5X Napalm Death

 

Jos ihmettelette mitä eroa on death metalilla ja grindcorella, niin kuunnelkaa Napalm Deathin ensimmäinen albumi Scum ja verratkaa sitä Harmony Corruptioniin niin tiedätte. Scum (jota en valitettavasti omista) nimittäin määritteli koko grindcoren keskimäärin minuutin mittaisilla äärimmäisyyksiin viedyillä hardcore-biiseillään. Levy on kuitenkin mielenkiintoisempi historiallisilta kuin musiikillisilta arvoiltaan. Scumin jälkeen kaikki bändin jäsenet ovat vaihtuneet ja grindiin on sotkettu... jotain muuta. Hyvä niin, sillä puhdas grindcore ei anna paljon liikkumavaraa. Silti ihme kyllä Napalm Death pysyy top-1 bändinä genressään vielä 30 vuotta perustamisen jälkeen.

Jostain syystä Napalm Death tuntuu olevan myös Anttilan alelaarien kuningas. Omistan viisi Napalm Deathin cd:tä, joista Smear Campaignia lukuunottamatta kaikki ovat löytyneet alle viidellä eurolla Anttilasta. Ja en ole edes ostanut kaikkia näkemiäni levyjä, plus veikkaan että myös Smear Campaign on ollut jossain vaiheessa alekorissa. Levyt ovat Harmony Corruption (1990), Enemy Of The Music Business (2000), Order Of The Leech (2002), Smear Campaign (2006) ja Time Waits For No Slave (2009)

Harmony Corruption on Napalm Deathin tyylipuhtain death metal-albumi, ja siinä on jo mukana suurin osa nyky-Napalm Deathista. Ero pariin aikaisempaan levyyn on huomattava. Biisit ovat monimutkaisempia, pidempiä ja sisältävät suhteessa vähemmän blastbeattia. Tästä on todella vaikea sanoa mitään, koska en ole mikään death metal -fani, ja kappaleista on vaan mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Eipä Scumkaan mikään helppo levy ole, mutta kuulen siinä kuitenkin jonkinlaisia tarttuvia punk-riffejä. Tässä taas välillä yrittää kuvitella jotain järkeä sointukulkuihin, mutta tajuaakin, että samaa saatanan järjetöntä räimettä se vaan on. Ehkä siksi levyn nimi on Harmony Corruption. 2/5

Mitä ihmettä Napalm Deathille on tapahtunut 90-luvulla? Enemy Of The Music Businessin kannessa jätkät näyttävät todella vanhoilta (vaikka ovat vain reilut 30v), mutta musiikki on hämmentävän energistä. Se on vähintään yhtä aggressiivinen kuin Scum ja kiero kuin Harmony Corruption, mutta levy rokkaa aivan eri tavalla ja saa pään nyökkäilemään väkisin. Se on äärimmäistä punkkia ja metallia ja kuulostaa ainoastaan Napalm Deathilta. Napalm Deathia ei voi vieläkään sanoa melodiseksi, mutta monin paikoin levy on väkivaltaisuudestaan ja kaoottisuudestaan huolimatta tunnelmallinen samaan tapaan kuin black metal parhaimmillaan. Ensimmäinen kappale Taste The Poison antaa hyvän kuvan levystä ja on Napalm Deathin parhaita biisejä, mutta ei ole ainoa huippukohta. Tuotanto on erinomaisen selkeää ja Barneyllä on yksi parhaita örinä-ääniä. Kaiken kaikkiaan tämä on erittäin kuunneltava albumi, jonka kanssa menee puoli tuntia nopeasti. 5/5

Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin Napalm Deathin kannet ovat aika kauheita, ja Enemy Of The Music Businessilla varsinkin. Pitääkö peräti kolmessa 2000-luvun levyssä olla samanlainen ankea ruskean sävy? Kansissa jäljitellään punk-estetiikkaan kuuluvaa leikekirjatyyliä kököllä tietokonegrafiikalla maustettuna, ja alleviivataan yhtyeen sanomaa yhdistelemällä kapitalismin, sodan ja kuoleman symboleja. Pääkalloja ja lisää pääkalloja... Olisiko kuitenkin aika jo kokeilla jotain muuta? Vaikka joku yksinkertainen valokuva vaihteeksi.

Order Of The Leech on periaatteessa samalla kaavalla tehty kuin edellinen, mutta jotain jää puuttumaan. Kuin se olisi koostettu ylijäämäbiiseistä Enemy Of The Music Businessilta. Alkupuoli on melko järjetöntä kaahausta ja loppupuolella on enemmän punk-henkisiä raitoja. Riffit ja tunnelma ei vaan toimi kovin hyvin ja levy on vain keskinkertaista grindiä. 2/5

tästäkin kannesta on olemassa ruskea versio

Smear Campaign alkaa doomilla introlla, jossa on eeppistä Morian-tunnelmaa. Ensimmäinen kappale taas on erittäin hyökkäävää grindiä ja lauluissa vuorottelee Mitch Harrisin ilkeä peikko -kähinä ja Barneyn örkki-murina. Napalm Death on hieman laajentanut skaalaansa, ainakin hitaampia osuuksia on enemmän, ja muutenkin meno on vähän progempaa. Levyllä on mainio hittibiisi When All Is Said And Done, ja muutenkin tämä on varmaan Napalm Deathin helpoimpia levyjä, mutta helvetin raskas ja äärimmäinen silti. 4/5

Tässä välissä täytyy myös kehua Napalm Deathin sanoituksia. Vaikka nimi on mikä on, niin ND ei ole koskaan lähtenyt mielettömälle gore-linjalle, vaan sanoitukset pysyvät asiapitoisina ja kantaaottavina. Sanat eivät kuitenkaan kuulosta puisevalta paasaukselta tai naiivilta maailmanparannukselta kuten vaikka suomalaisella Rotten Soundilla, vaan oikeasti fiksulta. Tai ehkä minulla on vain sellainen vaikutelma, sillä Napalm Death käyttää paljon hienoja sanoja, joita en edes ymmärrä.

Napalm Deathin voittoputki ei meinaa katketa, sillä uusin albumi Time Waits For No Slave on jälleen loistava ja bändin parhaita. Levy on täynnä mielipuolisia riffejä, helvetillistä aggressiota ja rokkaavia moshpartteja aikaisempien levyjen tapaan, mutta uutena elementtinä olen kuulevinani jotain voivodmaista futuristista tribaalidissonanssia, esim. nimikkobiisin kertosäkeessä. Vähän oudon kuuloista ehkä. Levy on näistä viidestä monipuolisin ja kokeilevin, ja ennen kaikkea biisit ovat hyviä läpi levyn. Napalm Death onnistuu yhdistämään progression, aggression ja kuunneltavuuden erinomaisesti. Grindcore on vieläkin musiikin perusta, mutta mukaan on sotkettu kaikkia mahdollisia extreme metallin tyylejä, ja tuloksena on oma jäljittelemätön soundi. 5/5

Napalm Deathilta on tullut levyjä tasaisesti noin 1-2 vuoden välein, joten tänä vuonna tai viimeistään ensi vuoden alussa voidaan varmaan taas odottaa uuden levyn ilmestyvän.