Räppääviä naisia

Naistenpäivän kunniaksi tässä on listattuna hyviä ja huonoja naisräppäreitä. Ei ole helppoa menestyä räpin misogynistisessä maailmassa.

Missy Elliot

Pidän Missyä friikkiräpin pioneerina, jolle Nicki Minajkin on paljon velkaa. Missyltä ei ole tullut hittejä pitkään aikaan, mutta karisma yhdistettynä Timbalandin omalaatuisiin biitteihin teki hänestä ehkä menestyneimmän naispuolisen räppärin.



Mia X

Mia X on No Limitin naisia ja tuttu jostain satunnaisesta Master P featista, jossa Mia X jättää P:n täysin varjoonsa. Toisaalta kukapa ei osaisi räpätä paremmin kuin Master P. En ole nähnyt tai kuullut alla olevaa kappaletta aiemmin, mutta kova meno näyttäisi olevan. Jännä, että tässäkin videossa naiset sheikkailevat eivätkä miehet.



Jean Grae aka What? What?

Tunnettu lukuisista feateista, mutta saanut myös ug-suosiota sooloillaan. Ehkä arvostetuimpia naisräppäreitä.



Apani B-Fly

Täysin random. Muistan jostain Pharoahe Monch featista, mutta hän on tehnyt näköjään paljon soolobiisejäkin.



Bahamadia

Tunnettu hypnoottisesta flow'sta ja Rawkus-yhteyksistä.



Gangsta Boo

Jotenkin lämmittää nähdä, että Three 6 Mafia originaali Gangsta Boo on vieläkin aktiivinen ja saa respektiä, jota todellakin ansaitsee. Tyylikään ei ole muuttunut ainakaan vähemmän kreisiksi. Alla oleva biisi on tosin sitä ysärin lopun kiiltomeininkiä eikä Gangsta Boota rankimmillaan.



Bloody Mary aka Nini X

Alla olevassa Bloods & Crips -projektin kappaleessa vetää tokana räppäri nimeltä Bloody Mary. Googlettamalla selviää, että hän kuoli 2006 moottoripyöräonnettomuudessa eli RIP vaan. Toisaalta hän sai elää varmaan kauemmin kuin nuo muut räppärit biisissä. Vaikea ymmärtää noita jengitouhuja.



Nicki Minaj

Tämän hetken puhutuin räppäri. Tunnettu lähinnä kreisistä tyylistään, joka on jotain Missy Elliotin ja Lil Waynen väliltä, sekä oudosta pukeutumisestaan. Osaa kuitenkin räpätäkin.



Kreyshawn

Muotibloggari tekemässä gangstarappia. Käsittämätön meininki, tarttuva biisi.



Lopuksi vielä tunnistamaton räppäri Manson Familystä. Hullua.

Lime - Lime II (1982)

Limen kakkonen on kummitellut jonkun aikaa jo hyllyssäni, mutta en ole viitsinyt kuunnella aikaisemmin. En tiedä miksi ja mistä olen tämänkin ostanut, mutta tuskin maksoi hirveästi. Lime on kanadalainen aviopari (Denis ja Denise WTF?), joka teki ja tekee varmaan vieläkin imelää syntikkadiskoa. Hauskana triviana, että he eivät esiintyneet livenä, vaan palkkasivat paremmannäköisen duon vetämään keikkoja.

Limen paskuuden voi tiivistää kolmeen seikkaan. 1) miehen erikoinen revittelevä laulutyyli, ja naisen uskomattoman vihlova nasaali. Todennäköistä on, että sama jätkä laulaa molempien osuudet. 2) jopa genressään erittäin mielikuvituksettomat sanoitukset. "JEAA WOAA OOOO LOVE BABY BABY" = joka biisi tiivistettynä. 3) äärimmäinen junnaavuus. joka biisissä soi sama lyhyt riffi alusta loppuun, ja biisit ovat tietty kaikki yli 5 minuuttisia. Babe we're gonna love tonight -kappaleen lällätysmelodia on jo legendaarinen huonolla tavalla.

Jos tästä levystä pitää jotain positiivista löytää, niin osa biiseistä olisi ihan ok noin pariminuuttisina instrumentaaleina.

Viiden sentin levyjä

Jos kirpparilaatikossa on levyjä hintaan 0,1e, josta saa vielä -50%, niin kai jotain on ostettava. Ensinnäkin mukaan lähti K-Telin julkaisema New Beat Box Mix -kokoelma vuodelta 1989. En ostanut levyä pelkästään hinnan, Tapsa Rantasen upean kannen tai BEST MIX HITS EVER -mainoslauseen takia, vaan siksi, että levyllä oli muutama ihan kiinnostava biisi. Toisena ostoksena oli Max Mix Collection (1989) parin hyvän italobiisin takia, sekä ylläriostoksena peräti 25 senttiä maksanut Dr Dj Cerlan Rotterdam '93 -sinkku (1993), jolta odotin jotain old school hardcore -tuuttausta.

New Beat Box Mix alkaa B.A.T. nimisen yhtyeen (There's a) bat in my house -kappaleella. Hieno kappaleennimi, ja ihan ok old school housea. A-puolelta löytyy myös Hithousen samanhenkinen Jack to the sound of the underground, joka taas ei ole niin hieno nimi, mikäli ymmärrän verbin jack oikein, mutta raita on ihan kiinnostava. Tämä kappale on saattanut innoittaa Prodigyä, sillä siitä löytyy tuttu No Good -sämple. A-puolella on myös Eddy Huntingtonin kova italobiisi Physical Attraction ja Laserdancen avaruussyntikkabiisi Around The Planet.

B-puoli ei ala hyvin. Tolga "Flim Flam" Balkanin (nimikään ei lupaa hyvää) ja 49ersien biisit ovat useiden muiden saman aikakauden tanssibiisien tapaan korneja kollaaseja random sämplejä simppeliin tanssibiittiin. En ymmärrä mikä pointti näissäkin on. Onneksi b-puolelta löytyy myös David Grantin ihan ok housebiisi r'n'b -vokaaleilla, sekä miksauksen helmenä Humanoidin Stakker Humanoid, joka on The Future Sound Of Londonin toisen jampan varhainen acid-hitti. New Beat Box Mix on siis ihan jees kokoelmamiksaus kasarin lopun housea/acidia/italoa/proto-eurodancea retroiluhetkiin.

Sen sijaan Max Mix Collection ei nappaa. Ajattelin, että tämä olisi ollut kokoelma Max Mix -levyjen biisejä, mutta sen sijaan sainkin turhan ja lyhyen megamixauksen, jossa on jotain typerää Max Mix -haippausta päällä. Tämä on varmana ollut alunperin joku ilmaisnäyte tai kaupanpäällinen, eikä ilmaisenakaan olisi järkevä hankinta hyllytilaa viemään. Tässä pitäisi olla Eddy Huntingtonin U.S.S.R., mutta en edes huomannut biisiä. B-puolta en viitsi edes kuunnella. Ehkä vinyylistä saa tehtyä sipsikulhon tai kellon.

Dr Dj Cerlan kappale Rotterdam '93 ei olekaan kovin hardcorea, mutta se on ihan hauska ja yksinkertainen teknobiisi, jossa luuppaa aivoja tuhoava "boko pa" -vokaalisämple. Pitäisikö Rotterdam lausua noin? Tykkään myös hihateista, mutta en silti ole ihan vakuuttunut onko tohtori-dj:n arvonimi ansaittu.

Hinta-laatusuhde:
New Beat Box Mix 3/5
Max Mix Collection 1/5
Dr Dj Cerla 3/5

Metallica soittaa Black Albumin

Kuumin trendi keikkarintamalla on albumiKLASSIKOIDEN soittaminen kokonaisuudessaan. Nyt näkyy mainoksia Metallicasta soittamassa koko Black Albuminsa Sonispheressä. Metallica nyt on tämän vuosituhannen vähiten kiinnostava artisti, ja Black Album ei edes ole SE klassikkolevy bändiltä. Ehkä he tietävät itsekin uuden materiaalin olevan paskaa, eivätkä enää osaa soittaa Master of Puppetsia tai jotain. Mutta se Metallicasta. Myös useat muut vanhat bändit tekevät tätä nykyään, ja Suomessakin on tämä albumiklassikot-konserttisarja, jossa on ollut artisteja Pelle Miljoonasta Liekkiin. 

En ymmärrä. Jos haluaisin kuunnella albumiklassikon alusta loppuun, niin sitten kuuntelisin albumiklassikon. Keikalla haluan kuulla jotain yllättävää. Monesti olen mennyt kuuntelemaan bändiä tuntien ehkä yhden vanhemman levyn tai ehkä vain pari biisiä, ja olen poistunut miettien "onpa niillä muillakin levyillä kovia biisejä, pitää tutustua". Esimerkiksi Melvinsiltä tiesin aikoinaan vain ehkä Houdinin ja jotain satunnaisia kappaleita, vaikka bändin diskografia on valtava (ja epätasainen). Livenä he saivat kuitenkin kehnommatkin biisit toimimaan. Jos Melvins nyt vielä kerran tulee Suomeen, niin en todellakaan haluaisi kuulla pelkkää Houdinia, vaikka käsittääkseni sekin on joskus esitetty alusta loppuun.

Toki keikalla on mukavaa, että osa biiseistä on valmiiksi tuttuja, jotta on välitöntä tarttumapintaa ja porukka voi hoilata mukana. Hyvät keikkasetit kuitenkin sisältävät sekoituksen uutta ja vanhaa. Satunnaista yleisöä miellyttäviä hittejä, faneja miellyttäviä yllätysraitoja, covereita jne. Vaikka moni vieläkin keikkaileva bändi on tehnyt parhaat tuotoksensa jo aikoja sitten, niin varmasti uusiltakin levyiltä löytyy satunnaisia kovia biisejä, joista koostaa settilista.

Albumiklassikot livenä -buumi on typerää nostalgiaa keskittymiskyvyttömille ihmisille, jotka haluavat kuulla vain niitä tuttuja hittejä keikalla ja kotona, ja minä aion boikotoida jokaista keikkaa, jonka nimi on joku plays jotakin. 

Oran "Juice" Jones - The Rain (1986) 12"

Soul-laulaja Oran "Juice" Jones (ei sukua OJ Da Juicemanille) on todellinen yhden hitin ihme, ja The Rain on se hittibiisi. Sitäkään tuskin kovin moni tietää ainakaan Suomessa. Kappaleessa Juice kertoo falsetossa kuinka hän yllätti naisensa toisen miehen seurasta, ja tausta on loistavaa semielektronista sadepäivän kruisailumusiikkia. Miehen gangsteri/player -imago vaikuttaa vähän teennäiseltä, mutta The Rain on kaikin puolin hieno biisi. Parasta kappaleessa on lopun kaksiminuuttinen avautuminen täynnä tiputtavia laineja kuten: "I gave you things you couldn't even pronounce" tai "You without me is like corn flakes without the milk". Videon kanssa toimii vielä paremmin.

B-puoli on taas a-puolen vastakohta. Your Song on Billy Paul -henkistä pehmosoulia (ei kuitenkaan coveri Billy Paulin Your Songista). Ei huono biisi, mutta tuskin tulee kuunneltua uudestaan.

Callisto - Noir (2006)

Jossain 2000-luvun puolenvälin post-metal -huumassa ostin Calliston debyyttialbumin True Nature Unfolds, joka on vieläkin mielestäni parhaita kotimaisia metallilevyjä. Tokalla albumilla Noirilla on aika vähän tekemistä enää metallin kanssa, ja sen instrumentaalifiilistelyt eivät koskaan oikein iskeneet, vaikka sitä vähän joka puolella hehkutettiin. Nyt sitten ostin levyn vitosella Anttilasta kokeilumielessä.

Post-metal on vähän dorka genremääritelmä, mutta sillä tarkoitetaan instrumentaalivoittoista maalailevaa metallimusiikkia. Tuotanto on yleensä viimeisen päälle, musiikkia maustetaan erilaisilla metallille epätyypillisillä instrumenteilla, biisit ovat pitkiä ja musiikkia väännetään äärimmäisen tosissaan. Laulut ovat usein taka-alalle jäävää örinää maustettuna silloin tällöin puhtailla vokaaleilla. Osa post-metalliksi luokitelluista bändeistä tekee äärimmäisen raskasta jumittelua, ja osa haikeaa fiilistelyä. En hirveästi seuraa mitään genrejä, mutta jotenkin tuntuu, että post-metal alkaa olla jo poissa muodista.

Calliston Noir tuo aika vaihtelevat fiilikset näin kuusi vuotta julkaisunsa jälkeen. Bändi vie taitavasti tunnelmista toisiin. Pitkissä kappaleissa on eeppisiä osioita, jotka kehittyvät ja sulautuvat toisiinsa sujuvasti. Pääpaino on ilmavassa tunnelmoinnissa, mutta välillä tulee särökitarajunttaustakin, ihan vaan, että tätä voisi markkinoida heviyleisölle. En aivan ymmärrä lauluosioiden pointtia. Ihan kuin örinälaulut olisivat jokin muisto edelliseltä levyltä. Tähän ne eivät varsinaisesti sovi, mutta eivät toisaalta ärsytäkään. Uusimmalla levyllä Providencella on ilmeisesti ihan puhtaita lauluja, mikä ei ole lainkaan yllättävä jatkumo.

Kaikki on niin hyvin tehtyä, ja turkulaisen Calliston menestyksestä genrensä kansainvälisenä huippunimenä voi olla ylpeä, mutta valitettava TOTUUS on se, että eihän nämä kappaleet kovin hyviä lopulta ole. Eka biisi on loistava ja toka biisi lähtee noin puolenvälin jälkeen mielenkiintoiseksi, mutta suunnilleen puolet levystä on tasapaksua ja tylsää, vain joitain mielenkiintoisia osuuksia siellä täällä. Kaikki on jotenkin tehty sen saman viitekehyksen mukaan. Eka vähän haikeaa jatsahtavaa tunnelmointia, kitaranäppäilyä, sitten joku mystinen osuus ja sitten lähtee puuduttava metalliriffi ja vähän örinää. Kappaleita kehitellään, mutta kliimaksit jäävät vaisuiksi. Vähemmälläkin yrittämisellä pääsisi yhtä isoihin tunnelmiin, eikä hyvät riffit siellä täällä mitenkään haittaisi.

ABC - Lexicon of Love (1982)

ABC:n juuret ovat Sheffieldin taiteellisissa post-punk piireissä, mutta vuoden 1982 debyytti Lexicon of Love on jotain aivan muuta. Yhtye halusi pakkomielteisesti tehdä mahdollisimman suuren ja viimeisen päälle tuotetun levyn. Siinä he onnistuivatkin, ja levy myi helvetisti. Varmaan myös Suomessa, koska Lexicon of Lovea näkee vähän joka paikassa muutaman euron hintaan.

Ensimmäinen asia, johon Lexicon of Lovessa kiinnittää huomiota on juuri tuotanto. Supertuottaja Trevor Hornin hioma levy kuulostaa viuluineen ja saksofoneineen todella suurelta ja hienostuneelta. Vaikutteet tulevat phillysoulista, amerikkalaisessa diskosta ja Roxy Musicin popimmista hetkistä. ABC kuulostaa ärsyttävän hyvältä. Yleensä inhoan viuluja pop-musiikissa, mutta tässä kaikki instrumentit uppoavat luontevasti kokonaisuuteen ja yksityiskohdat ovat tasapainossa. Vain All of My Heart on itselleni turhan imelä. Kaikki kappaleet kertovat laulaja Martin Fry'n sydänsuruista, mutta aihe ei kyllästytä, sillä mies on erinomainen sanoittaja. Vertaukset ja riimit ovat kiinnostavia ja nokkelia.

Kannessa Martin Fry esittää näyttelijää, joka esittää sankaria. Kun katsoo bändin live-esiintymistä kiiltävissä puvuissa, tulee mieleen vain, että lavalla on todennäköisesti ihan perusjamppoja, jotka esittävät esittävänsä supertähtiä. Kömpelöä, mutta varmaan ihan tarkoituksellista. 1980-luvun Sheffield oli täysin eri maailma kuin ABC:n väriloisto ja kimallus. Bändillä ei ole minkäänlaista uskottavuutta, mutta mitä väliä, he tekivät hyvää musiikkia. Poison Arrow ja The Look of Love -hitit ovat upeita kappaleita, ja moni muu biisi pääsee lähelle.

Silti Lexicon of Love ei käy kovin usein soittimessani. Hienostunut diskopop ei ole ehkä ihan minun tyylistä musiikkia, ja levyllä ei ole juuri yllätyksiä. Jos tunnet hittibiisit, niin loput ovat melko samaa tavaraa. Noin puolet biiseistä ei aiheuta mitään tuntemuksia, mutta jo pelkästään The Look Of Love tekee tästä ostamisen arvoisen.