Creedence Clearwater Revival - Bayou Country (1969)

Nyt on tullut kuunneltua tätä levyä jonkun verran. CCR on tietty tuttu hittiensä kautta, mutta muuten bändi ei ole kovin läheinen. Tähän täytyy tulla muutos, sillä Bayou Country on hieno albumi.

Cryptisestä nimestä, ilmestymisvuodesta ja San Franciscon Bay Arealta ponnistamisesta huolimatta CCR pitää hippipsykedelian kaukana ja tekee rehellistä ja raakaa bluesrokkia, jonka haluaa uskoa kumpuavan syvän etelän soilta. Bayou Country on ensimmäinen viidestä kahden vuoden sisään ilmestyneestä hittilevystä. Viisi klassikkolevyä ja iso läjä upeita singlejä kahdessa vuodessa! John Fogertyn inspiraatiota voi vain hämmästellä, kuten myös hänen hienon kuuloista kireää laulutapaansa.

CCR lainaa tällä levyllä rockin klassikkopankista Good Golly Miss Mollyn, ja antaa tuplasti takaisin Proud Mary -hitillä. Covereista on turha puhua, koska tuohon aikaan vielä alkuperäisesittäjistä ei niin välitetty. Born on the Bayoun riffi ja lehmänkello taas on innoittanut mm. Don't Fear The Reaperia, vaikka tunnelmiltaan on täysin erilainen. Muutkin kappaleet ovat kovia, ainoastaan alkuun ihmetytti, miksi juurikin nimeltään kuulostava, junnaava Graveyard Train vie 25% levyn lyhyestä kestosta, mutta siihenkin olen nyt tottunut.

Pätkää Woodstockista:

Human League - Hysteria (1984)

Daren menestyksen jälkeen Human Leaguella oli kovat paineet tehdä uusi hittilevy. Kolme vuotta meni ja väkisin väännettyä skeidaahan sieltä tuli. Hysterialla on kuitenkin pari kovaa hittibiisiä. A-puolen The Lebanon on paljon U2:ta muistuttava rock-biisi, joka on mielestäni yksi Human Leaguen parhaita hittejä, vaikka sanat ovat kieltämättä tönköt. B-puolella on taas enemmän Daren linjaa muistuttava Life on your own, joka toi päässäni melko usein. Näiden kahden kappaleen takia Hysteriasta voi sen pari euroa maksaa.


Aika ihana tuo Philip Oakeyn libanonilaislookki muuten:

Bow Wow Wow: See jungle! See jungle jne. (1981)

See jungle! See jungle! Go join your gang yeah, city all over! Go ape crazy! on albumin oikea nimi. Se kertoo, että apinakreisiä bailumusiikkia on luvassa. Bow Wow Wow on Malcom McLarenin rahastus/kohuprojekti, joka tunnetaan ehkä parhaiten I want candy -hitistä, jota nykyäänkin kuulee aika usein. Tämäkin levy toimii erittäin hyvin nykyään. Funkyssä viidakorummuttelussa yhdistettynä karismaattisen, mutta laittoman nuoren naislaulajan iloisiin ja tarttuviin laulumelodioihin on jotain simppelin ajatonta. Tästä tulee hyvälle tuulelle. Kohua aiheutti tämän levyn alkuperäinen kansi, jossa 14-vuotias Annabella Lwin poseeraa alasti. Omassa versiossani on tuo yllä näkyvä melko kiltti kansi.

Gearia: Korg Electribe EMX-1

Levyviemäri pitää määrittelemättömän pitkää kesätaukoa, mutta ajattelin nyt kerrankin kirjoittaa jotain kenties hyödyllistä.

Ostin joitain kuukausia sitten ylläolevan näköisen rumpukone/syntikka -yhdistelmän eli "grooveboxin". Olen tehnyt musiikkia tietokoneella jo pidemmän aikaa, mutta hiirellä ja näppäimistöllä säätäminen alkoi tuntua liikaa työltä, vaikka vain täysin omaksi huvikseni väännän biittejä. Tietty tietokoneeseen saa kaikenlaisia kontrollereita, joiden namikoita voi väännellä, mutta tehokkaampi tietokone, kontrollerit, interfacet yms. maksavat kuitenkin reippaasti enemmän kuin vajaan 500 euron Korg. Tietokoneella pystyy tekemään kaiken minkä tuollakin ja rajattomasti enemmän, mutta osa hardwaren hauskuudesta piilee juuri rajotteissa.

Electribellä vääntäminen on erittäin hauskaa ja intuitiivista hommaa. Yleensä kun alottaa tyhjästä patternista, saa noin 10 minuutissa jotain siistiä aikaiseksi. Ei tarvitse odotella koneen käynnistymistä, ohjelmien lataamista yms. Manuaaliinkaan ei tarvitse paljo koskea. Eka tuotti vähän hankaluuksia tajuta logiikka siinä, että koneessa ei ole valmiita soundipankkeja syntikoille ja tyhjät patternit ovat jossain viimeisillä muistipaikoilla. Soundejakaan ei pysty tallentamaan. Sen sijaan laitteessa on valmiina järjetön määrä valmiita paskan ja geneerisen kuuloisia patterneja. Tarkoitus on, että patterneista valitaan sopiva tyylilaji ja aletaan muokkailemaan. Itse kuitenkin poistan valmiit patternit suosiolla ja aloitan tyhjästä.

Yleensä aloitan rummuista. Electribessä on 207 rumpusoundia valmiina. Suurin osa on aika kämäsiä sellaisenaan, mutta laittamalla useampia soundeja päällekkäin, moduloimalla, kompressoimalla jne. saa ihan siistin kuuloisia juttuja. Hiphoppiin laite ei oikein sovellu pelkiltään, sillä tarpeeksi napsuvia rumpusoundeja ei saa aikaiseksi, ja jotenkin biitteihin ei saa sopivaa swingiä. Sen sijaan houseen ja kaikenlaiseen retro-syntikkakamaan tämä on passeli. Kuitenkin efektejä saa yhteen patterniin vain kolme, joten jos pistää rumpuihin vähän reverbiä (joka on muuten älyttömän paskan kuuloinen), delaytä ja equttaa ne, niin syntikoille ei jää enää yhtään efektiä jäljelle! Tästä pitkä miinus. Jostain syystä filtteriä ei voi käyttää rumpuihin.

Rumpujen jälkeen voi ruveta vääntämään bassokuvioita, ja siihen Electribe on mainio. Syntikoista saa vääntelemällä vaikka minkälaista pörinää ja huminaa aikaiseksi. Sekvensseri toimii samalla koskettimina, ja vasemmalla alalaidassa on ns. ribbon controller, jolla voi soitella erilaisia skaaloja ylös alas. Acid ja italo-henkiset bassokuviot saa helposti aikaan. Filtteri on ihan ok, ja sitä voi käyttää joko moduloinnin kautta, tai sitten väännellä itse nappeja ja nauhoittaa niiden liikkeitä. 

Lopuksi melodiat ja muut pörinät ja surinat. Syntikoita saa viisi kerrallaan patterniin. Niistä saa vaikka mitä irti mielikuvitusta käyttämällä, mutta koska laite on monofoninen, niin sointuja on hankala soitella. Sointuja kyllä saa aikaiseksi, mutta ne vievät sitten kaikki paikat. Vaikea selittää. Hyviä pädejä en ole myöskään saanut tehtyä.

Korg Electribe EMX-1 on pelkiltään melko hyvä siis syntikkapoppiin, houseen, acidiin jne. ja monet muutkin genret onnistuvat kyllä. Vehkeessä on putket, joiden tarkoituksena on antaa "analogista lämpöä" soundiin. En fiilistele ihan 100% electriben jotenkin räikeää soundia, vaan kaipaisin ehkä enemmän hämyisyyttä. Parasta laitteessa on helppokäyttöisyys ja hauskuus. Miinusta tulee paskasta reverbistä ja efektien rajoittuneisuudesta. Sämpleriä EMX-1:ssä ei ole, vaan Electribestä on erikseen punainen ESX-1 -sämpleriversio. Jos haluaa siis tehdä tosissaan biittejä, niin jonkinlainen sämpleri on aika pakollinen hankinta kylkeen. Itse Roland SP-404sx -nimisen lelun, josta ehkä lisää myöhemmin, kun olen opetellut ja totutellut käyttämään sitä kunnolla. Vielä joku syntikka kylkeen, esim. Microkorg, niin mahdollisuudet alkaa olla rajattomat, eikä rahaa ja tilaa ole mennyt ihan mahdottomasti.

Tässä esimerkki Korgin soundeista. Nauhoitin sen sämplerin kautta ja testailin efektejä samalla, tarkoitus oli nauhoittaa uudestaan, mutta en jaksanut, joten pahoittelut napsumisista yms.

Roxy Music - Country Life (1974)

Olen löytänyt varmaan kaikki Roxy Musicin albumit halpishintaan vinyylinä ja cd:nä. Nappasin nyt neljännen albumin Country Lifen hyllystäni kuunteluun. Suhtautumiseni Roxy Musiciin on kaksijakoinen. Roxy Music on todennäköisesti vaikuttanut jokaiseen lempibändiini. Toisaalta rakastan bändiä, mutta välillä artsyily, Bryan Ferryn laulumaneerit ja yleinen karnevalismi alkaa ärsyttää. Roxy Musicilla on monia loistavia biisejä, mutta mielestäni vain yksi loistava albumi, For Your Pleasure.

Country Lifen pahamaineinen kansi on ainakin huomiota herättävä. Nännit on ihan ok, ja nostalgisen 70-lukua, mutta joku tuossa häiritsee. Mallit poseeraavat pusikossa, ja levy on nimensä mukaisesti maalaisteemainen. Tosin suhtautuminen maaseutuun on mielestäni brittiläisen ylimielinen, mitä nyt voi odottaa Bryan Ferryn kaltaiselta ketunmetsästäjältä. Teema kuuluu useissa biiseissä letkeinä countrypianoina ja -viuluina, huuliharppuina ja pehmo-bluesrock-vaikutteina. Ne ovat elementtejä, joita en siedä yhtään. En ole koskaan kuunnellut Smokeytä, mutta pehmeimmät kappaleet kuulostavat joltain, miltä Smokey saattaisi kuulostaa. Onneksi kitaristi Phil Manzanera tuo tähän taidekouluporukkaan särmää välin jopa brutaalilla soundillaan.

Onneksi levyllä on monipuolisia biisejä, ja noin puolet on skipattavia ja puolet loistavia. Kovia biisejä ovat rokkaavat Thrill of it All ja Casanova, progressiivinen Bitter-Sweet, joka vaihtuu saksankieliseksi polkaksi, aavemainen keskiaikahenkinen Triptych, sekä suosikkini Texasille omistettu Prairie Rose, joka on inspiroinut Talking Headsin Big Countryä.

Räppääviä naisia

Naistenpäivän kunniaksi tässä on listattuna hyviä ja huonoja naisräppäreitä. Ei ole helppoa menestyä räpin misogynistisessä maailmassa.

Missy Elliot

Pidän Missyä friikkiräpin pioneerina, jolle Nicki Minajkin on paljon velkaa. Missyltä ei ole tullut hittejä pitkään aikaan, mutta karisma yhdistettynä Timbalandin omalaatuisiin biitteihin teki hänestä ehkä menestyneimmän naispuolisen räppärin.



Mia X

Mia X on No Limitin naisia ja tuttu jostain satunnaisesta Master P featista, jossa Mia X jättää P:n täysin varjoonsa. Toisaalta kukapa ei osaisi räpätä paremmin kuin Master P. En ole nähnyt tai kuullut alla olevaa kappaletta aiemmin, mutta kova meno näyttäisi olevan. Jännä, että tässäkin videossa naiset sheikkailevat eivätkä miehet.



Jean Grae aka What? What?

Tunnettu lukuisista feateista, mutta saanut myös ug-suosiota sooloillaan. Ehkä arvostetuimpia naisräppäreitä.



Apani B-Fly

Täysin random. Muistan jostain Pharoahe Monch featista, mutta hän on tehnyt näköjään paljon soolobiisejäkin.



Bahamadia

Tunnettu hypnoottisesta flow'sta ja Rawkus-yhteyksistä.



Gangsta Boo

Jotenkin lämmittää nähdä, että Three 6 Mafia originaali Gangsta Boo on vieläkin aktiivinen ja saa respektiä, jota todellakin ansaitsee. Tyylikään ei ole muuttunut ainakaan vähemmän kreisiksi. Alla oleva biisi on tosin sitä ysärin lopun kiiltomeininkiä eikä Gangsta Boota rankimmillaan.



Bloody Mary aka Nini X

Alla olevassa Bloods & Crips -projektin kappaleessa vetää tokana räppäri nimeltä Bloody Mary. Googlettamalla selviää, että hän kuoli 2006 moottoripyöräonnettomuudessa eli RIP vaan. Toisaalta hän sai elää varmaan kauemmin kuin nuo muut räppärit biisissä. Vaikea ymmärtää noita jengitouhuja.



Nicki Minaj

Tämän hetken puhutuin räppäri. Tunnettu lähinnä kreisistä tyylistään, joka on jotain Missy Elliotin ja Lil Waynen väliltä, sekä oudosta pukeutumisestaan. Osaa kuitenkin räpätäkin.



Kreyshawn

Muotibloggari tekemässä gangstarappia. Käsittämätön meininki, tarttuva biisi.



Lopuksi vielä tunnistamaton räppäri Manson Familystä. Hullua.

Lime - Lime II (1982)

Limen kakkonen on kummitellut jonkun aikaa jo hyllyssäni, mutta en ole viitsinyt kuunnella aikaisemmin. En tiedä miksi ja mistä olen tämänkin ostanut, mutta tuskin maksoi hirveästi. Lime on kanadalainen aviopari (Denis ja Denise WTF?), joka teki ja tekee varmaan vieläkin imelää syntikkadiskoa. Hauskana triviana, että he eivät esiintyneet livenä, vaan palkkasivat paremmannäköisen duon vetämään keikkoja.

Limen paskuuden voi tiivistää kolmeen seikkaan. 1) miehen erikoinen revittelevä laulutyyli, ja naisen uskomattoman vihlova nasaali. Todennäköistä on, että sama jätkä laulaa molempien osuudet. 2) jopa genressään erittäin mielikuvituksettomat sanoitukset. "JEAA WOAA OOOO LOVE BABY BABY" = joka biisi tiivistettynä. 3) äärimmäinen junnaavuus. joka biisissä soi sama lyhyt riffi alusta loppuun, ja biisit ovat tietty kaikki yli 5 minuuttisia. Babe we're gonna love tonight -kappaleen lällätysmelodia on jo legendaarinen huonolla tavalla.

Jos tästä levystä pitää jotain positiivista löytää, niin osa biiseistä olisi ihan ok noin pariminuuttisina instrumentaaleina.