Mustan sävyjä

Kirkonpolttoblasphemyn shokkiarvo on kadonnut, ja pahimmat ylilyönnit black metal-skenessä nähtiin jo 20 vuotta sitten (toivottavasti). Nykyään jos haluaa shokeerata, niin ehkä joku äärikristillinen metalli voisi olla paras tapa. Biisejä, joissa lauletaan saatanasta (ja uskotaan ihan oikeasti siihen), ennustetaan maailmanloppua, vastustetaan aborttia ja haukutaan homoja, ja kansia joissa poseerataan kryptassa oikeinpäinkäännettyjen krusifiksien kanssa. Keikoilla ruoskitaan itsensä verille ja tehdään stigmoja käsiin. Dimmu Borgirin levyistä löytyy kristillisiä viestejä väärinpäin kuunneltuna. Se vasta olisikin rankkaa. Porukka vetäisi herneet nenään oikein kunnolla.

Onneksi nykyään black metallia osataan tehdä ja kuunnella jo pelkkänä musiikkina ilman kaiken maailman ideologioita, alakulttuureja ja halpaa shokeerausta. Black metallista on tullut jopa trendikästä ja niitä true-bändejä diggaillaan ironisesti. Seuraavaksi arvioin lyhyesti muutamia uudempia bändejä, joita olen viime päivinä Spotifystä kuunnellut. Niissä ei ole paljoa yhteistä muuta kuin se, että kaikki ammentavat blackmetallista vähintäänkin elementtejä musiikkiinsa ja kukaan ei käytä corpsepaintteja.

Lifelover

Lifelover

Ajattelin tätä yhtyettä vitsiksi kunnes aloin ihmetellä, että missä vaiheessa pitäisi nauraa. Yhtyeen nimi on tietenkin ironiaa ja jäsenten nimet B ja () ei voi olla tosissaan keksittyjä, mutta pienen googletuksen jälkeen olen varma, että bändi on muuten HAUDANvakavissaan. Katsokaa nyt tuota kuvaa, ei kai kukaan läpällä viiltele itseään, vaikka naurettavaa puuhaa onkin. Yhtye on jopa jakanut levyjen oheiskrääsänä partateriä ja huumeruiskuja. Tämä menee siis Shiningin kanssa ruotsalaiseen itsemurhametalli-skeneen ja on näistä bändeistä ainoa joka luottaa shokkiarvoihin. 

Musiikki on pääosin keskitempoista tunnelmallista kevytbläkkistä, mutta välissä on ruotsiksi puhuttuja emoiluosuuksia ja naiiveja syntikkapimputuksia. Tuotanto on totaalisen paskaa. Ei siis suhinapaskaa, paitsi ensimmäisellä levyllä, vaan esim. uudella Sjukdom -levyllä on ihan kirkkaat soundit, mutta rummut ja laulu on miksattu aivan liian pinnalle, ja syntikkasoundit ovat vain halpoja. Lifelover todella kuulostaa demotasoiselta teinibändiltä, ja tämä on varmaan tietoinen ratkaisu. En tiedä miksi. Sääli sinänsä, koska totaalisen paskan ja tylsän rumpalin ja mielenvikaisen laulajan takana kuuluu ihan hyviä riffejä välillä.

Deathspell Omega

Deathspell Omega - Paralectus

Tästä yhtyeestä ei ole paljoa tietoa, muuta kuin että bändi on ilmeisesti Ranskasta ja laulaja Suomesta. Jos norjalaiset polttivat kirkkoja kiljupäissään, niin nämä ranskalaiset blackmetallistit nauttivat punaviiniä ja keskustelevat Bataille'sta. Tosin yhtye aloitti keskinkertaisella norja-apinoinnilla, mutta vuoden 2004 Si Momentum Requires, Circumspice -levy oli jotain ihan muuta. SMRC oli kieroa ja kokeilevaa ja yksi suosikkilevyistäni genressä, mutta aika perusbläkkistä kuitenkin. Uusi Paralectus taas on täyttä progeilua. Välillä yhtye sylkee tulta ja käärmettä korvaan ja välillä taas luulee kuuntelevansa Mogwaita. Rauhalliset kohdat toimivat, mutta parhaimmillaan Deathspell Omega on teknisissä ja kaoottisissa, mutta silti melodisissa kohdissa, joissa soi hyvin erikoiset jazzahtavat kitarariffit, tuhti säröbasso ja käsiinhajoava rumpukaahaus. Levyllä on kieltämättä vähän liikaa turhaa runkkausta, mutta kokonaisuutena Paralectus on ok. Tuotanto on erinomaista ja plussaa laulajan omalaatuisesta äänestä.

Nachtmystium

Bändin nimi on erittäin black metal, ja 2000-luvun alussa bändi teki vielä todella raakaa retrobläkkistä corpsepaintit naamalla, ja bändillä oli ilmeisesti jopa jotain natsikytköksiä, mutta vuosikymmenen loppupuolelle tultaessa Nachtmystium oli kehittynyt joksikin aivan muuksi. Uuden Addicts: Black Meddle II -albumin ensimmäinen kappale on melko tyypillistä blästäystä, mutta muuten levy yllättää täysin. Black metal kuuluu lähinnä melko karheina vokaaleina ja kitaroinnissa joissain kohdin, mutta muuten tämä on jonkinlainen outo hybridi vähän kaikenlaista metallia ja rokkia. Psykedeliaa, eeppisiä huutokertsejä, melodisia kitarasooloja ja jopa diskoa. Täytyy arvostaa tämmöistä takinkääntämistä, sillä bändi kuulostaa siltä, että he todella tekevät pelottomasti juuri sitä mitä huvittaa, vaikka lopputulos voisi olla vaikka kuinka naurettava ja nolo tahansa (kuten uusi Morbid Angel...). Nachtmystium kieltämättä huvittaa hieman, mutta ihan positiivisessa mielessä. Tämä on hämmentävää ja viihdyttävää kuunneltavaa.

Wolves In The Throne Room in the forest

Wolves In The Throne Room

Arvio perustuu vain Spotifystä löytyvään Diadems Of 12 Stars -levyyn. Olen kuullut myös Two Huntersia, mutta muistaakseni oli aika samanlaista. 4min melodista tusinabläkkistä + 2min turhanpäiväistä näppäilyä + 2min hidasta doomia + 2min yhtä samaa tremoloriffiä + 4min samaa kuin alussa. Siinä on jenkkiläisen Wolves In The Throne Roomin keskimääräinen kappale. En saa tästä bändistä mitään irti. Tämä on ennalta-arvattavaa ja keskinkertaista tunnelmointiblackmetallia, jossa ainoa jippo on täysin ylipitkät biisit. WITTR epäonnistuu täysin eeppisyydessä ja hypnoottisuudessa, ja kappaleet kuulostavat vain tylsiltä turhaan venytetyiltä kuten bändin nimikin. Musiikki on mielikuvituksetonta, mutta niin on myös esteettinen puoli. Metsäposeeraukset ja metsäkannet on nähty miljoona kertaa, erona vain se että Wolves In The Throne Roomin jätkät pukeutuu normaalisti eikä maalaa naamojaan.

Anaal Nathrakhin insinöörit

Anaal Nathrakh

Tämä yhtye ei paljoa tunnelmoi, vaan tekee hypernopeaa ja päällekäyvää äärimetallia. Kaahaus on kuitenkin hyvin hallittua. Tempo pysyy tasaisen nakuttavana ja riffit ovat harkittuja ja tarttuvia. Laulaja VITRIOLIN äänenkäyttö on ehkä parasta mitä olen kuullut ikinä extreme-metallissa. Perus örinän ja rääkynän lisäksi hänestä lähtee täysin käsittämättömiä kirkunoita ja huutoja, joskin usein efektien läpi vietynä. Kammottavin ääni kuuluu kuitenkin täysin puskista tulevissa powermetal-kertseissä. Rummut ja kitarat soittaa Mick Kenney, joka on harvinaisen lahjakas molemmissa soittimissa. Anaal Nathrakh tekee omalaatuista hypermetalliaan pilke silmäkulmassa, tai ainakin kappaleiden kuten ”Blood Eagles Carved On The Backs Of The Innocents” tai ”The Necrogeddon” nimistä voisi päätellä. Imago on cybersaatanallinen. Vaikea tähän olisikaan kuvitella mitään metsäfiilistelyä, mutta toisaalta joku Wolves In The Throne Room on aivan yhtä keinotekoinen ja sähköinen yhtye kuin Anaalkin.

Liturgy

Tämä kuulostaa hyvin paljon black metallilta, mutta jotain outoa siinä on. Rummutus on levotonta kaahailua ja jatkuvaa tempon ja tahdin vaihtelua, mutta toisaalta kitarat keskittyvät tunnelmoivaan riffittelyyn ihan kuin rummuissa ei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Yhdistelmä on todella mielenkiintoinen. Toisinaan taas jäädään jumittamaan täysin atonaalisesti, mikä jatkuu ja jatkuu hypnoottisesti. Laulajan rääkynä on hauskan kuuloista, mutta liian yksitoikkoista ja sanoista on täysin mahdotonta saada selvää. Tämä yhtye saa ilmeisesti valtavasti vihaa ja hipstersyytöksiä niskaansa. Mitä vittua hipster edes tarkoittaa ja mitä väliä? Joka tapauksessa ehdottoman mielenkiintoinen yhtye.

Liturgy. Vittu mitä hipstereitä, aina kun nään farkut + t-paita -yhdistelmän niin tekee vittu mieli vetää turpaan!!!