Jos kirpparilaatikossa on levyjä hintaan 0,1e, josta saa vielä -50%, niin kai jotain on ostettava. Ensinnäkin mukaan lähti K-Telin julkaisema New Beat Box Mix -kokoelma vuodelta 1989. En ostanut levyä pelkästään hinnan, Tapsa Rantasen upean kannen tai BEST MIX HITS EVER -mainoslauseen takia, vaan siksi, että levyllä oli muutama ihan kiinnostava biisi. Toisena ostoksena oli Max Mix Collection (1989) parin hyvän italobiisin takia, sekä ylläriostoksena peräti 25 senttiä maksanut Dr Dj Cerlan Rotterdam '93 -sinkku (1993), jolta odotin jotain old school hardcore -tuuttausta.
New Beat Box Mix alkaa B.A.T. nimisen yhtyeen (There's a) bat in my house -kappaleella. Hieno kappaleennimi, ja ihan ok old school housea. A-puolelta löytyy myös Hithousen samanhenkinen Jack to the sound of the underground, joka taas ei ole niin hieno nimi, mikäli ymmärrän verbin jack oikein, mutta raita on ihan kiinnostava. Tämä kappale on saattanut innoittaa Prodigyä, sillä siitä löytyy tuttu No Good -sämple. A-puolella on myös Eddy Huntingtonin kova italobiisi Physical Attraction ja Laserdancen avaruussyntikkabiisi Around The Planet.
B-puoli ei ala hyvin. Tolga "Flim Flam" Balkanin (nimikään ei lupaa hyvää) ja 49ersien biisit ovat useiden muiden saman aikakauden tanssibiisien tapaan korneja kollaaseja random sämplejä simppeliin tanssibiittiin. En ymmärrä mikä pointti näissäkin on. Onneksi b-puolelta löytyy myös David Grantin ihan ok housebiisi r'n'b -vokaaleilla, sekä miksauksen helmenä Humanoidin Stakker Humanoid, joka on The Future Sound Of Londonin toisen jampan varhainen acid-hitti. New Beat Box Mix on siis ihan jees kokoelmamiksaus kasarin lopun housea/acidia/italoa/proto-eurodancea retroiluhetkiin.
Sen sijaan Max Mix Collection ei nappaa. Ajattelin, että tämä olisi ollut kokoelma Max Mix -levyjen biisejä, mutta sen sijaan sainkin turhan ja lyhyen megamixauksen, jossa on jotain typerää Max Mix -haippausta päällä. Tämä on varmana ollut alunperin joku ilmaisnäyte tai kaupanpäällinen, eikä ilmaisenakaan olisi järkevä hankinta hyllytilaa viemään. Tässä pitäisi olla Eddy Huntingtonin U.S.S.R., mutta en edes huomannut biisiä. B-puolta en viitsi edes kuunnella. Ehkä vinyylistä saa tehtyä sipsikulhon tai kellon.
Dr Dj Cerlan kappale Rotterdam '93 ei olekaan kovin hardcorea, mutta se on ihan hauska ja yksinkertainen teknobiisi, jossa luuppaa aivoja tuhoava "boko pa" -vokaalisämple. Pitäisikö Rotterdam lausua noin? Tykkään myös hihateista, mutta en silti ole ihan vakuuttunut onko tohtori-dj:n arvonimi ansaittu.
Hinta-laatusuhde:
New Beat Box Mix 3/5
Max Mix Collection 1/5
Dr Dj Cerla 3/5
Kuumin trendi keikkarintamalla on albumiKLASSIKOIDEN soittaminen kokonaisuudessaan. Nyt näkyy mainoksia Metallicasta soittamassa koko Black Albuminsa Sonispheressä. Metallica nyt on tämän vuosituhannen vähiten kiinnostava artisti, ja Black Album ei edes ole SE klassikkolevy bändiltä. Ehkä he tietävät itsekin uuden materiaalin olevan paskaa, eivätkä enää osaa soittaa Master of Puppetsia tai jotain. Mutta se Metallicasta. Myös useat muut vanhat bändit tekevät tätä nykyään, ja Suomessakin on tämä albumiklassikot-konserttisarja, jossa on ollut artisteja Pelle Miljoonasta Liekkiin.
En ymmärrä. Jos haluaisin kuunnella albumiklassikon alusta loppuun, niin sitten kuuntelisin albumiklassikon. Keikalla haluan kuulla jotain yllättävää. Monesti olen mennyt kuuntelemaan bändiä tuntien ehkä yhden vanhemman levyn tai ehkä vain pari biisiä, ja olen poistunut miettien "onpa niillä muillakin levyillä kovia biisejä, pitää tutustua". Esimerkiksi Melvinsiltä tiesin aikoinaan vain ehkä Houdinin ja jotain satunnaisia kappaleita, vaikka bändin diskografia on valtava (ja epätasainen). Livenä he saivat kuitenkin kehnommatkin biisit toimimaan. Jos Melvins nyt vielä kerran tulee Suomeen, niin en todellakaan haluaisi kuulla pelkkää Houdinia, vaikka käsittääkseni sekin on joskus esitetty alusta loppuun.
Toki keikalla on mukavaa, että osa biiseistä on valmiiksi tuttuja, jotta on välitöntä tarttumapintaa ja porukka voi hoilata mukana. Hyvät keikkasetit kuitenkin sisältävät sekoituksen uutta ja vanhaa. Satunnaista yleisöä miellyttäviä hittejä, faneja miellyttäviä yllätysraitoja, covereita jne. Vaikka moni vieläkin keikkaileva bändi on tehnyt parhaat tuotoksensa jo aikoja sitten, niin varmasti uusiltakin levyiltä löytyy satunnaisia kovia biisejä, joista koostaa settilista.
Albumiklassikot livenä -buumi on typerää nostalgiaa keskittymiskyvyttömille ihmisille, jotka haluavat kuulla vain niitä tuttuja hittejä keikalla ja kotona, ja minä aion boikotoida jokaista keikkaa, jonka nimi on joku plays jotakin.
Soul-laulaja Oran "Juice" Jones (ei sukua OJ Da Juicemanille) on todellinen yhden hitin ihme, ja The Rain on se hittibiisi. Sitäkään tuskin kovin moni tietää ainakaan Suomessa. Kappaleessa Juice kertoo falsetossa kuinka hän yllätti naisensa toisen miehen seurasta, ja tausta on loistavaa semielektronista sadepäivän kruisailumusiikkia. Miehen gangsteri/player -imago vaikuttaa vähän teennäiseltä, mutta The Rain on kaikin puolin hieno biisi. Parasta kappaleessa on lopun kaksiminuuttinen avautuminen täynnä tiputtavia laineja kuten: "I gave you things you couldn't even pronounce" tai "You without me is like corn flakes without the milk". Videon kanssa toimii vielä paremmin.
B-puoli on taas a-puolen vastakohta. Your Song on Billy Paul -henkistä pehmosoulia (ei kuitenkaan coveri Billy Paulin Your Songista). Ei huono biisi, mutta tuskin tulee kuunneltua uudestaan.
Jossain 2000-luvun puolenvälin post-metal -huumassa ostin Calliston debyyttialbumin True Nature Unfolds, joka on vieläkin mielestäni parhaita kotimaisia metallilevyjä. Tokalla albumilla Noirilla on aika vähän tekemistä enää metallin kanssa, ja sen instrumentaalifiilistelyt eivät koskaan oikein iskeneet, vaikka sitä vähän joka puolella hehkutettiin. Nyt sitten ostin levyn vitosella Anttilasta kokeilumielessä.
Post-metal on vähän dorka genremääritelmä, mutta sillä tarkoitetaan instrumentaalivoittoista maalailevaa metallimusiikkia. Tuotanto on yleensä viimeisen päälle, musiikkia maustetaan erilaisilla metallille epätyypillisillä instrumenteilla, biisit ovat pitkiä ja musiikkia väännetään äärimmäisen tosissaan. Laulut ovat usein taka-alalle jäävää örinää maustettuna silloin tällöin puhtailla vokaaleilla. Osa post-metalliksi luokitelluista bändeistä tekee äärimmäisen raskasta jumittelua, ja osa haikeaa fiilistelyä. En hirveästi seuraa mitään genrejä, mutta jotenkin tuntuu, että post-metal alkaa olla jo poissa muodista.
Calliston Noir tuo aika vaihtelevat fiilikset näin kuusi vuotta julkaisunsa jälkeen. Bändi vie taitavasti tunnelmista toisiin. Pitkissä kappaleissa on eeppisiä osioita, jotka kehittyvät ja sulautuvat toisiinsa sujuvasti. Pääpaino on ilmavassa tunnelmoinnissa, mutta välillä tulee särökitarajunttaustakin, ihan vaan, että tätä voisi markkinoida heviyleisölle. En aivan ymmärrä lauluosioiden pointtia. Ihan kuin örinälaulut olisivat jokin muisto edelliseltä levyltä. Tähän ne eivät varsinaisesti sovi, mutta eivät toisaalta ärsytäkään. Uusimmalla levyllä Providencella on ilmeisesti ihan puhtaita lauluja, mikä ei ole lainkaan yllättävä jatkumo.
Kaikki on niin hyvin tehtyä, ja turkulaisen Calliston menestyksestä genrensä kansainvälisenä huippunimenä voi olla ylpeä, mutta valitettava TOTUUS on se, että eihän nämä kappaleet kovin hyviä lopulta ole. Eka biisi on loistava ja toka biisi lähtee noin puolenvälin jälkeen mielenkiintoiseksi, mutta suunnilleen puolet levystä on tasapaksua ja tylsää, vain joitain mielenkiintoisia osuuksia siellä täällä. Kaikki on jotenkin tehty sen saman viitekehyksen mukaan. Eka vähän haikeaa jatsahtavaa tunnelmointia, kitaranäppäilyä, sitten joku mystinen osuus ja sitten lähtee puuduttava metalliriffi ja vähän örinää. Kappaleita kehitellään, mutta kliimaksit jäävät vaisuiksi. Vähemmälläkin yrittämisellä pääsisi yhtä isoihin tunnelmiin, eikä hyvät riffit siellä täällä mitenkään haittaisi.
ABC:n juuret ovat Sheffieldin taiteellisissa post-punk piireissä, mutta vuoden 1982 debyytti Lexicon of Love on jotain aivan muuta. Yhtye halusi pakkomielteisesti tehdä mahdollisimman suuren ja viimeisen päälle tuotetun levyn. Siinä he onnistuivatkin, ja levy myi helvetisti. Varmaan myös Suomessa, koska Lexicon of Lovea näkee vähän joka paikassa muutaman euron hintaan.
Ensimmäinen asia, johon Lexicon of Lovessa kiinnittää huomiota on juuri tuotanto. Supertuottaja Trevor Hornin hioma levy kuulostaa viuluineen ja saksofoneineen todella suurelta ja hienostuneelta. Vaikutteet tulevat phillysoulista, amerikkalaisessa diskosta ja Roxy Musicin popimmista hetkistä. ABC kuulostaa ärsyttävän hyvältä. Yleensä inhoan viuluja pop-musiikissa, mutta tässä kaikki instrumentit uppoavat luontevasti kokonaisuuteen ja yksityiskohdat ovat tasapainossa. Vain All of My Heart on itselleni turhan imelä. Kaikki kappaleet kertovat laulaja Martin Fry'n sydänsuruista, mutta aihe ei kyllästytä, sillä mies on erinomainen sanoittaja. Vertaukset ja riimit ovat kiinnostavia ja nokkelia.
Kannessa Martin Fry esittää näyttelijää, joka esittää sankaria. Kun katsoo bändin live-esiintymistä kiiltävissä puvuissa, tulee mieleen vain, että lavalla on todennäköisesti ihan perusjamppoja, jotka esittävät esittävänsä supertähtiä. Kömpelöä, mutta varmaan ihan tarkoituksellista. 1980-luvun Sheffield oli täysin eri maailma kuin ABC:n väriloisto ja kimallus. Bändillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta, mutta mitä väliä, he tekivät hyvää musiikkia. Poison Arrow ja The Look of Love -hitit ovat upeita kappaleita, ja moni muu biisi pääsee lähelle.
Silti Lexicon of Love ei käy kovin usein soittimessani. Hienostunut diskopop ei ole ehkä ihan minun tyylistä musiikkia, ja levyllä ei ole juuri yllätyksiä. Jos tunnet hittibiisit, niin loput ovat melko samaa tavaraa. Noin puolet biiseistä ei aiheuta mitään tuntemuksia, mutta jo pelkästään The Look Of Love tekee tästä ostamisen arvoisen.
Jerry Harrison ei ole kovin kiinnostava tyyppi. Hän on ollut loistavissa yhtyeissä Modern Lovers ja Talking Heads, hän on varmasti erinomainen ja visionäärinen muusikko, ja hyvännäköinen kaveri ainakin kasaristandardeilla, mutta silti liian karismaton perusjamppa herättääkseen kiinnostusta. Kai hän vain on liian mukava ja nöyrä Jonathan Richmanin ja David Byrnen kaltaisten kusipäiden rinnalla. Itselläni ei ollut mitään käsitystä hänen persoonastaan tai soolourastaan ainakaan ennen kun ostin nämä pari albumia. Jonkun aikaa jouduin miettimään kannattaako maksaa 6 euroa levyistä, jotka jäävät todennäköisesti vain viemään tilaa hyllystä, vain siksi, että fanitan Talking Headsia. Onneksi ostin.
The Red And The Black on kuin sisar Talking Headsin loistavalle Remain In Lightille ja serkku David Byrnen mainiolle Catherine Wheelille. Jerryn eka soolo tuli vuonna 1981, vain vuosi Remain In Lightin jälkeen Talking Headsin ollessa hajoamispisteessä. Jerry yritti joko toistaa levyn menestyksen, tai sitten tämä on oikeasti hänen tyylistään musiikkia, ja Remain In Lightin erinomaisuudesta voimmekin kiittää suurelta osin Jerry Harrisonia. Miten päin vain, tämä on kuin löytäisi unohdetun, mutta toimivan jatko-osan.
Samat erikoiset rytmit ja paranoia on myös The Red And the Blackilla, ja soittajat ovat pitkälti samoja kuin Remain In Lightillä. Levy iski ekalla kertaa niin, etten voinut tehdä muuta kuin kuunnella sen kaksi kertaa putkeen sohvalla istuen. Jerryn matala lauluääni kuulostaa joltain Ian Curtisin, Bowien ja David Byrnen välimuodolta. Ei mitenkään omaperäinen siis, mutta toimii. Kappaleissa ei ole hittimateriaalia, vaan levy on tasainen kokonaisuus. Siksi se ei ole myöskään klassikko. Henkilökohtainen lemppari on kuumottavan apokalyptinen Worlds in Collision, jossa sämplätään koirien haukuntaa ja Hitlerin puhetta jyräävän grooven päälle. Muutenkin jonkinlainen kolmannen maailmansodan uhka tuntuu olevan toistuva teema levyllä. The Red And The Black ylittää Talking Headsin pimeimmät ja vainoharhaisimmat hetket, ja lähentelee välillä Joy Divisionin synkkyyttä. Ihme juttu, koska Jerry Harrison kuitenkin vaikuttaa kuitenkin ihan vekkulilta kaverilta. Ehkä Reaganin alkanut kausi ei luonut positiivista henkeä uudelle vuosikymmenelle.
Jerryn toinen albumi Casual Gods tuli 7 vuotta ekan jälkeen Talking Headsin ollessa jälleen hajoamaisillaan. Casual Gods on yllättäen myös erittäin hyvä levy. Taiteellisuudesta on otettu hieman takapakkia, ja osa Casual Godsin biiseistä kuulostaa tavanomaisemmalta funk-vaikutteiselta kasari poprockilta. Vaikka levy ei ole aivan yhtä kiinnostava, siellä täällä on mielenkiintoisia kokeiluja, ja tällä kertaa mukana on melkein hittejäkin. Jerryn laulu kuulostaa vapautuneemmalta, ja osassa biisejä on erinomaisia kertosäkeitä. Toisaalta levyllä on jotain huonojakin hetkiä, kuten Cherokee Chief, joka on tyhmä jo biisinnimenä. Typerä hard rock -riffi, Talking Headsin Girlfriend Is Betteristä lainattu laskeva bassokuvio, ja Jerryn Mick Jagger -imitaatio ei vain toimi. Tämäkin levy on myös ihmeen synkkä, kuten jo kannestakin näkee, mutta ei niin painostava kuin edellinen.
Jerry Harrisonin kaksi ekaa soololevyä ovat positiivisia yllätyksiä, ja suosittelen ainakin Talking Headsin faneille.
The Red And The Black (1981) ja Casual Gods (1988):
En ole oikeasti kuunnellut juuri mitään musiikkia vuodelta 2011, joten heitän arvalla, että vuoden paras levy on Mastodonin The Hunter (kuunnellut pari kertaa, en päässyt oikein sisälle), ja parhaat biisit ovat Adelen Rolling In The Deep, Burialin Street Halo tai The Rapturen How Deep is Your Love.
Radiota olen joutunut vastentahtoisesti kuuntelemaan, ja tässä ovat vuoden paskimmat hitit:
1. Jennifer Lopez - On the floor
Jennifer Lopezin olisi jo pitänyt painua unohduksiin, mutta ei. Tämän vuoden alussa ilmestyi ehdottomasti viime vuosien paskin tanssihitti On the floor, joka ylittää jopa Black Eyed Peasin ja Pitbullin paskuudessaan. Ainiin, Pitbullihan feattaa tässä. Oli ihan pakko tarkistaa, ettei vaan Black Eyed Peasin Will.I.Am olisi tuottanut tätä paskaläjää. Ei ole, mutta selvää BEP vibaa tässä on, väittäisin jopa, että The Time (Dirty Bit) paskahittiä on apinoitu, paitsi että J.Lo lainaa Lambadan säveltä. Jumalauta! Kaikista maailman biiseistä juuri Lambadaa.
2. Klamydia - Haaveet elättää
Tämä on oikeasti viime vuodelta, mutta olen kuullut tänä vuonna sitä liikaa radiosta (tosin luulin pitkään Yöksi). Klamydiaa paskempaa on vain Klamydia vakavana. "Sun unelmissa voima itää". Voi vittu, kai nuo kliseet koskettaa jotain, mutta mielestäni voisivat pysyä siinä junttihuumorissa.
3. Britney Spears - Criminal
Britney on J.Lon ohella toinen ysärin lopun artisti, jonka comebackia en toivonut. Ihmettelen miksi Rebecca Blackista on tullut niin suuri vitsi, vaikka päivittäin radiossa soi sata kertaa kauheampaa, kliseisempää ja latteampaa kuraa kuten Britney tai J.Lo. Britneyn äänestä en ole tykännyt koskaan, mutta tämä kappale päätyy listalle ihan sen huilun takia. Dorka huiluriffi huvittaa joka kerta, ja Britney kaiken lisäksi laulaa tismalleen samalla sävelellä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulumelodia menee tismalleen yhteen jonkun instrumentin kanssa. En pidä edes Iron Manista siksi. Sanat eivät onneksi ole ihan yhtä turhaa paskaa kuin nämä muut tällä listalla.
4. Apulanta - Pihtiote
Apulanta pääsee vuosi toisensa jälkeen henkilökohtaiselle paskalistalleni. Kappale on tuttua Apulantaa, noloa angstailua ja herkistelyä, melodialtaan suomalaisiin uppoavaa mitäänsanomatonta radiorokkia. Toni Virtanen on Olli Lindholmin ja Jouni Hynysen ohella ärsyttävimpiä mieslaulajia Suomessa. Kappaleen tuotanto menee täysin överiksi, kauheata sinfoniapelleilyä ja AUTOTUNE, jota kannattaisi käyttää vain siihen mihin se on tarkoitettukin eli pitämään Toni Virtanen nuotissa.
5. Pink - Fucking Perfect
Viidennelle sijalle voisi laittaa minkä tahansa sekunda electrohousehitin, mutta klubibiisit nyt ovat klubibiisejä. Enemmän ärsyttää vakavissaan tehty paska, kuten tämä uusi Pink. Oikeasti, onko nyt 2001 vai 2011? Radiossa soi J.Lo, Britney ja Pink. Tämä kappale muistuttaa jonkun verran Emilian ysärihittiä Big Big World naiiviudellaan, mutta rock-uskottavuuden pelastaa sana FUCK.
