotain hyviäkin juttuja, mutta kaikki on vaan niin täyteen ahdettua ja ylitsepursuavaa. Musiikki todellakin symboloi 2000-luvun hektisyyttä ja tyhjyyttä paljouden keskellä. Ehkä muutaman vuoden päästä en vihaa BEPiä vaan katson sitä huvittuneena kuten vaikka Trans-X:n VHS/Atari -meininkejä. Valitettavasti Ipadit ja HD-telkkarit ovat liian ajankohtaisia vielä, jotta voisin ironisesti hymähdellä ja diggailla Black Eyed Peasin meiningistä. Nyt BEP on kuitenkin yhtye jota on kiva vihata.