Gang of four on yksi niitä bändejä, joita koskevien juttujen yhteydessä kliseisesti luetellaan kaikki saatanan bändit, joihin kyseinen bändi on vaikuttanut. Ihan kuin tietämättömille sioille pitäisi vakuutella, että "hei tää on oikeesti hyvää, sun lempibändiskin kuunteli tätä". Gang of fourin kohdalla usein vielä lisätään joku ärsyttävä heitto jostain tunnetumman bändin kitaristista, joka on matkinut Andy Gillin kitaransoittoa. Jopa Entertainment! -cd:n kannessa oli jotain tämmöistä pätemistä.
Gang of four, ehkä paras bändi koskaan heti Talking Headsin jälkeen, on kuitenkin tulossa lauantaina keikalle Helsinkiin, ja siksi haluan hetken fiilistellä asiaa. Jo pelkästään Andy Gillin coolin harmaa kitarajumaluus on lipun hinnan arvoinen. Mies on todellakin vanhentunut tyylikkäästi, ja ymmärtää vieläkin hyvän kitarasoundin päälle.
Ihan samaa energiaa ei ymmärrettävästi tuolla uudella pätkällä ole kuin kahdeksankymmentäluvulla:
Entertainment! vuodelta 1979 on ehdottomasti parhaita levyjä ikinä. Bändi ilmestyi jostain täysin omanlaisen militantin ja pelkistetyn punk-funkin kanssa. Vaatii valtavaa itsevarmuutta julkaista niin minimalistisesti tuotettu albumi. Rummut, basso, raapiva kitara ja laulu kuuluvat kaikki erittäin selkeästi ja kaikuja tai juuri mitään efektejä ei ole käytetty. Toisaalta kun kappaleet ovat niin hyviä, niin mitään ylimääräistä ei tarvita. Damaged Goods on levyn parhaita biisejä, ja livenä tuo angstinen jumppaus toimii vielä paremmin. Kuunnelkaa nyt tuota bassokuviota.
Seuraavilla levyillä bändi tinki hieman pelkistetystä ehdottomuudestaan, ja ihan hyvä niin. Solid Gold ja Songs of the Free ovat lähes klassikoita myös, ja niistä voisin jotain myöhemmin jauhaa, sillä olen molemmat muistaakseni vitosellä löytänyt käytettyinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti