Callisto - Noir (2006)

Jossain 2000-luvun puolenvälin post-metal -huumassa ostin Calliston debyyttialbumin True Nature Unfolds, joka on vieläkin mielestäni parhaita kotimaisia metallilevyjä. Tokalla albumilla Noirilla on aika vähän tekemistä enää metallin kanssa, ja sen instrumentaalifiilistelyt eivät koskaan oikein iskeneet, vaikka sitä vähän joka puolella hehkutettiin. Nyt sitten ostin levyn vitosella Anttilasta kokeilumielessä.

Post-metal on vähän dorka genremääritelmä, mutta sillä tarkoitetaan instrumentaalivoittoista maalailevaa metallimusiikkia. Tuotanto on yleensä viimeisen päälle, musiikkia maustetaan erilaisilla metallille epätyypillisillä instrumenteilla, biisit ovat pitkiä ja musiikkia väännetään äärimmäisen tosissaan. Laulut ovat usein taka-alalle jäävää örinää maustettuna silloin tällöin puhtailla vokaaleilla. Osa post-metalliksi luokitelluista bändeistä tekee äärimmäisen raskasta jumittelua, ja osa haikeaa fiilistelyä. En hirveästi seuraa mitään genrejä, mutta jotenkin tuntuu, että post-metal alkaa olla jo poissa muodista.

Calliston Noir tuo aika vaihtelevat fiilikset näin kuusi vuotta julkaisunsa jälkeen. Bändi vie taitavasti tunnelmista toisiin. Pitkissä kappaleissa on eeppisiä osioita, jotka kehittyvät ja sulautuvat toisiinsa sujuvasti. Pääpaino on ilmavassa tunnelmoinnissa, mutta välillä tulee särökitarajunttaustakin, ihan vaan, että tätä voisi markkinoida heviyleisölle. En aivan ymmärrä lauluosioiden pointtia. Ihan kuin örinälaulut olisivat jokin muisto edelliseltä levyltä. Tähän ne eivät varsinaisesti sovi, mutta eivät toisaalta ärsytäkään. Uusimmalla levyllä Providencella on ilmeisesti ihan puhtaita lauluja, mikä ei ole lainkaan yllättävä jatkumo.

Kaikki on niin hyvin tehtyä, ja turkulaisen Calliston menestyksestä genrensä kansainvälisenä huippunimenä voi olla ylpeä, mutta valitettava TOTUUS on se, että eihän nämä kappaleet kovin hyviä lopulta ole. Eka biisi on loistava ja toka biisi lähtee noin puolenvälin jälkeen mielenkiintoiseksi, mutta suunnilleen puolet levystä on tasapaksua ja tylsää, vain joitain mielenkiintoisia osuuksia siellä täällä. Kaikki on jotenkin tehty sen saman viitekehyksen mukaan. Eka vähän haikeaa jatsahtavaa tunnelmointia, kitaranäppäilyä, sitten joku mystinen osuus ja sitten lähtee puuduttava metalliriffi ja vähän örinää. Kappaleita kehitellään, mutta kliimaksit jäävät vaisuiksi. Vähemmälläkin yrittämisellä pääsisi yhtä isoihin tunnelmiin, eikä hyvät riffit siellä täällä mitenkään haittaisi.

ABC - Lexicon of Love (1982)

ABC:n juuret ovat Sheffieldin taiteellisissa post-punk piireissä, mutta vuoden 1982 debyytti Lexicon of Love on jotain aivan muuta. Yhtye halusi pakkomielteisesti tehdä mahdollisimman suuren ja viimeisen päälle tuotetun levyn. Siinä he onnistuivatkin, ja levy myi helvetisti. Varmaan myös Suomessa, koska Lexicon of Lovea näkee vähän joka paikassa muutaman euron hintaan.

Ensimmäinen asia, johon Lexicon of Lovessa kiinnittää huomiota on juuri tuotanto. Supertuottaja Trevor Hornin hioma levy kuulostaa viuluineen ja saksofoneineen todella suurelta ja hienostuneelta. Vaikutteet tulevat phillysoulista, amerikkalaisessa diskosta ja Roxy Musicin popimmista hetkistä. ABC kuulostaa ärsyttävän hyvältä. Yleensä inhoan viuluja pop-musiikissa, mutta tässä kaikki instrumentit uppoavat luontevasti kokonaisuuteen ja yksityiskohdat ovat tasapainossa. Vain All of My Heart on itselleni turhan imelä. Kaikki kappaleet kertovat laulaja Martin Fry'n sydänsuruista, mutta aihe ei kyllästytä, sillä mies on erinomainen sanoittaja. Vertaukset ja riimit ovat kiinnostavia ja nokkelia.

Kannessa Martin Fry esittää näyttelijää, joka esittää sankaria. Kun katsoo bändin live-esiintymistä kiiltävissä puvuissa, tulee mieleen vain, että lavalla on todennäköisesti ihan perusjamppoja, jotka esittävät esittävänsä supertähtiä. Kömpelöä, mutta varmaan ihan tarkoituksellista. 1980-luvun Sheffield oli täysin eri maailma kuin ABC:n väriloisto ja kimallus. Bändillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta, mutta mitä väliä, he tekivät hyvää musiikkia. Poison Arrow ja The Look of Love -hitit ovat upeita kappaleita, ja moni muu biisi pääsee lähelle.

Silti Lexicon of Love ei käy kovin usein soittimessani. Hienostunut diskopop ei ole ehkä ihan minun tyylistä musiikkia, ja levyllä ei ole juuri yllätyksiä. Jos tunnet hittibiisit, niin loput ovat melko samaa tavaraa. Noin puolet biiseistä ei aiheuta mitään tuntemuksia, mutta jo pelkästään The Look Of Love tekee tästä ostamisen arvoisen.

Jerry Harrison - The Red and the Black (1981) & Casual Gods (1988)

Jerry Harrison ei ole kovin kiinnostava tyyppi. Hän on ollut loistavissa yhtyeissä Modern Lovers ja Talking Heads, hän on varmasti erinomainen ja visionäärinen muusikko, ja hyvännäköinen kaveri ainakin kasaristandardeilla, mutta silti liian karismaton perusjamppa herättääkseen kiinnostusta. Kai hän vain on liian mukava ja nöyrä Jonathan Richmanin ja David Byrnen kaltaisten kusipäiden rinnalla. Itselläni ei ollut mitään käsitystä hänen persoonastaan tai soolourastaan ainakaan ennen kun ostin nämä pari albumia. Jonkun aikaa jouduin miettimään kannattaako maksaa 6 euroa levyistä, jotka jäävät todennäköisesti vain viemään tilaa hyllystä, vain siksi, että fanitan Talking Headsia. Onneksi ostin.

The Red And The Black on kuin sisar Talking Headsin loistavalle Remain In Lightille ja serkku David Byrnen mainiolle Catherine Wheelille. Jerryn eka soolo tuli vuonna 1981, vain vuosi Remain In Lightin jälkeen Talking Headsin ollessa hajoamispisteessä. Jerry yritti joko toistaa levyn menestyksen, tai sitten tämä on oikeasti hänen tyylistään musiikkia, ja Remain In Lightin erinomaisuudesta voimmekin kiittää suurelta osin Jerry Harrisonia. Miten päin vain, tämä on kuin löytäisi unohdetun, mutta toimivan jatko-osan.

Samat erikoiset rytmit ja paranoia on myös The Red And the Blackilla, ja soittajat ovat pitkälti samoja kuin Remain In Lightillä. Levy iski ekalla kertaa niin, etten voinut tehdä muuta kuin kuunnella sen kaksi kertaa putkeen sohvalla istuen. Jerryn matala lauluääni kuulostaa joltain Ian Curtisin, Bowien ja David Byrnen välimuodolta. Ei mitenkään omaperäinen siis, mutta toimii. Kappaleissa ei ole hittimateriaalia, vaan levy on tasainen kokonaisuus. Siksi se ei ole myöskään klassikko. Henkilökohtainen lemppari on kuumottavan apokalyptinen Worlds in Collision, jossa sämplätään koirien haukuntaa ja Hitlerin puhetta jyräävän grooven päälle. Muutenkin jonkinlainen kolmannen maailmansodan uhka tuntuu olevan toistuva teema levyllä. The Red And The Black ylittää Talking Headsin pimeimmät ja vainoharhaisimmat hetket, ja lähentelee välillä Joy Divisionin synkkyyttä. Ihme juttu, koska Jerry Harrison kuitenkin vaikuttaa kuitenkin ihan vekkulilta kaverilta. Ehkä Reaganin alkanut kausi ei luonut positiivista henkeä uudelle vuosikymmenelle.

Jerryn toinen albumi Casual Gods tuli 7 vuotta ekan jälkeen Talking Headsin ollessa jälleen hajoamaisillaan. Casual Gods on yllättäen myös erittäin hyvä levy. Taiteellisuudesta on otettu hieman takapakkia, ja osa Casual Godsin biiseistä kuulostaa tavanomaisemmalta funk-vaikutteiselta kasari poprockilta. Vaikka levy ei ole aivan yhtä kiinnostava, siellä täällä on mielenkiintoisia kokeiluja, ja tällä kertaa mukana on melkein hittejäkin. Jerryn laulu kuulostaa vapautuneemmalta, ja osassa biisejä on erinomaisia kertosäkeitä. Toisaalta levyllä on jotain huonojakin hetkiä, kuten Cherokee Chief, joka on tyhmä jo biisinnimenä. Typerä hard rock -riffi, Talking Headsin Girlfriend Is Betteristä lainattu laskeva bassokuvio, ja Jerryn Mick Jagger -imitaatio ei vain toimi. Tämäkin levy on myös ihmeen synkkä, kuten jo kannestakin näkee, mutta ei niin painostava kuin edellinen.

Jerry Harrisonin kaksi ekaa soololevyä ovat positiivisia yllätyksiä, ja suosittelen ainakin Talking Headsin faneille.

The Red And The Black (1981) ja Casual Gods (1988):

Paskimmat hitit 2011

En ole oikeasti kuunnellut juuri mitään musiikkia vuodelta 2011, joten heitän arvalla, että vuoden paras levy on Mastodonin The Hunter (kuunnellut pari kertaa, en päässyt oikein sisälle), ja parhaat biisit ovat Adelen Rolling In The Deep, Burialin Street Halo tai The Rapturen How Deep is Your Love.

Radiota olen joutunut vastentahtoisesti kuuntelemaan, ja tässä ovat vuoden paskimmat hitit:

1. Jennifer Lopez - On the floor

Jennifer Lopezin olisi jo pitänyt painua unohduksiin, mutta ei. Tämän vuoden alussa ilmestyi ehdottomasti viime vuosien paskin tanssihitti On the floor, joka ylittää jopa Black Eyed Peasin ja Pitbullin paskuudessaan. Ainiin, Pitbullihan feattaa tässä. Oli ihan pakko tarkistaa, ettei vaan Black Eyed Peasin Will.I.Am olisi tuottanut tätä paskaläjää. Ei ole, mutta selvää BEP vibaa tässä on, väittäisin jopa, että The Time (Dirty Bit) paskahittiä on apinoitu, paitsi että J.Lo lainaa Lambadan säveltä. Jumalauta! Kaikista maailman biiseistä juuri Lambadaa.

2. Klamydia - Haaveet elättää

Tämä on oikeasti viime vuodelta, mutta olen kuullut tänä vuonna sitä liikaa radiosta (tosin luulin pitkään Yöksi). Klamydiaa paskempaa on vain Klamydia vakavana. "Sun unelmissa voima itää". Voi vittu, kai nuo kliseet koskettaa jotain, mutta mielestäni voisivat pysyä siinä junttihuumorissa.

3. Britney Spears - Criminal

Britney on J.Lon ohella toinen ysärin lopun artisti, jonka comebackia en toivonut. Ihmettelen miksi Rebecca Blackista on tullut niin suuri vitsi, vaikka päivittäin radiossa soi sata kertaa kauheampaa, kliseisempää ja latteampaa kuraa kuten Britney tai J.Lo. Britneyn äänestä en ole tykännyt koskaan, mutta tämä kappale päätyy listalle ihan sen huilun takia. Dorka huiluriffi huvittaa joka kerta, ja Britney kaiken lisäksi laulaa tismalleen samalla sävelellä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulumelodia menee tismalleen yhteen jonkun instrumentin kanssa. En pidä edes Iron Manista siksi. Sanat eivät onneksi ole ihan yhtä turhaa paskaa kuin nämä muut tällä listalla.

4. Apulanta - Pihtiote

Apulanta pääsee vuosi toisensa jälkeen henkilökohtaiselle paskalistalleni. Kappale on tuttua Apulantaa, noloa angstailua ja herkistelyä, melodialtaan suomalaisiin uppoavaa mitäänsanomatonta radiorokkia. Toni Virtanen on Olli Lindholmin ja Jouni Hynysen ohella ärsyttävimpiä mieslaulajia Suomessa. Kappaleen tuotanto menee täysin överiksi, kauheata sinfoniapelleilyä ja AUTOTUNE, jota kannattaisi käyttää vain siihen mihin se on tarkoitettukin eli pitämään Toni Virtanen nuotissa.

5. Pink - Fucking Perfect

Viidennelle sijalle voisi laittaa minkä tahansa sekunda electrohousehitin, mutta klubibiisit nyt ovat klubibiisejä. Enemmän ärsyttää vakavissaan tehty paska, kuten tämä uusi Pink. Oikeasti, onko nyt 2001 vai 2011? Radiossa soi J.Lo, Britney ja Pink. Tämä kappale muistuttaa jonkun verran Emilian ysärihittiä Big Big World naiiviudellaan, mutta rock-uskottavuuden pelastaa sana FUCK.

Paskaa joulua ja ankeaa uutta vuotta!

The B-52's (1979)

Tässä blogissa arvostellut levyt eivät vastaa täysin musiikkimakuani, vaikka seisonkin kaikkien arvioiden takana. Kasaridisko on esimerkiksi hieman yliedustettuna. Kuitenkin viime aikoina olen kuunnellut ehkä enemmän hyväntuulista ja hauskaa bailuhenkistä musiikkia, jota esim. viimeksi arvosteltu Kano edustaa, vaikka goottisynkistely yleensä onkin lähempänä sydäntä. B-52's saa välittömästi hyvälle tuulelle, ja bändi ei ainakaan ota musiikkiaan liian vakavasti.

Ennenvanhaan kotibileissä laitettiin cd soimaan, joko albumi tai poltettu kokoelma. Nykyään joku äpärä käy laittamassa youtubesta biisejä, joita ei malteta edes kuunnella kokonaan. Jos kokonaisen LP:n voisi laittaa soimaan bileissä, niin B-52:en debyytti olisi hyvä vaihtoehto. Se viihdyttää, eikä vaadi suurta keskittymistä auetakseen. Musiikki on hauskaa, mutta ei missään nimessä ärsyttävää huumorimusiikkia. Se ei häiritse ketään, mutta ei alistu pelkäksi taustamusiikiksi, vaan herättää outoudellaan kiinnostusta. Levy kestää alle 40min, joten siihen tuskin ehtii kyllästyäkään.

Musiikki on hauska sekoitus 50-luvun rokkia ja surffimusaa ja new wave -outoilua. Bändin ensimmäinen hitti Rock Lobster on hyvä esimerkki käsittämättömästä huumorista ja pettämättömästä tyylitajusta. Sanat kertovat absurdeista beach partyistä, joissa kaikilla on mätsäävät pyyhkeet ja meressä ui keksittyjä eläimiä. Ja laiturin alla on tietenkin rock lobster: "Red snappers snappin' / Clam shells clappin' / Muscles flexin' / Flippers flippin'". Pääinstrumentteina on oudosti viritetty kitara soittamassa helvetin yksinkertaista riffiä ja halpa urku. Rumpujen lisäksi ei paljon muuta olekaan, paitsi tietty cowbell. Sille, että kappale kestää lähes 7min ei ole mitään perusteita, mutta kappaletta ei voi olla rakastamatta. Loppupuolen eläinäänet on matkittu suoraan Flaming Lipsin I Can Be A Frog -kappaleeseen, ja voin kuvitella että The B-52's on inspiroinut monia muitakin artisteja. Mm. John Lennon innostui musiikintekoon vielä ennen kuolemaansa kuultuaan Rock Lobsterin. Rock Lobsterin lisäksi levyllä on tietenkin muitakin hyviä biisejä, kuten esimerkiksi kaikki muut.

The B-52:en laulusuorituksia täytyy erikseen kehua. Fred Schneiderin puhelauluääni on vain hauska, mutta Cindy Wilsonin tai Kate Piersonin (tai molempien, en osaa sanoa) ääni nostaa positiivisella tavalla niskakarvat pystyyn. Äänessä on punkmaista välinpitämätöntä asennetta, ja jotenkin se tunne ja vakavuus, jolla älyttömiä sanoituksia lauletaan, vakuuttaa ja tekee B-52:sta niin paljon enemmän kuin pelkän huumori- tai bilebändin.

The B-52:en erikoinen huumori tuo muuten hieman mieleen Talking Headsin, ja tästä aasinsilta siihen, että David Byrne on tuottanut bändin Mesopotamia EP:n. Sitä olen nähnyt esim. levymessuilla useasti halpaan hintaan, ja suosittelen myös. Ehkä arvioin myöhemmin.

Mikä friikkisirkus!

Kano - Another Life (1983)

Kun ensimmäisen kerran kuulin Kanoa tuli mieleen paljon kysymyksiä. Miksi en tiennyt tästä aiemmin? Miksi tätä ei soi joka diskossa? Kano on loistavaa bilemusiikkia. Kano on musiikkia, jota haluaisin itse tehdä.

Kanon voi periaatteessa laskea italodisco -genreen, koska se on diskoa ja Italiasta, mutta musiikillisesti se poikkeaa aika paljon tyypillisestä italosta. Italo on nimittäin enimmäkseen maidonvalkoista iskelmäpoppia elektronisilla taustoilla, mutta Kano on lähempänä diskon amerikkalaista mustaa merkitystä. Eikä pelkästään siksi, että laulajana on keskivertoa taitavampi musta kaveri Glen White, vaan myös siksi että syntikoista ja rumpukoneista on saatu harvinaisen paljon sielukkuutta irti.

Another Life -albumi on kestänyt aikaa todella hyvin, enkä löydä mitään kornia tai campia tästä, mitä eurodiskosta yleensä haetaan. Ehkä jonkun post-rock -elitistin mielestä Kanokin saattaa olla vähän hölmöä, mutta vaikea kuvitella, että joku ei tykkäisi tästä. Levyn A-puoli on loistavaa elektronista diskoa ja funkkia. Maukkaita robottibassoja ja syntikkasoundeja, ja tarttuvia kertosäkeitä ja koukkuja. Pari ekaa biisiä ovat välittömästi mukaansa tempaavia nopeampia kappaleita, ja Dance School on enemmän laid back -fiilistelyä. B-puolen aloittava Another Life on levyn ehdoton helmi, varsinkin jäätelöt sulattava riffi kertosäkeen jälkeen. Ikeya Seki -instrumentaali vie avaruustunnelmiin, hyperajoa tähtien välissä jne. ja viimeinen kappale China Star yllättää taiteellisella synthpopilla. Kappale on kuin joltain aivan eri levyltä, mutta erinomainen silti.

Suosittelen ehdottomasti ostamaan tämän albumin, jos jostain löytyy. Ei pitäisi hirveän harvinainen olla, vaikka Suomessa en ole nähnytkään. Siististä kannestakin tulee plussaa. Itse tulkitsen tuon valkoisen nesteen joko sulaksi jäätelöksi, sillä Kanoa kuunnellessa on ikuinen beach party, tai sitten se on samaa mömmöä, jota Bishopista tuli Aliensissa. Kanon synteettinen funk on räjäyttänyt kuvan androidilta pään.

Tässä täytyy jälleen kehua Spotifyä, sillä albumi löytyy sieltä kuten myös varmaan kaikki Kanon levyt ja sinkut. Löytyypä myös toinen Kano, joka teki lyhyeksi jääneen grime-aallon parhaimpiin kuuluvan biisin P&Q's, jonka jälkeen yhden kaikkien aikojen hirveimmistä ei-Black Eyed Peas autotuneoksennuksista nimeltä Rock N Rolla. Sitten on myös joku north Memphis nigga nimeltä Kano.

Karmaiseva Halloween-extra osa 2.

Meinasi unohtua tämä toinen osa...

King Diamond - Halloween

King Diamond on kauhuhevin ehdoton kuningas. Rakastan Mercyful Fatea ja King Diamondin ensimmäisiä soololevyjä. Vaikea valita vain yhtä biisiä, joten otetaan teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Misfits - Halloween

Rakastan myös Danzigin aikaista Misfitsiä ja myös Samhainia. Danzigin soolot eivät hirveästi kiinnosta jostain syystä. Kauhupunkin kuninkailta Misfitsiltä on hankala valita yhtä kappaletta, joten otetaan tylsästi teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Cradle Of Filth - From Crade to Enslaved

CoFin kohdalla minulla on jonkinlainen pimeä kohta aivoissani. Ei, en omista ainoatakaan levyä, mutta heillä on monta oikeasti hyvää kappaletta. Dani on hyvä vokalisti ja sanoittaja, ja bändin täysin överi imago ja teatraalinen meininki kiehtoo. On CoFilla tietty paljon paskaakin, kuten Heaven 17 -coveri Temptation, joka on virallisesti maailman paskin cover-biisi.



Scientist - Blood On His Lips

Originaalia dubbia Scientistin loistavalta kauhuteemaiselta albumilta.



Aphex Twin - Come to daddy



Three 6 Mafia - Mystic Styles

Vaikea keksiä selkeitä kauhubiisejä, jotka eivät ole heviä, punkkia tai räppiä. Metallimusiikki on luonnollisesti kauhuteemojen kyllästämää, mutta myös räpissä on "horrorcore" -alagenre, ja youtuben linkit ovat loputon suo toinen toistaan sairaammille valkoisille kauhuräppäreille, jotka saavat internet-suosiota toisilta sairailta nörteiltä. Vaikka kauhuaiheista räppääminen on vähintään yhtä väsähtänyttä kuin deathmetallin gorelyriikat, niin näin halloweenin aikaan Three 6 Mafian jumitus toimii. Plus näitä memphis-räpin pioneereja ei voi tietenkään pelkkään horrorcore-kategoriaan dumpata.