Petos - Toivo parasta ja pelkää pahinta (2010)
Petoksesta minulla ei ollut oikeastaan mitään mielipidettä, joten saatoin vain toivoa parasta ja pelätä pahinta tältä levyltä. Yllätys on todella positiivinen. Jo ensimmäisestä introhenkisestä biisistä alkaen tajuaa, että Petos on oikeasti saatanan kova räppäri. Flow menee toisinaan biitistä ohi ja läpät saattavat äkkiseltään kuulostaa turhalta shokeeraamiselta ja sosiaalipornolta, mutta Petoksella on silti lähes parasta räp-lyriikkaa mitä suomeksi olen kuullut. Aiheet vaihtelevat kaupunkielämän pimeästä puolesta vainoharhaiseen maailmanpolitiikkaan. Artistin omaa ei-niin-ihailtavaa elämäntapaa ja asennetta summaa parhaiten Sen ajan murhe, joka on ehkä suosikkibiisini. Useissa kappaleissa otetaan kantaa, mutta levy ei onneksi sisällä mitään lapsellista ”jengi vetää kamaa ja poliitikot ei tee mitään” -itkua. Lähestymistapa on kyyninen ja vittuuntunut, ja kritiikki on usein ihan fiksua, mutta tietenkin tiivistettynä viihdyttävän vittuilevaan räpmuotoon. Arvosteluun voisi pistää vaikka kuinka monta lainausta sanotuksista, mutta tässä yksi lämmittävä esimerkki: ”Ahtisaaren rauhannobelikin tuli viimein perille, ja ihan oikeaan osoitteeseen niinku Henry Kissingerille”.
Petoksen synkkään maailmankuvaan sopii täydellisesti artistin itsensä tuottamat biitit, jota voisi Synkkää Sörkkää lainaten luonnehtia horrorfunkiksi (horrorfunkista puheenollen kuunnelkaa Friday the 13th kolmosen tunnari...). Biitit ovat enimmäkseen hitaita, synkkiä ja hieman kotikutoisen kuuloisia, mutta toimivia. Tyyli pysyy yhtenäisenä mutta mielenkiintoisena koko levyn. Vaikutteita on otettu jenkkiläisiltä horrorcoreräppäreiltä, mihin jo kansikin yöllisen poseerauksen ja vierailijalistan kera viittaa. Levyllä onkin feattaamassa pari alan sankaria (ADR & Malice) jenkeistä, jotka tyylillisesti sopivat levylle hyvin.
Levyllä on pari vähän tylsää kappaletta, ja Pikkupirun featti kappaleessa Meidän puolella tai meitä vastaan on hämmentävä. Petoksen jutut ovat osuvaa, joskin teknisesti alkeellista, laimean nykypolitiikan kritiikkiä: ”saatanaako sorkitte, vittuako vaklaatte / ette tekään päästä meitä suljettujen ovienne taakse / missä niinkutsuttu eliitti määrää meidän historian kulun”. Sen sijaan Pikkupiru menee hieman aiheesta ohi räppäämällä samassa kappaleessa vesurilla raiskaamisesta, vauvan syömisestä, nekrofiliasta ynnä muusta. Vähän sama irtonaisuuden ongelma vaivaa ulkomaalaisia vierailijoita, mutta heillä on kuitenkin aivan eri tasoinen karisma ja luontevuus mikrofonissa, kun taas Pikkupiru ei ihan oikeasti osaa räpätä. No, ehkä vitsi hieman nauratti ekalla kuuntelulla. Lisää huumoria tuo Vyöhyketerapialla vieraileva Raimo, joka ei myöskään hirveästi osaa räpätä, mutta jutut ovat ihan sympaattisia ja sopivat levyn ainoaan vähän kevyempään biisiin.
Suosittelen.
Hannibal & Joku Roti Mafia - Ad Portas (2010)
Odotetustikin vuoden 2010 paras kotimainen räplevy on Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas, vaikka en ole edes kuullut muita kuin nämä neljä ostamaani levyä. Ensinnäkin biitit, joista on enimmäkseen vastuulla Ilari Autio, ovat parhaita mitä olen pitkään aikaan kuullut Suomesta tai ulkomailta. Puuratti esimerkiksi on aivan samalla tasolla kuin vaikka vanhat UGK-klassikot, joille biisillä tehdään kunniaa. Orgaaninen etelän g-funk-soundi on hallussa, mutta biiteissä on kuintekin omalaatuisia jippoja, kuten akustinen kitara Viimeset päivät -kappaleessa tai reggae-sämple Sielunruokaa -kappaleessa. Ainoa hieman heikompi biisi on Eilen-tännään-huomena, joka on turhan geneeristä g-funk pörinää, ja kertsikin on tylsähkö.
Tietenkään pelkät biitit eivät tee klassikkoa, vaan Hannibal on ehdottomasti Suomen kovimpia räppäreitä. Hänellä on simppeli, suoraviivainen ja rento tyyli, joka kuulostaa harvinaisen luontevalta. Flow ei ole hirveästi muuttunut vuosien varrella, mutta kirjoittaminen on selvästi hioutunut huippuunsa ja muutenkin karisma on omaa luokkaansa. Vaikka taustat ovat mahtavia, niin Hannibal saa vietyä huomion asiapitoisiin sanoituksiin. Periaatteessa aihepiireissä on samaa nykymaailman kritiikkiä kuin Petoksella, mutta Hannibal lisää myös ironiaa ja räp-kliseillä leikittelyä, joten levy ei ole lainkaan synkkä. Tähänkin voisi laittaa vaikka kuinka monta lainausta levyltä, mutta ne eivät tekisi ehkä oikeutta kokonaisuudelle. Ad Portasilla on hyvin oivallettu se, mikä räpissä on tärkeintä eli luonteva sanailu, jossa yhdistyy osuvat riimit, huumori ja painava asia. Ei mitään turhaa kikkailua, kiusaannuttavaa tarinankerrontaa tai puuduttavaa angstailua.
Vierailijoista vielä sen verran, että ne ovat kaikki hyviä. Joku Roti Mafian ulkopuolelta on mm. amerikkalainen veteraani K-Rino kritisoimassa katolista kirkkoa ja Ritarikunnan Lempi Joe, jonka lyhyt huumevalistussäkeistö ja loppuspiikki kappaleessa Kuuletko kama kutsuu on lähes levyn parasta antia, ja hauskaa kontrastia Opaalin levyn jälkeen. Ad Portas on erittäin monipuolinen ja kypsä albumi. Tulenkantajien jälkeinen Pahat Viinit -levy Sopan kanssa on hyvä sekin, mutta lyrikaaliselta annilta tämä on aivan eri tasolla, ja luo valtavan suuret odotukset seuraavalle levylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti