Jerry Harrison - The Red and the Black (1981) & Casual Gods (1988)

Jerry Harrison ei ole kovin kiinnostava tyyppi. Hän on ollut loistavissa yhtyeissä Modern Lovers ja Talking Heads, hän on varmasti erinomainen ja visionäärinen muusikko, ja hyvännäköinen kaveri ainakin kasaristandardeilla, mutta silti liian karismaton perusjamppa herättääkseen kiinnostusta. Kai hän vain on liian mukava ja nöyrä Jonathan Richmanin ja David Byrnen kaltaisten kusipäiden rinnalla. Itselläni ei ollut mitään käsitystä hänen persoonastaan tai soolourastaan ainakaan ennen kun ostin nämä pari albumia. Jonkun aikaa jouduin miettimään kannattaako maksaa 6 euroa levyistä, jotka jäävät todennäköisesti vain viemään tilaa hyllystä, vain siksi, että fanitan Talking Headsia. Onneksi ostin.

The Red And The Black on kuin sisar Talking Headsin loistavalle Remain In Lightille ja serkku David Byrnen mainiolle Catherine Wheelille. Jerryn eka soolo tuli vuonna 1981, vain vuosi Remain In Lightin jälkeen Talking Headsin ollessa hajoamispisteessä. Jerry yritti joko toistaa levyn menestyksen, tai sitten tämä on oikeasti hänen tyylistään musiikkia, ja Remain In Lightin erinomaisuudesta voimmekin kiittää suurelta osin Jerry Harrisonia. Miten päin vain, tämä on kuin löytäisi unohdetun, mutta toimivan jatko-osan.

Samat erikoiset rytmit ja paranoia on myös The Red And the Blackilla, ja soittajat ovat pitkälti samoja kuin Remain In Lightillä. Levy iski ekalla kertaa niin, etten voinut tehdä muuta kuin kuunnella sen kaksi kertaa putkeen sohvalla istuen. Jerryn matala lauluääni kuulostaa joltain Ian Curtisin, Bowien ja David Byrnen välimuodolta. Ei mitenkään omaperäinen siis, mutta toimii. Kappaleissa ei ole hittimateriaalia, vaan levy on tasainen kokonaisuus. Siksi se ei ole myöskään klassikko. Henkilökohtainen lemppari on kuumottavan apokalyptinen Worlds in Collision, jossa sämplätään koirien haukuntaa ja Hitlerin puhetta jyräävän grooven päälle. Muutenkin jonkinlainen kolmannen maailmansodan uhka tuntuu olevan toistuva teema levyllä. The Red And The Black ylittää Talking Headsin pimeimmät ja vainoharhaisimmat hetket, ja lähentelee välillä Joy Divisionin synkkyyttä. Ihme juttu, koska Jerry Harrison kuitenkin vaikuttaa kuitenkin ihan vekkulilta kaverilta. Ehkä Reaganin alkanut kausi ei luonut positiivista henkeä uudelle vuosikymmenelle.

Jerryn toinen albumi Casual Gods tuli 7 vuotta ekan jälkeen Talking Headsin ollessa jälleen hajoamaisillaan. Casual Gods on yllättäen myös erittäin hyvä levy. Taiteellisuudesta on otettu hieman takapakkia, ja osa Casual Godsin biiseistä kuulostaa tavanomaisemmalta funk-vaikutteiselta kasari poprockilta. Vaikka levy ei ole aivan yhtä kiinnostava, siellä täällä on mielenkiintoisia kokeiluja, ja tällä kertaa mukana on melkein hittejäkin. Jerryn laulu kuulostaa vapautuneemmalta, ja osassa biisejä on erinomaisia kertosäkeitä. Toisaalta levyllä on jotain huonojakin hetkiä, kuten Cherokee Chief, joka on tyhmä jo biisinnimenä. Typerä hard rock -riffi, Talking Headsin Girlfriend Is Betteristä lainattu laskeva bassokuvio, ja Jerryn Mick Jagger -imitaatio ei vain toimi. Tämäkin levy on myös ihmeen synkkä, kuten jo kannestakin näkee, mutta ei niin painostava kuin edellinen.

Jerry Harrisonin kaksi ekaa soololevyä ovat positiivisia yllätyksiä, ja suosittelen ainakin Talking Headsin faneille.

The Red And The Black (1981) ja Casual Gods (1988):

Paskimmat hitit 2011

En ole oikeasti kuunnellut juuri mitään musiikkia vuodelta 2011, joten heitän arvalla, että vuoden paras levy on Mastodonin The Hunter (kuunnellut pari kertaa, en päässyt oikein sisälle), ja parhaat biisit ovat Adelen Rolling In The Deep, Burialin Street Halo tai The Rapturen How Deep is Your Love.

Radiota olen joutunut vastentahtoisesti kuuntelemaan, ja tässä ovat vuoden paskimmat hitit:

1. Jennifer Lopez - On the floor

Jennifer Lopezin olisi jo pitänyt painua unohduksiin, mutta ei. Tämän vuoden alussa ilmestyi ehdottomasti viime vuosien paskin tanssihitti On the floor, joka ylittää jopa Black Eyed Peasin ja Pitbullin paskuudessaan. Ainiin, Pitbullihan feattaa tässä. Oli ihan pakko tarkistaa, ettei vaan Black Eyed Peasin Will.I.Am olisi tuottanut tätä paskaläjää. Ei ole, mutta selvää BEP vibaa tässä on, väittäisin jopa, että The Time (Dirty Bit) paskahittiä on apinoitu, paitsi että J.Lo lainaa Lambadan säveltä. Jumalauta! Kaikista maailman biiseistä juuri Lambadaa.

2. Klamydia - Haaveet elättää

Tämä on oikeasti viime vuodelta, mutta olen kuullut tänä vuonna sitä liikaa radiosta (tosin luulin pitkään Yöksi). Klamydiaa paskempaa on vain Klamydia vakavana. "Sun unelmissa voima itää". Voi vittu, kai nuo kliseet koskettaa jotain, mutta mielestäni voisivat pysyä siinä junttihuumorissa.

3. Britney Spears - Criminal

Britney on J.Lon ohella toinen ysärin lopun artisti, jonka comebackia en toivonut. Ihmettelen miksi Rebecca Blackista on tullut niin suuri vitsi, vaikka päivittäin radiossa soi sata kertaa kauheampaa, kliseisempää ja latteampaa kuraa kuten Britney tai J.Lo. Britneyn äänestä en ole tykännyt koskaan, mutta tämä kappale päätyy listalle ihan sen huilun takia. Dorka huiluriffi huvittaa joka kerta, ja Britney kaiken lisäksi laulaa tismalleen samalla sävelellä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulumelodia menee tismalleen yhteen jonkun instrumentin kanssa. En pidä edes Iron Manista siksi. Sanat eivät onneksi ole ihan yhtä turhaa paskaa kuin nämä muut tällä listalla.

4. Apulanta - Pihtiote

Apulanta pääsee vuosi toisensa jälkeen henkilökohtaiselle paskalistalleni. Kappale on tuttua Apulantaa, noloa angstailua ja herkistelyä, melodialtaan suomalaisiin uppoavaa mitäänsanomatonta radiorokkia. Toni Virtanen on Olli Lindholmin ja Jouni Hynysen ohella ärsyttävimpiä mieslaulajia Suomessa. Kappaleen tuotanto menee täysin överiksi, kauheata sinfoniapelleilyä ja AUTOTUNE, jota kannattaisi käyttää vain siihen mihin se on tarkoitettukin eli pitämään Toni Virtanen nuotissa.

5. Pink - Fucking Perfect

Viidennelle sijalle voisi laittaa minkä tahansa sekunda electrohousehitin, mutta klubibiisit nyt ovat klubibiisejä. Enemmän ärsyttää vakavissaan tehty paska, kuten tämä uusi Pink. Oikeasti, onko nyt 2001 vai 2011? Radiossa soi J.Lo, Britney ja Pink. Tämä kappale muistuttaa jonkun verran Emilian ysärihittiä Big Big World naiiviudellaan, mutta rock-uskottavuuden pelastaa sana FUCK.

Paskaa joulua ja ankeaa uutta vuotta!

The B-52's (1979)

Tässä blogissa arvostellut levyt eivät vastaa täysin musiikkimakuani, vaikka seisonkin kaikkien arvioiden takana. Kasaridisko on esimerkiksi hieman yliedustettuna. Kuitenkin viime aikoina olen kuunnellut ehkä enemmän hyväntuulista ja hauskaa bailuhenkistä musiikkia, jota esim. viimeksi arvosteltu Kano edustaa, vaikka goottisynkistely yleensä onkin lähempänä sydäntä. B-52's saa välittömästi hyvälle tuulelle, ja bändi ei ainakaan ota musiikkiaan liian vakavasti.

Ennenvanhaan kotibileissä laitettiin cd soimaan, joko albumi tai poltettu kokoelma. Nykyään joku äpärä käy laittamassa youtubesta biisejä, joita ei malteta edes kuunnella kokonaan. Jos kokonaisen LP:n voisi laittaa soimaan bileissä, niin B-52:en debyytti olisi hyvä vaihtoehto. Se viihdyttää, eikä vaadi suurta keskittymistä auetakseen. Musiikki on hauskaa, mutta ei missään nimessä ärsyttävää huumorimusiikkia. Se ei häiritse ketään, mutta ei alistu pelkäksi taustamusiikiksi, vaan herättää outoudellaan kiinnostusta. Levy kestää alle 40min, joten siihen tuskin ehtii kyllästyäkään.

Musiikki on hauska sekoitus 50-luvun rokkia ja surffimusaa ja new wave -outoilua. Bändin ensimmäinen hitti Rock Lobster on hyvä esimerkki käsittämättömästä huumorista ja pettämättömästä tyylitajusta. Sanat kertovat absurdeista beach partyistä, joissa kaikilla on mätsäävät pyyhkeet ja meressä ui keksittyjä eläimiä. Ja laiturin alla on tietenkin rock lobster: "Red snappers snappin' / Clam shells clappin' / Muscles flexin' / Flippers flippin'". Pääinstrumentteina on oudosti viritetty kitara soittamassa helvetin yksinkertaista riffiä ja halpa urku. Rumpujen lisäksi ei paljon muuta olekaan, paitsi tietty cowbell. Sille, että kappale kestää lähes 7min ei ole mitään perusteita, mutta kappaletta ei voi olla rakastamatta. Loppupuolen eläinäänet on matkittu suoraan Flaming Lipsin I Can Be A Frog -kappaleeseen, ja voin kuvitella että The B-52's on inspiroinut monia muitakin artisteja. Mm. John Lennon innostui musiikintekoon vielä ennen kuolemaansa kuultuaan Rock Lobsterin. Rock Lobsterin lisäksi levyllä on tietenkin muitakin hyviä biisejä, kuten esimerkiksi kaikki muut.

The B-52:en laulusuorituksia täytyy erikseen kehua. Fred Schneiderin puhelauluääni on vain hauska, mutta Cindy Wilsonin tai Kate Piersonin (tai molempien, en osaa sanoa) ääni nostaa positiivisella tavalla niskakarvat pystyyn. Äänessä on punkmaista välinpitämätöntä asennetta, ja jotenkin se tunne ja vakavuus, jolla älyttömiä sanoituksia lauletaan, vakuuttaa ja tekee B-52:sta niin paljon enemmän kuin pelkän huumori- tai bilebändin.

The B-52:en erikoinen huumori tuo muuten hieman mieleen Talking Headsin, ja tästä aasinsilta siihen, että David Byrne on tuottanut bändin Mesopotamia EP:n. Sitä olen nähnyt esim. levymessuilla useasti halpaan hintaan, ja suosittelen myös. Ehkä arvioin myöhemmin.

Mikä friikkisirkus!

Kano - Another Life (1983)

Kun ensimmäisen kerran kuulin Kanoa tuli mieleen paljon kysymyksiä. Miksi en tiennyt tästä aiemmin? Miksi tätä ei soi joka diskossa? Kano on loistavaa bilemusiikkia. Kano on musiikkia, jota haluaisin itse tehdä.

Kanon voi periaatteessa laskea italodisco -genreen, koska se on diskoa ja Italiasta, mutta musiikillisesti se poikkeaa aika paljon tyypillisestä italosta. Italo on nimittäin enimmäkseen maidonvalkoista iskelmäpoppia elektronisilla taustoilla, mutta Kano on lähempänä diskon amerikkalaista mustaa merkitystä. Eikä pelkästään siksi, että laulajana on keskivertoa taitavampi musta kaveri Glen White, vaan myös siksi että syntikoista ja rumpukoneista on saatu harvinaisen paljon sielukkuutta irti.

Another Life -albumi on kestänyt aikaa todella hyvin, enkä löydä mitään kornia tai campia tästä, mitä eurodiskosta yleensä haetaan. Ehkä jonkun post-rock -elitistin mielestä Kanokin saattaa olla vähän hölmöä, mutta vaikea kuvitella, että joku ei tykkäisi tästä. Levyn A-puoli on loistavaa elektronista diskoa ja funkkia. Maukkaita robottibassoja ja syntikkasoundeja, ja tarttuvia kertosäkeitä ja koukkuja. Pari ekaa biisiä ovat välittömästi mukaansa tempaavia nopeampia kappaleita, ja Dance School on enemmän laid back -fiilistelyä. B-puolen aloittava Another Life on levyn ehdoton helmi, varsinkin jäätelöt sulattava riffi kertosäkeen jälkeen. Ikeya Seki -instrumentaali vie avaruustunnelmiin, hyperajoa tähtien välissä jne. ja viimeinen kappale China Star yllättää taiteellisella synthpopilla. Kappale on kuin joltain aivan eri levyltä, mutta erinomainen silti.

Suosittelen ehdottomasti ostamaan tämän albumin, jos jostain löytyy. Ei pitäisi hirveän harvinainen olla, vaikka Suomessa en ole nähnytkään. Siististä kannestakin tulee plussaa. Itse tulkitsen tuon valkoisen nesteen joko sulaksi jäätelöksi, sillä Kanoa kuunnellessa on ikuinen beach party, tai sitten se on samaa mömmöä, jota Bishopista tuli Aliensissa. Kanon synteettinen funk on räjäyttänyt kuvan androidilta pään.

Tässä täytyy jälleen kehua Spotifyä, sillä albumi löytyy sieltä kuten myös varmaan kaikki Kanon levyt ja sinkut. Löytyypä myös toinen Kano, joka teki lyhyeksi jääneen grime-aallon parhaimpiin kuuluvan biisin P&Q's, jonka jälkeen yhden kaikkien aikojen hirveimmistä ei-Black Eyed Peas autotuneoksennuksista nimeltä Rock N Rolla. Sitten on myös joku north Memphis nigga nimeltä Kano.

Karmaiseva Halloween-extra osa 2.

Meinasi unohtua tämä toinen osa...

King Diamond - Halloween

King Diamond on kauhuhevin ehdoton kuningas. Rakastan Mercyful Fatea ja King Diamondin ensimmäisiä soololevyjä. Vaikea valita vain yhtä biisiä, joten otetaan teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Misfits - Halloween

Rakastan myös Danzigin aikaista Misfitsiä ja myös Samhainia. Danzigin soolot eivät hirveästi kiinnosta jostain syystä. Kauhupunkin kuninkailta Misfitsiltä on hankala valita yhtä kappaletta, joten otetaan tylsästi teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Cradle Of Filth - From Crade to Enslaved

CoFin kohdalla minulla on jonkinlainen pimeä kohta aivoissani. Ei, en omista ainoatakaan levyä, mutta heillä on monta oikeasti hyvää kappaletta. Dani on hyvä vokalisti ja sanoittaja, ja bändin täysin överi imago ja teatraalinen meininki kiehtoo. On CoFilla tietty paljon paskaakin, kuten Heaven 17 -coveri Temptation, joka on virallisesti maailman paskin cover-biisi.



Scientist - Blood On His Lips

Originaalia dubbia Scientistin loistavalta kauhuteemaiselta albumilta.



Aphex Twin - Come to daddy



Three 6 Mafia - Mystic Styles

Vaikea keksiä selkeitä kauhubiisejä, jotka eivät ole heviä, punkkia tai räppiä. Metallimusiikki on luonnollisesti kauhuteemojen kyllästämää, mutta myös räpissä on "horrorcore" -alagenre, ja youtuben linkit ovat loputon suo toinen toistaan sairaammille valkoisille kauhuräppäreille, jotka saavat internet-suosiota toisilta sairailta nörteiltä. Vaikka kauhuaiheista räppääminen on vähintään yhtä väsähtänyttä kuin deathmetallin gorelyriikat, niin näin halloweenin aikaan Three 6 Mafian jumitus toimii. Plus näitä memphis-räpin pioneereja ei voi tietenkään pelkkään horrorcore-kategoriaan dumpata.

Karmaiseva halloween-extra osa 1.

Halloweenin kunniaksi listaan parhaita kauhuelokuvien tunnareita ja musiikkeja. Huomenna sitten muita kauhuaiheisia biisejä.

Fabio Frizzi - Theme from Zombi 2

Hyytävän apokalyptinen tunnari Lucio Fulcin Zombi 2 eli Zombie Flesh Eaters -leffasta. Leffa on Italiassa Zombi 2, koska sitä markkinoitiin Dawn Of The Deadin eli Zombin jatko-osana, vaikka mitään yhteyttä ei ole. Leffa on kuitenkin suositeltava, sisältää mm. vedenalaisen taistelun zombin ja hain välillä.



Goblin - Tenebre

Goblinia ei voi ohittaa kauhutunnareista puhuttaessa. Parhaat kauhubiisit tulevat ehdottomasti tältä italialaiselta progebändiltä, joka tunnetaan parhaiten Dario Argenton leffoista. Vaikea valita vain yhtä Goblinilta, mutta Tenebre on ainakin hauska biisi vokoderin ja kummituslinnaurkujen takia. Leffasta ei paljo ole muistikuvia, mutta vissiin joku ihan ok giallo/slasher Argenton kulta-ajan lopulta. Goblin kävi hiljattain myös Helsingissä keikalla, ja hauskaa oli. Musiikki on melko progeilua, mutta silti tarttuvaa, hauskaa ja pelottavaa. Korjaamo on vaan paska keikkapaikka. Keikkoja ratikkamuseossa, wtf?



Harry Manfredini - Friday the 13th Part III Theme

Äskeinenkin oli jotain kauhudiskoa, niin otetaan sitten tämä seuraavaksi. Leffa on kyllä perseestä.



Fred Myrow & Malcom Seagrave - Silver Sphere Disco (Phantasm)

Phantasmin alkuperäinen tunnari on melko tunnettu. Sitä on sämplännyt tai lainannut suunnilleen jokainen Memphis-räppäri, mm. Three 6 Mafia - Late Night Tip. Leffa taas on melko sekava, jotain murhaavia kääpiöitä toisesta ulottuvuudesta ja metallista piikkipalloa aseena käyttävä hautausurakoitsija, mutta toisaalta leffan unenomainen tunnelma pelastaa paljon. Tunnelmaa luo tietenkin pelottava tunnusmusiikki, joka soi muuten aivan koko ajan. Jopa baarissa soi tämä diskoversio.



Ennio Morricone - Magic and Ecstacy (Excorcist 2)

Manaajan jatko-osa epäonnistui erinäisistä tuotannollisista syistä täysin, ja lopputulos on aika sekava. Ei mielestäni huono leffa ollenkaan, vaan hyvinkin hupaisa, kuten myös tämä Morriconen tunnari.



John Carpenter - The End (Assault on Precint 13)

Jonhn Carpenter on ehdottomasti kaikkien aikojen paras kauhuohjaaja. Hän on myös tehnyt elokuviinsa soundtrackeja, joista tunnetuimpana tietty Halloweenin tunnari. Kaikki Carpenterin elokuvat eivät ole kauhua, mutta Hyökkäys Poliisiasemalle on. Se on vähän kuin Night of the Living Dead remake, jossa zombieiden tilalla on jengiläisiä. Musiikki ei tosin ole kovin pelottava, varsinkaan tämä diskoversio maailman paskimpien skrätsien kera.

Terkkuja Saksasta

Levyviemäri on hiljentynyt lokakuuksi kiireiden ja mm. Saksan matkan takia. Otin tietenkin hieman aikaa etsiä levyjä Berliinistä.

Minulla ei ole levykauppojen sisältä kuvia, joten tässä kuva pelikaanista elävöittämään blogia.

Kastaniestrasselta löytyi Da Capo -niminen divari. Edessä oli muutama euron laatikko, ja jos bändit kuten Sailor tai Saga, tai saksalaiset hittikokoelmat kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy. Sisältä kauppa oli ihan tyylikkään divarimainen, mutta muuten pettymys. Valikoimista löytyy klassista, klassikkorokkia, saksalaista kamaa ja jotain wavea. Joukossa on varmaan jotain harvinaisuuksiakin, jos viitsii maksaa levystä noin 30 euroa ja yli. Samat saa todennäköisesti ebaystä halvemmalla, sillä kaikki vaikutti täysin ylihinnoitellulta. Hyvänä indikaattorina oli joku kirpparilootien perus Prince-lp 15 eurolla.

Samalla kadulla vähän matkan päässä näkyi parisenkymmentä halpalaatikkoa kaupan nimeltä Mr. Dead and Mrs. Free edestä. Levyt olivat eurosta viiteen euroon. Levyt olivat melko paskassa kunnossa, mutta vitosella olisi saanut jotain ok-kamaa, ainakin Donna Summerin Love to Love You Baby -lp:n. Levyn ei pitäisi olla mitenkään harvinainen, mutta eipä ole ennen tullut vastaan. Levy olisi hyvä hankinta a-puolen 17 minuuttisen pornobiisin takia, mutta en sitten ostanut, koska tyrmistyin kaupan hinnoittelusta. Sisällä oli nimittäin jotkut maailman yleisimmät maxisinkut viittätoista euroa. Samaa paskaa, mitä ei raaski ostaa levymessuilta vitosella, yritetään myydä vielä triplahintaan. En ymmärrä. Ehkä täältäkin jotain harvinaisuuksia voi löytää jos vain rahaa löytyy. Ainakin jotain Joy Division bootleggejä näytti olevan hyllyssä.

Tässä vaiheessa tuli pieni pettymyksen tunne. Ajatuksissani oli, että Saksassa olisi jotenkin mahtavat valikoimat kohtuuhintaisia käytettyjä levyjä. Tähän kuvitelmaan vaikutti se, että Wienissä oli ehkä parhaat levykaupat joissa olen käynyt, Saksasta tuli aikoinaan paljon loistavaa musiikkia, Berliinissä on varmaan ollut aina kaikki mahdolliset skenet voimissaan, ja onhan italodiscofirma ZYX myös saksalainen. Ehkäpä levyt eivät vaan kulkeutuneet DDR:n ohi Berliiniin asti.

Tuo keltainen on City Music

Kurfürstendammilta läheltä eläintarhaa löytyy City Music. Kauppa ei ole enää Cover Music ja se on auki vain kahdeksaan asti Internet-tietojen vastaisesti. City Music oli vähän parempi kauppa jo. Kauppa näyttää parhaat päivänsä nähneeltä megastorelta, joka se varmaan onkin. CD:itä löytyy myös halvalla, mutta niitä en jaksanut katsoa. Halpislevyjä oli paljon, mutta en tiennyt artisteista varmaan yhtäkään. Ei varmaan kukaan muukaan tiedä. Muuten kaupassa on melko paljon vinyyliä eri genreistä ja hyvin järjestettyinä. Hinnat ovat ihan kohtalaisia myös. Täältä ostin pari ok-hintaista kasarifunk -lp:tä kuten Val Youngin Seduction neljä euroa. Suosittelen muuten.

Netistä löydetty kuva Mauerparkin kirpparista

Mutta levykauppojen kiertelyn sijaan suosittelen menemään suoraan sunnuntaikirppikselle. Niitä on useampia kaupungissa, ja itse ehdin käymään vain Mauerparkissa. Kirppis on valtavan kokoinen ja ammattimaisia levykauppiaita riittää. Ammattimaisella en tarkoita siis mitään trokarivedättäjiä, vaan ihan asiallisia ja asiallisesti hinnoiteltuja levyjä. Joka levymyyjällä oli kohtuuhyvät halpalaarit, sekä vähintään yhtä hyvät valikoimat arvokkaampia levyjä kuin käymissäni leykaupoissa. Löytöjä on mahdollista tehdä myös perusmyyjien pöydistä. Mauerparkissa on kiva viettää päivä levyjä ja muuta tavaraa tonkiessa, ja jos alkaa väsyttää, niin kojuista saa ruokaa ja kahvia. Täältä lähtikin viitisentoista levyä mukaan. Ei mitään harvinaisuuksia, mutta klassikoita ja hyvää täydennystä hyllyyn noin 2-5e hintaan.

Kreuzbergissä kuuluisan bergmannstrassen läheisyydestä löytyi myös pari pientä levykauppaa. Toisen nimeä en pysty muistamaan ja toinen Holy's Hits. Molemmissa oli pienet valikoimat käytettyä levyä ja ihan kohtuulliset hinnat. Ensin mainitussa oli myös halpoja cd:itä, ja jälkimmäinen oli muistaakseni myös Mauerparkissa esillä. Näistä en mitään ostanut, kunhan huvikseni selailin.

Kävin myös katsomassa Melvinsiä. Bändi oli juuri Suomessakin kiertueella, mutta sattui onneksi samaan aikaan myös Berliiniin. Keikka oli odotetusti loistava, ja bändi on livenä aivan eri luokkaa kuin levyltä. Levyjä on tullut varmaan parikymmentä, ja ne ovat suurelta osin turhan introverttiä kamaa, mutta jotenkin livenä biisit onnistuvat kuulostamaan paljon paremmalta. Kahta rumpalia on viihdyttävä seurata, vaikka en tiedä mikä järki siinäkin on. Valitettavaa löytyy kuitenkin keikkapaikasta, Volksbuhnesta. Paikka oli siis hieno teatteri, jossa valkopaitaiset ovimiehet opastivat paikalleni parvelle. Keikka alkoi tasan kahdeksalta ja yleisö istui yli puolet ajasta. Jotenkin ei päässyt rock-keikan fiilikseen. Kalju mies moshaamassa istuviltaan on muuten harvinaisen hauska näky. Onneksi jonoja ei ollut ja kaljakin oli vain 3,50e (Saksan hintatasolla kallis, mutta odotin niin hienolta teatterilta kalliimpaa).