Karmaiseva Halloween-extra osa 2.

Meinasi unohtua tämä toinen osa...

King Diamond - Halloween

King Diamond on kauhuhevin ehdoton kuningas. Rakastan Mercyful Fatea ja King Diamondin ensimmäisiä soololevyjä. Vaikea valita vain yhtä biisiä, joten otetaan teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Misfits - Halloween

Rakastan myös Danzigin aikaista Misfitsiä ja myös Samhainia. Danzigin soolot eivät hirveästi kiinnosta jostain syystä. Kauhupunkin kuninkailta Misfitsiltä on hankala valita yhtä kappaletta, joten otetaan tylsästi teeman mukaan kappale nimeltä Halloween.



Cradle Of Filth - From Crade to Enslaved

CoFin kohdalla minulla on jonkinlainen pimeä kohta aivoissani. Ei, en omista ainoatakaan levyä, mutta heillä on monta oikeasti hyvää kappaletta. Dani on hyvä vokalisti ja sanoittaja, ja bändin täysin överi imago ja teatraalinen meininki kiehtoo. On CoFilla tietty paljon paskaakin, kuten Heaven 17 -coveri Temptation, joka on virallisesti maailman paskin cover-biisi.



Scientist - Blood On His Lips

Originaalia dubbia Scientistin loistavalta kauhuteemaiselta albumilta.



Aphex Twin - Come to daddy



Three 6 Mafia - Mystic Styles

Vaikea keksiä selkeitä kauhubiisejä, jotka eivät ole heviä, punkkia tai räppiä. Metallimusiikki on luonnollisesti kauhuteemojen kyllästämää, mutta myös räpissä on "horrorcore" -alagenre, ja youtuben linkit ovat loputon suo toinen toistaan sairaammille valkoisille kauhuräppäreille, jotka saavat internet-suosiota toisilta sairailta nörteiltä. Vaikka kauhuaiheista räppääminen on vähintään yhtä väsähtänyttä kuin deathmetallin gorelyriikat, niin näin halloweenin aikaan Three 6 Mafian jumitus toimii. Plus näitä memphis-räpin pioneereja ei voi tietenkään pelkkään horrorcore-kategoriaan dumpata.

Karmaiseva halloween-extra osa 1.

Halloweenin kunniaksi listaan parhaita kauhuelokuvien tunnareita ja musiikkeja. Huomenna sitten muita kauhuaiheisia biisejä.

Fabio Frizzi - Theme from Zombi 2

Hyytävän apokalyptinen tunnari Lucio Fulcin Zombi 2 eli Zombie Flesh Eaters -leffasta. Leffa on Italiassa Zombi 2, koska sitä markkinoitiin Dawn Of The Deadin eli Zombin jatko-osana, vaikka mitään yhteyttä ei ole. Leffa on kuitenkin suositeltava, sisältää mm. vedenalaisen taistelun zombin ja hain välillä.



Goblin - Tenebre

Goblinia ei voi ohittaa kauhutunnareista puhuttaessa. Parhaat kauhubiisit tulevat ehdottomasti tältä italialaiselta progebändiltä, joka tunnetaan parhaiten Dario Argenton leffoista. Vaikea valita vain yhtä Goblinilta, mutta Tenebre on ainakin hauska biisi vokoderin ja kummituslinnaurkujen takia. Leffasta ei paljo ole muistikuvia, mutta vissiin joku ihan ok giallo/slasher Argenton kulta-ajan lopulta. Goblin kävi hiljattain myös Helsingissä keikalla, ja hauskaa oli. Musiikki on melko progeilua, mutta silti tarttuvaa, hauskaa ja pelottavaa. Korjaamo on vaan paska keikkapaikka. Keikkoja ratikkamuseossa, wtf?



Harry Manfredini - Friday the 13th Part III Theme

Äskeinenkin oli jotain kauhudiskoa, niin otetaan sitten tämä seuraavaksi. Leffa on kyllä perseestä.



Fred Myrow & Malcom Seagrave - Silver Sphere Disco (Phantasm)

Phantasmin alkuperäinen tunnari on melko tunnettu. Sitä on sämplännyt tai lainannut suunnilleen jokainen Memphis-räppäri, mm. Three 6 Mafia - Late Night Tip. Leffa taas on melko sekava, jotain murhaavia kääpiöitä toisesta ulottuvuudesta ja metallista piikkipalloa aseena käyttävä hautausurakoitsija, mutta toisaalta leffan unenomainen tunnelma pelastaa paljon. Tunnelmaa luo tietenkin pelottava tunnusmusiikki, joka soi muuten aivan koko ajan. Jopa baarissa soi tämä diskoversio.



Ennio Morricone - Magic and Ecstacy (Excorcist 2)

Manaajan jatko-osa epäonnistui erinäisistä tuotannollisista syistä täysin, ja lopputulos on aika sekava. Ei mielestäni huono leffa ollenkaan, vaan hyvinkin hupaisa, kuten myös tämä Morriconen tunnari.



John Carpenter - The End (Assault on Precint 13)

Jonhn Carpenter on ehdottomasti kaikkien aikojen paras kauhuohjaaja. Hän on myös tehnyt elokuviinsa soundtrackeja, joista tunnetuimpana tietty Halloweenin tunnari. Kaikki Carpenterin elokuvat eivät ole kauhua, mutta Hyökkäys Poliisiasemalle on. Se on vähän kuin Night of the Living Dead remake, jossa zombieiden tilalla on jengiläisiä. Musiikki ei tosin ole kovin pelottava, varsinkaan tämä diskoversio maailman paskimpien skrätsien kera.

Terkkuja Saksasta

Levyviemäri on hiljentynyt lokakuuksi kiireiden ja mm. Saksan matkan takia. Otin tietenkin hieman aikaa etsiä levyjä Berliinistä.

Minulla ei ole levykauppojen sisältä kuvia, joten tässä kuva pelikaanista elävöittämään blogia.

Kastaniestrasselta löytyi Da Capo -niminen divari. Edessä oli muutama euron laatikko, ja jos bändit kuten Sailor tai Saga, tai saksalaiset hittikokoelmat kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy. Sisältä kauppa oli ihan tyylikkään divarimainen, mutta muuten pettymys. Valikoimista löytyy klassista, klassikkorokkia, saksalaista kamaa ja jotain wavea. Joukossa on varmaan jotain harvinaisuuksiakin, jos viitsii maksaa levystä noin 30 euroa ja yli. Samat saa todennäköisesti ebaystä halvemmalla, sillä kaikki vaikutti täysin ylihinnoitellulta. Hyvänä indikaattorina oli joku kirpparilootien perus Prince-lp 15 eurolla.

Samalla kadulla vähän matkan päässä näkyi parisenkymmentä halpalaatikkoa kaupan nimeltä Mr. Dead and Mrs. Free edestä. Levyt olivat eurosta viiteen euroon. Levyt olivat melko paskassa kunnossa, mutta vitosella olisi saanut jotain ok-kamaa, ainakin Donna Summerin Love to Love You Baby -lp:n. Levyn ei pitäisi olla mitenkään harvinainen, mutta eipä ole ennen tullut vastaan. Levy olisi hyvä hankinta a-puolen 17 minuuttisen pornobiisin takia, mutta en sitten ostanut, koska tyrmistyin kaupan hinnoittelusta. Sisällä oli nimittäin jotkut maailman yleisimmät maxisinkut viittätoista euroa. Samaa paskaa, mitä ei raaski ostaa levymessuilta vitosella, yritetään myydä vielä triplahintaan. En ymmärrä. Ehkä täältäkin jotain harvinaisuuksia voi löytää jos vain rahaa löytyy. Ainakin jotain Joy Division bootleggejä näytti olevan hyllyssä.

Tässä vaiheessa tuli pieni pettymyksen tunne. Ajatuksissani oli, että Saksassa olisi jotenkin mahtavat valikoimat kohtuuhintaisia käytettyjä levyjä. Tähän kuvitelmaan vaikutti se, että Wienissä oli ehkä parhaat levykaupat joissa olen käynyt, Saksasta tuli aikoinaan paljon loistavaa musiikkia, Berliinissä on varmaan ollut aina kaikki mahdolliset skenet voimissaan, ja onhan italodiscofirma ZYX myös saksalainen. Ehkäpä levyt eivät vaan kulkeutuneet DDR:n ohi Berliiniin asti.

Tuo keltainen on City Music

Kurfürstendammilta läheltä eläintarhaa löytyy City Music. Kauppa ei ole enää Cover Music ja se on auki vain kahdeksaan asti Internet-tietojen vastaisesti. City Music oli vähän parempi kauppa jo. Kauppa näyttää parhaat päivänsä nähneeltä megastorelta, joka se varmaan onkin. CD:itä löytyy myös halvalla, mutta niitä en jaksanut katsoa. Halpislevyjä oli paljon, mutta en tiennyt artisteista varmaan yhtäkään. Ei varmaan kukaan muukaan tiedä. Muuten kaupassa on melko paljon vinyyliä eri genreistä ja hyvin järjestettyinä. Hinnat ovat ihan kohtalaisia myös. Täältä ostin pari ok-hintaista kasarifunk -lp:tä kuten Val Youngin Seduction neljä euroa. Suosittelen muuten.

Netistä löydetty kuva Mauerparkin kirpparista

Mutta levykauppojen kiertelyn sijaan suosittelen menemään suoraan sunnuntaikirppikselle. Niitä on useampia kaupungissa, ja itse ehdin käymään vain Mauerparkissa. Kirppis on valtavan kokoinen ja ammattimaisia levykauppiaita riittää. Ammattimaisella en tarkoita siis mitään trokarivedättäjiä, vaan ihan asiallisia ja asiallisesti hinnoiteltuja levyjä. Joka levymyyjällä oli kohtuuhyvät halpalaarit, sekä vähintään yhtä hyvät valikoimat arvokkaampia levyjä kuin käymissäni leykaupoissa. Löytöjä on mahdollista tehdä myös perusmyyjien pöydistä. Mauerparkissa on kiva viettää päivä levyjä ja muuta tavaraa tonkiessa, ja jos alkaa väsyttää, niin kojuista saa ruokaa ja kahvia. Täältä lähtikin viitisentoista levyä mukaan. Ei mitään harvinaisuuksia, mutta klassikoita ja hyvää täydennystä hyllyyn noin 2-5e hintaan.

Kreuzbergissä kuuluisan bergmannstrassen läheisyydestä löytyi myös pari pientä levykauppaa. Toisen nimeä en pysty muistamaan ja toinen Holy's Hits. Molemmissa oli pienet valikoimat käytettyä levyä ja ihan kohtuulliset hinnat. Ensin mainitussa oli myös halpoja cd:itä, ja jälkimmäinen oli muistaakseni myös Mauerparkissa esillä. Näistä en mitään ostanut, kunhan huvikseni selailin.

Kävin myös katsomassa Melvinsiä. Bändi oli juuri Suomessakin kiertueella, mutta sattui onneksi samaan aikaan myös Berliiniin. Keikka oli odotetusti loistava, ja bändi on livenä aivan eri luokkaa kuin levyltä. Levyjä on tullut varmaan parikymmentä, ja ne ovat suurelta osin turhan introverttiä kamaa, mutta jotenkin livenä biisit onnistuvat kuulostamaan paljon paremmalta. Kahta rumpalia on viihdyttävä seurata, vaikka en tiedä mikä järki siinäkin on. Valitettavaa löytyy kuitenkin keikkapaikasta, Volksbuhnesta. Paikka oli siis hieno teatteri, jossa valkopaitaiset ovimiehet opastivat paikalleni parvelle. Keikka alkoi tasan kahdeksalta ja yleisö istui yli puolet ajasta. Jotenkin ei päässyt rock-keikan fiilikseen. Kalju mies moshaamassa istuviltaan on muuten harvinaisen hauska näky. Onneksi jonoja ei ollut ja kaljakin oli vain 3,50e (Saksan hintatasolla kallis, mutta odotin niin hienolta teatterilta kalliimpaa).

Jesse Johnson - Shockadelica (1986)

Jesse, 26. "I usually shop second hand. Films like 101 Dalmatians and Coming To America inspire my style."

Jessen kolmas levy vuodelta 1988 ei osoittautunut suurmenestykseksi aiemmassa arvostelussani, joten miten on tokan levyn, Shockadelican, laita? Ei vakuuta, kuten ei koko Jesse Johnsonin soolourakaan.

Levy on erittäin funky. Se on niin funky, että jopa Sly Stone feattaa sinkkubiisissä Crazay. Teknisesti tässä on siis loistava kasarifunk-levy, mutta sävellykset ovat jälleen väkisinväännettyjä, ja kappaleet eivät jää mieleen. Kitara on Jessen vahvuus, mutta sitä kuuluu minimalistisesti. B-puolen ekassa kappaleessa on soolo, mutta sen takia ei kannata kääntää levyä.

Princellä ei ole mitään tekemistä levyn kanssa, mutta haluan hänet mainita, koska a) Jesse oli Prince-projektin The Timen kitaristi b) Jessen laulumaneerit kuulostavat paljon Princeltä, ja pari kappaletta on hyvin Princemäisiä c) Princellä on kappale nimeltä Shockadelica (If I Was Your Girlfriendin b-puoli). Tämä johtuu wikipedian mukaan siitä, että Prince piti Jessen soolosta, ja varsinkin sen nimestä, mutta levyllä ei ollut hänen mielestään yhtään nimeä vastaavaa kappaletta. Tämä on aivan totta, ja Princen Shockadelica on sitä paitsi parempi kuin yksikään Jessen oma biisi.

Levyllä on jotain hyviä juttuja, ja se ei suurimmaksi osaksi ärsytä, mutta arvoa sillä on vain crazaylle keräilijälle.

SLUDGE: Buzzoven & Eyehategod

Monien vaikeasti määriteltävien metalliyhtyeiden musiikkia kutsutaan paremman puutteessa sludgeksi, mutta todellinen sludge on simppelisti doomin ja hardcorepunkin sekoitusta. Esimerkillisimmät bändit genrestä ovat ehkä Buzzoven (Buzzov*en, Buzzov-en vai miten se nyt pitäisi kirjoittaa) ja Eyehategod.

Lähempi tarkastelu osoittaa paljon rankkoja juttuja, kuten penissormen ja puoliksi sudennaamaisen Jeesuksen injektioneula päässä. Tästä on myös toinen kansi, johon on rajattu tästä vain oikea ylänurkka.

Bändeillä on paljon yhteistä. Molemmat ovat aloitelleen 80- ja 90-lukujen vaihteessa ja julkaisut ovat hajanaisia. Erinäisien kokoelmien ja EP:iden lisäksi kummaltakaan ei ole tullut kuin neljä studioalbumia yli parin kymmenen vuoden aikana. Molemmat bändit ovat viime aikoina myös aktivoituneet. Bändien tarinat ovat melko samankaltaisia ja peittelemätön huumeiden käyttö on ollut isossa osassa meininkiä ja ihme, että jätkät ovat edes hengissä.

Buzzoven: Wound EP

Otan nyt arvioitavaksi Buzzovenilta Wound EP:n (1992) ja Sore (1994) -cd:n. Ensimmäisen löysin kirpparilta 50 sentillä, mistä olen ylpeä. Jälkimmäistä oli joku aika sitten Epesissä laatikkokaupalla eurolla myynnissä. Tämä johtunee siitä, että -94 oli valtava alternativemetallibuumi ja Buzzovenia yritettiin myydä siinä samassa kuin Sepulturaa, Kornia, Panteraa ja Buzzovenin kanssa Roadrunnerille levyttänyttä Machine Headia. Samaa kaupallista potentiaalia ei Buzzovenista löydy. 

Eyehategod sai pientä nostetta New Orleans -skenen tunnetumpien bändien, Panteran, Downin ja Crowbarin imussa, mutta kaupallisena ei voi sitäkään pitää. Jo bändin nimen sanominen on varmaan laitonta jossain päin maailmaa. Todellinen klassikkolevy on Take As Needed For Pain (1993), mutta Levyviemärin teemaan sopii paremmin divarista ostettu Confederacy of Ruined Lives (2000).

Molemmissa bändeissä kuuluu sludgelle tyypillinen tempon vaihtelu tuskallisesta matelusta nopeisiin hc-osuuksiin. Kitarat on viritetty mahdollisimman alas ja feedbackia käytetään enemmän kuin tarpeeksi. Eyehategod keskittyy enemmän groovaavaan sabbath-riffittelyyn, kun taas Buzzovenista kuuluu enemmän punk ja Black Flag -vaikutteet. Vanhemmasta Wound EP:stä tulee myös Venom mieleen. Buzzoven ja Eyehategod ovat molemmat helvetin raskaita, mutta Eyehategod ei häpeile esitellä myös kevyempiä bluesrock-riffejä.

Laulu on vittumaista kurkkua raastavaa punk-rääkynää molemmilla, ja varsinkaan Eyehategodin Mike Williamsin oksennuksesta ei saa sanaakaan selvää. Confederacy of Ruined Livesin kannessa on häiritseviä tekstipätkiä, mutta en osaa sanoa ovatko ne lyriikoita vai ei. ”The words and lyrics are merely thoughts and ramblings during periods of homelessness, hopelessness, drug induced confusion and fustration [...]” lukee Soren kansissa, ja sama pätee Eyehategodille.

Wound EP:llä on asiallisen räkäinen tuotanto. Rumpukompit ovat hassuja, joka korostuu kovalle miksattujen rumpujen takia. Sorella on yllättävänkin laadukas ja paksu soundi, ja Confederacy Of Ruined Livesillä kirkas soundi, ja basso kuuluu mukavan selkeästi. Bändien äärimmäinen raskaus tulee hyvin esille myös levyillä.

Rankka kollaasi

 Itse kappaleista on vaikea sanoa mitään. Buzzoven varsinkin onnistuu tavoitteessaan luoda mahdollisimman vittumaista ja raskasta kuunneltavaa. Lyhyet ja energiset punk-biisit kuten Unwilling To Explain tai Done Sorelta ja I Never Woundilta toimivat, mutta kuuden minuutin matelut kuten Broken tai Pathetic vaihtuvat aika nopeasti seuraaviin biiseihin. Molempien Buzzovenin levyjen parhaimmistoon kuuluu kappale Blinded.

Jos pidät Eyehategodista, niin pidät varmasti myös Confederacy Of Ruined Livesistä, sillä tyyli on tismalleen sama kuin kahdella aiemmallakin levyllä. Tältä levyltä löytyy myös pari ehdotonta EHG-hittiä Revelation/Revolution ja Jack Ass in the Will Of God. Jokainen kappale on periaatteessa ihan kuunneltava, mutta kokonaisuutena kuunneltuna häiritsee kaikkien riffien samankaltaisuus, varsinkin kun kaikki on tehty aiemmin paremmin.

Buzzovenilla ja Eyehategodilla tulee väistämättä mieleen se totuus, että 99% äärimetallista on pidemmän päälle tylsää. Oikeasti alusta loppuun loistavia black, death, sludge, grind blaa blaa levyjä on vain kourallinen. Vaikka kuinka haluaisin fanittaa kumpaa tahansa yhtyettä ja pidän raskaasta soundista, aggressioista ja äärimmäisyydestä, niin pitää myöntää, että suurin osa matskusta menee täysin ohi. Joten varoituksen sanana, että Eyehategodia ja Buzzovenia vain pieninä annoksina. 

Tylsästi kolme tähteä kaikille:

Wound, Sore & Confederacy Of Ruined Lives: 

Kävin kesällä katsomassa Eyehategodia Jyväskylässä ja yleisön meininki oli sata kertaa parempi kuin tuossa videossa, vaikka porukkaa ei paljoa ollutkaan:



Buzzovenia ei paljoa löydy youtubesta, koska se on niin sairasta musaa:

Talking Heads -tiistai: Animals

Animals jatkaa lakonisesti nimettyjen Talking Heads -kappaleiden sarjaa. Kappale kertoo eläimistä, joten olkoon sen nimi "eläimet". Joskus Talking Headsia kuunnellessa rupeaa ihmettelemään mistä bändin taidehörhömaine tulee, mutta sitten muistaa Fear Of Music -levyn. Animals ei ole ehkä levyn paras kappale, mutta se on ehkä Talking Headsin hauskin kappale. On huvittavaa kuunnella kyrpiintyneen David Byrnen manailevan eläimiä: "always bumping into things [...] they never there when you need them [...] I know the animals are laughing at us". Kappaleen teema vaihtuu puolenvälin jälkeen suorastaan karnevalistiseksi, ja yllättävä teemanmuutos tuo vähän mieleen edellisen levyn kappaleen Stay Hungry, josta jauhan myöhemmin.

Animals ei taida olla mikään livesuosikki, mutta Name Of This Band Is Talking Heads -levyn cd-versiolta löytyy liveversio, joka on useimpienTalking Headsin biisien tapaan parempi kuin studioversio. Tässä kuitenkin levyversio ja hassuja eläinkuvia:

Emperor - In The Nightside Eclipse (1994) CD

Monissa levyissä pahaat biisit on laitettu heti alkuun ja loppu on pelkkää täytettä. In The Nighside Eclipsen tapauksessa näyttäisi olevan päinvastoin. Into the Infinity of Thoughts on introineen yhdeksän minuuttisena tuplasti liian pitkä, varsinkin kun muut kappaleet eivät juuri yli kuutta minuuttia ylitä, eikä se lyhyempänäkään olisi levyn parhaimmistoa. Tunkkainen ja kaoottinen soundi alkaa ärsyttämään ja levy tekisi mieli stopata heti alkuunsa. Ymmärrän että räkäinen äänenlaatu kuuluu asiaan, mutta ehkä tuotanto voisi pikkaisen selkeämpää olla, että kappaleiden idean tajuaisi kitarasuhinan, kähinän, blästäyksen ja kiiparisinfonioiden tasaisen puuroisesta pahuuden massasta.

The Burning Shadows of Silencessä on kuitenkin jo jotain ideaa ja Cosmic Keys to My Creations and Times saa jo rummuttelemaan pöytää. Kuulostaa old school black metallilta, mutta kappaleet ovat huomattavan taidolla rakennettuja. Koskettimia on käytetty reilusti, mutta onneksi lähinnä taustalla tunnelmointiin eikä mihinkään tilutteluihin tai överisinfonioihin. Levy paranee loppua kohti ja huipentuu kahteen klassikkoon, I Am The Black Wizards ja Inno A Satana, joista ensin mainitun riffi on Mother Northin ohella black metallin tunnistettavimpia ja jälkimmäinen on vähän rauhallisempi ja melodisempi kuin muut kappaleet.

Kappaleiden nimet on kieltämättä aika WoW, ja sanoissa maalaillaan maisemia kuunvalossa kylpevistä ikimetsistä, jäisistä lammikoista ja linnoista, sekä muinaisista pahuuksista, jotka odottavat hetkeään. Kansi kuvaa täydellisesti levyn fantasiatunnelmia. Ja jos Immortal on säätiedotusheviä, niin on kyllä Emperorkin: "Lightning cracks the sky and thunders roll, through the night a chaos of storms arise.", "Warring waves of crackling clouds embrace this nightside landscape. The heavens bleed, through open wounds, the dim light of the Moon". Syksyä ilmassa. Toisaalta mitä väliä, sanoista ei saa kuitenkaan mitään selvää.

CD:n lopussa on vielä coverit Bathoryn A Fine day to diestä ja Mercyful Faten Gypsystä. Ensin mainittu kuulostaa aika paljon alkuperäiseltä, mutta jälkimmäinen on melkoista raiskausta.

Lähes kuuntelukelvoton klassikko, neljä tähteä ****