South Central Cartel on ehkä maailman vähiten omaperäinen räpyhtye. Kun kappaleiden niminä on West Coast Gangstas, G's Game, I'm a Rider, It Don't Stop jne., niin periaatteessa ei tarvitse edes kuunnella. Tällä levyllä räppää lähinnä Havikk ja Prodeje, joiden nimet ovat lähellä Mobb Deepin Havocia ja Prodigyä. Hämmentävämpää vielä, että levyllä feattaa Young Prodeje ja levyn on tuottanut Havoc the Mouthpiece niminen kaveri. Muutenkaan yhtyeestä ei ota hullukaan selvää, sillä aikaisemmilla levyillä S.C.C. on ollut valtava posse, nyt vain kaksi jätkää, plus kaverit ovat tehneet levyjä Murder Squadina ja ihan vaan nimellä Havoc & Prodeje.
Räppärit vetävät perustyylillä, jota on ihan mukava kuunnella, jos tällaisesta west coast räpistä tykkää, mutta ongelma on levyn naurettava kliseisyys. 17 kappaletta, jotka eivät kerro oikeastaan mistään. Jokaisessa kappaleessa kruisaillaan autolla ja poltetaan pilveä khakit, Chuck Taylorit ja t-paita päällä, ja uhkaillaan suckereita tappamisella. All day everyday. Siinä se oikeastaan on. Jos jotain sanomaa haluaa kaivaa, niin S.C.C. on periaatteessa jengiväkivaltaa vastaan. G's Gamessa ihmetellään, että mitä väliä sillä on kumpaan jengiin kuuluu: ”Never claim the hood even though I pull triggers”. Eli jengiväkivalta on pahasta, mutta muu väkivalta ok?
S.C.C. ei ole mikään ug-yhtye, vaikka nykyään tuskin kovin tunnettu. Levy on tullut Def Jamilta, ja biitit ovat huippulaatua. Coolion hitiltä tuttu L.V. vetää upeasti kertsejä. Mies on yksi legendaarisimmista räpkertsilaulajista Nate Doggin ohella, ja sattumalta molempien miesten laulu hiljeni aikaisemmin tänä vuonna. RIP vaan.
Ysärillä räppi myi ja Havikkin ja Prodejen kaltaiset tusinaräppärit huudeilta saivat tarpeeksi rahaa studiotyöskentelyyn. Soundi on orgaaninen ja paksu, mukana on paljon soittajia. 1997 gangstaräpin kultakausi alkoi olla jo ohi, ja vain 1-2 vuotta uudemmilla levyillä funkin korvasi halvat klubisoundit ja nopeat hihat-tikitykset.
Osa biiteistä on g-funkkia parhaimmillaan. Melodioita on lainailtu hauskasti 70- ja 80-lukujen pehmosoul-artisteilta kuten Luther Vandross tai myöhäisempi Isley Brothers. Pehmeän kesäiset biitit ovat kontrastissa ammuskeluläppien kanssa kuten asiaan kuuluu. Marvin Gayen Let's Get It Onin lainaaminen ei ole hyvä idea, mutta muuten melodioita on pöllitty ihan hyvällä maulla. Biittejäkään ei voi omaperäiseksi kehua, ja osa on pelkkää täytekamaa.
17 kappaletta tällaista on aivan liikaa. Samoja riimejä ja läppiä kierrätetään läpi levyn ja pää meinaa hajota loputtomiin ”bust a cap in ya ass” tai ”khakis, chucks and t-shirts” -variaatioihin. Hyviä biittejä on onneksi sen verran, että tämä cd on vieläkin hyllyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti