The B-52's (1979)

Tässä blogissa arvostellut levyt eivät vastaa täysin musiikkimakuani, vaikka seisonkin kaikkien arvioiden takana. Kasaridisko on esimerkiksi hieman yliedustettuna. Kuitenkin viime aikoina olen kuunnellut ehkä enemmän hyväntuulista ja hauskaa bailuhenkistä musiikkia, jota esim. viimeksi arvosteltu Kano edustaa, vaikka goottisynkistely yleensä onkin lähempänä sydäntä. B-52's saa välittömästi hyvälle tuulelle, ja bändi ei ainakaan ota musiikkiaan liian vakavasti.

Ennenvanhaan kotibileissä laitettiin cd soimaan, joko albumi tai poltettu kokoelma. Nykyään joku äpärä käy laittamassa youtubesta biisejä, joita ei malteta edes kuunnella kokonaan. Jos kokonaisen LP:n voisi laittaa soimaan bileissä, niin B-52:en debyytti olisi hyvä vaihtoehto. Se viihdyttää, eikä vaadi suurta keskittymistä auetakseen. Musiikki on hauskaa, mutta ei missään nimessä ärsyttävää huumorimusiikkia. Se ei häiritse ketään, mutta ei alistu pelkäksi taustamusiikiksi, vaan herättää outoudellaan kiinnostusta. Levy kestää alle 40min, joten siihen tuskin ehtii kyllästyäkään.

Musiikki on hauska sekoitus 50-luvun rokkia ja surffimusaa ja new wave -outoilua. Bändin ensimmäinen hitti Rock Lobster on hyvä esimerkki käsittämättömästä huumorista ja pettämättömästä tyylitajusta. Sanat kertovat absurdeista beach partyistä, joissa kaikilla on mätsäävät pyyhkeet ja meressä ui keksittyjä eläimiä. Ja laiturin alla on tietenkin rock lobster: "Red snappers snappin' / Clam shells clappin' / Muscles flexin' / Flippers flippin'". Pääinstrumentteina on oudosti viritetty kitara soittamassa helvetin yksinkertaista riffiä ja halpa urku. Rumpujen lisäksi ei paljon muuta olekaan, paitsi tietty cowbell. Sille, että kappale kestää lähes 7min ei ole mitään perusteita, mutta kappaletta ei voi olla rakastamatta. Loppupuolen eläinäänet on matkittu suoraan Flaming Lipsin I Can Be A Frog -kappaleeseen, ja voin kuvitella että The B-52's on inspiroinut monia muitakin artisteja. Mm. John Lennon innostui musiikintekoon vielä ennen kuolemaansa kuultuaan Rock Lobsterin. Rock Lobsterin lisäksi levyllä on tietenkin muitakin hyviä biisejä, kuten esimerkiksi kaikki muut.

The B-52:en laulusuorituksia täytyy erikseen kehua. Fred Schneiderin puhelauluääni on vain hauska, mutta Cindy Wilsonin tai Kate Piersonin (tai molempien, en osaa sanoa) ääni nostaa positiivisella tavalla niskakarvat pystyyn. Äänessä on punkmaista välinpitämätöntä asennetta, ja jotenkin se tunne ja vakavuus, jolla älyttömiä sanoituksia lauletaan, vakuuttaa ja tekee B-52:sta niin paljon enemmän kuin pelkän huumori- tai bilebändin.

The B-52:en erikoinen huumori tuo muuten hieman mieleen Talking Headsin, ja tästä aasinsilta siihen, että David Byrne on tuottanut bändin Mesopotamia EP:n. Sitä olen nähnyt esim. levymessuilla useasti halpaan hintaan, ja suosittelen myös. Ehkä arvioin myöhemmin.

Mikä friikkisirkus!