Pavement - Slanted & Enchanted (1992)

Selailin tuossa joku aika sitten Pitchforkin listauksia parhaista levyistä ja kappaleista, ja siellä oli mainittu peräti kaksi Pavementin levyä 1990-luvun parhaiden levyjen top kympissä, ja Pavementin kappale koko 1990-luvun parhaana kappaleena. Rehellisesti sanoen, en ollut ikinä kuullut koko bändistä. Muita listattuja ysärisankareita kuten Beckiä, Radioheadia, Weezeriä jne. soitettiin aikoinaan valtavasti myös MTV:llä vielä kun MTV oli hyvä. Mutta Pavementistä ei ole mitään hajua. Löysin tämän cd:n joku aika sitten parilla eurolla kirpparilta ja ostin kokeeksi. Pavement on nyt ajankohtainen myös Astrid Swanin cover-levyn takia.

Ensimmäinen kappale Summer Babe - Winter Edition tuo mieleen jenkkisarjat ja collegeopiskelijat. Jonkun Clairen tai Roryn poikaystävä voisi soittaa tässä bändissä. Tai ehkä saman tyylisessä bändissä ja namedroppailla Pavementtia. Michael Cera voisi fanittaa Pavementtia vetäessään sitä samaa Michael Cera -roolia jossain Michael Cera -elokuvassa, ja ihastua johonkin nörttityttöön, joka myös fanittaa Pavementtia. Junossa saattaisi olla keskustelua Pavementista. Pitchfork voisi jumaloida Pavementia. Toisaalta Pitchfork jumaloi myös Lil Wayneä...

Kappaleet kuulostavat ihan jänniltä. Amatöörimäistä, nörttiä ja herkkää, ja brutaali särökitara tuo kontrastia. Laulaja laulaa lakonisesti vähän sinnepäin. Omaan korvaani bändi ei kuulosta mitenkään omaperäiseltä. Useat kappaleet, kuten pari ensimmäistä kuulostavat kivoilta, mutta eivät pääse missään vaiheessa aivan sille alueelle, joka herättäisi jotain elämyksiä ja tunteita, paitsi että laulaja alkaa ärsyttämään nopeasti. Osa kappaleista on aggressiivisempia, osa herkempiä ja osa taiteellisempia, mutta useankin kuuntelun jälkeen oikeastaan mitään ei jää mieleen. Kuulostaa lähinnä taustamusiikilta jenkkisarjoihin ja indie-elokuviin.

Vitut tästä bändistä, en ymmärrä. Arvostelut, joissa arvostelija ei selvästikään ymmärrä arvosteltavasta jutusta yhtään mitään ja jauhaa aivan asian vierestä, ovat ärsyttäviä, mutta onneksi en olekaan mikään oikea arvostelija.

Gang of four -fiilistelyä

Gang of four on yksi niitä bändejä, joita koskevien juttujen yhteydessä kliseisesti luetellaan kaikki saatanan bändit, joihin kyseinen bändi on vaikuttanut. Ihan kuin tietämättömille sioille pitäisi vakuutella, että "hei tää on oikeesti hyvää, sun lempibändiskin kuunteli tätä". Gang of fourin kohdalla usein vielä lisätään joku ärsyttävä heitto jostain tunnetumman bändin kitaristista, joka on matkinut Andy Gillin kitaransoittoa. Jopa Entertainment! -cd:n kannessa oli jotain tämmöistä pätemistä. 

Gang of four, ehkä paras bändi koskaan heti Talking Headsin jälkeen, on kuitenkin tulossa lauantaina keikalle Helsinkiin, ja siksi haluan hetken fiilistellä asiaa. Jo pelkästään Andy Gillin coolin harmaa kitarajumaluus on lipun hinnan arvoinen. Mies on todellakin vanhentunut tyylikkäästi, ja ymmärtää vieläkin hyvän kitarasoundin päälle.



Ihan samaa energiaa ei ymmärrettävästi tuolla uudella pätkällä ole kuin kahdeksankymmentäluvulla:



Entertainment! vuodelta 1979 on ehdottomasti parhaita levyjä ikinä. Bändi ilmestyi jostain täysin omanlaisen militantin ja pelkistetyn punk-funkin kanssa. Vaatii valtavaa itsevarmuutta julkaista niin minimalistisesti tuotettu albumi. Rummut, basso, raapiva kitara ja laulu kuuluvat kaikki erittäin selkeästi ja kaikuja tai juuri mitään efektejä ei ole käytetty. Toisaalta kun kappaleet ovat niin hyviä, niin mitään ylimääräistä ei tarvita. Damaged Goods on levyn parhaita biisejä, ja livenä tuo angstinen jumppaus toimii vielä paremmin. Kuunnelkaa nyt tuota bassokuviota.

Seuraavilla levyillä bändi tinki hieman pelkistetystä ehdottomuudestaan, ja ihan hyvä niin. Solid Gold ja Songs of the Free ovat lähes klassikoita myös, ja niistä voisin jotain myöhemmin jauhaa, sillä olen molemmat muistaakseni vitosellä löytänyt käytettyinä.

South Central Cartel - All day everyday (1997)

 

South Central Cartel on ehkä maailman vähiten omaperäinen räpyhtye. Kun kappaleiden niminä on West Coast Gangstas, G's Game, I'm a Rider, It Don't Stop jne., niin periaatteessa ei tarvitse edes kuunnella. Tällä levyllä räppää lähinnä Havikk ja Prodeje, joiden nimet ovat lähellä Mobb Deepin Havocia ja Prodigyä. Hämmentävämpää vielä, että levyllä feattaa Young Prodeje ja levyn on tuottanut Havoc the Mouthpiece niminen kaveri. Muutenkaan yhtyeestä ei ota hullukaan selvää, sillä aikaisemmilla levyillä S.C.C. on ollut valtava posse, nyt vain kaksi jätkää, plus kaverit ovat tehneet levyjä Murder Squadina ja ihan vaan nimellä Havoc & Prodeje.

Räppärit vetävät perustyylillä, jota on ihan mukava kuunnella, jos tällaisesta west coast räpistä tykkää, mutta ongelma on levyn naurettava kliseisyys. 17 kappaletta, jotka eivät kerro oikeastaan mistään. Jokaisessa kappaleessa kruisaillaan autolla ja poltetaan pilveä khakit, Chuck Taylorit ja t-paita päällä, ja uhkaillaan suckereita tappamisella. All day everyday. Siinä se oikeastaan on. Jos jotain sanomaa haluaa kaivaa, niin S.C.C. on periaatteessa jengiväkivaltaa vastaan. G's Gamessa ihmetellään, että mitä väliä sillä on kumpaan jengiin kuuluu: ”Never claim the hood even though I pull triggers”. Eli jengiväkivalta on pahasta, mutta muu väkivalta ok?

S.C.C. ei ole mikään ug-yhtye, vaikka nykyään tuskin kovin tunnettu. Levy on tullut Def Jamilta, ja biitit ovat huippulaatua. Coolion hitiltä tuttu L.V. vetää upeasti kertsejä. Mies on yksi legendaarisimmista räpkertsilaulajista Nate Doggin ohella, ja sattumalta molempien miesten laulu hiljeni aikaisemmin tänä vuonna. RIP vaan.

Ysärillä räppi myi ja Havikkin ja Prodejen kaltaiset tusinaräppärit huudeilta saivat tarpeeksi rahaa studiotyöskentelyyn. Soundi on orgaaninen ja paksu, mukana on paljon soittajia. 1997 gangstaräpin kultakausi alkoi olla jo ohi, ja vain 1-2 vuotta uudemmilla levyillä funkin korvasi halvat klubisoundit ja nopeat hihat-tikitykset.

Osa biiteistä on g-funkkia parhaimmillaan. Melodioita on lainailtu hauskasti 70- ja 80-lukujen pehmosoul-artisteilta kuten Luther Vandross tai myöhäisempi Isley Brothers. Pehmeän kesäiset biitit ovat kontrastissa ammuskeluläppien kanssa kuten asiaan kuuluu. Marvin Gayen Let's Get It Onin lainaaminen ei ole hyvä idea, mutta muuten melodioita on pöllitty ihan hyvällä maulla. Biittejäkään ei voi omaperäiseksi kehua, ja osa on pelkkää täytekamaa.

17 kappaletta tällaista on aivan liikaa. Samoja riimejä ja läppiä kierrätetään läpi levyn ja pää meinaa hajota loputtomiin ”bust a cap in ya ass” tai ”khakis, chucks and t-shirts” -variaatioihin. Hyviä biittejä on onneksi sen verran, että tämä cd on vieläkin hyllyssä.

Koto - Masterpieces (1989) CD

Alkuperäisten maxi-sinkkujen kansia

Kannesta ja nimestä voisi päätellä, että tämä on halpiskokoelma syntikalla soitettua japanilaista koto-musiikkia, mutta todellisuudessa Koto oli legendaarinen instrumentaalista avaruus/aasia-teemaista diskoa soittanut italialainen syntikkaduo. Yhtye julkaisi viitisen maxi-singleä, kunnes hollantilainen Michiel van der Kuy otti yhtyeen nimiinsä. Tällä kokoelmalla on nuo viisi sinkkua remixattuina ja kolme der Kuyn Koto-biisiä. Toki nämä sinkut pitäisi omistaa erikseen jo pelkästään makeiden futurististen kansien takia, mutta euron kokoelma-cd kelpaa myös, vaikka jostain syystä tämän kansi on aika laimea.

Musiikki ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Syynä on ehkä se, että tyyli on ymmärretty pitää sopivan minimalistisena. Iskevät rumpusoundit, hölmöt, mutta tehokkaat riffit ja analoginen syntikkabassosyke ei paljo muuta tarvitse lisäkseen. Paitsi tietenkin mielettömiä iskuja ja handclappeja sinne tänne. Tällaista soundia moni nykytuottajakin yrittää matkia.

Kappaleet ovat hyvin samankaltaisia, ja der Kuyn uudemmat biisit eivät juuri erotu joukosta soundeiltaan tai sävellyksiltään. Visitors, Jabdah ja Dragon's Legend ovat tehokkaita avaruusdiskohittejä ja toimivat myös henkilökohtaisessa kuuntelussa, vaikka vähän junnaavia ovatkin. Der Kuyn soundtrackmainen tunnelmointi Plain poikkeaa joukosta, ja varsinkin keskivaiheilla tuleva aavemainen ambient-osuus tuo mukavaa vaihtelua levylle.

Sekä Michiel van Der Kuy, että alkuperäisen duon hengissä oleva jäsen Anfrando Maiola ilmeisesti ovat jatkaneet musiikin tekemistä läpi vuosikymmenten omilla tahoillaan ug:na, ja uutta Kotoakin on ilmeisesti tämän vuosituhannen puolella tullut.

NELJÄ TÄHTEÄ: ****


Jabba, eikun Jadbah-video. Näin sitä syntikkaa pitää soittaa:

Heviä

Olen liian laiska kuuntelemaan musiikkia tai kirjoittamaan siitä näin kesällä, joten viihdytän itseäni lukemalla Suen heviarvosteluja.

Annika Brusila Orange Goblinista:

"Eikä syyttä, sillä bändi on vetreän doommetallinen, boogievetelä, äijäbluesrökittävä ja kerrassaan kiinnostava punkheavy- ja stonerhorror-virtuoosi. Törkyisen Ben Wardin laulu hurmaa, Martyn Millardin basso tömisee siivottomasti ja biisit puskevat esteettömästi etiäpäin kuin tavarajuna Buffalon halki."

War Injunystä

"Eilen tuuttasin monotonisen sotaisaa ja taukoineen tarttuvaa Loaded and Damnediä. Tänään Distance painelee Pentagram-nappejani. Huomenna lienee A Dangerous Prayerin pikittyneen kitarasoolon ja upean puuroisen stonerdoomriffin vuoro roikuttaa tätiä rotkon reunalla. No Worry Woman ja Ghost Dance aiheuttavat noloa salaajoraamista ja ilmabassotusta, pahan voima on hallitsematon. "

Mika Hyötyläinen Cannabis Corpsesta:

"Ja tämähän ei ole mitään peruslätkää! Kuuppa täyteen kunnon kukintoa jas kuolemanmetallia levylautaselle, niin viihdytät itsesi helposti Helvetin porteille."

Moonwalker (1988)

Lainasin kirjastosta ihan nostalgiamielessä Michael Jacksonin Moonwalker -musiikkielokuvan. Muistaakseni olin joskus lapsena aika fiiliksissä tästä, mutta MJ:n musiikkia ei ole tullut kuunneltua pitkiin aikoihin.

Elokuva alkaa konserttipätkällä, jossa Michael laulaa Man In The Mirroria aivan valtavalle yleisölle. On vaikea käsittää kuinka suosittu Michael Jackson oli aikoinaan. Vähemmästäkin alkaisi pää hajota. Varmaan jokainen 1980-luvulla tai vähän ennen syntynyt on jossain vaiheessa fanittanut Jacksonia. Itselleni MJ oli ensimmäinen kosketus musiikkiin, ellei lastenlauluja oteta huomioon, ja jonkun aikaa en muuta kuunnellutkaan. Ei ollut mitään musiikkigenrejä, oli vain Michael. MJ on viimeinen todellinen globaali supertähti, ja sitäkin ennen ehkä vain Beatles on saanut vastaavaa hypersuosiota aikaiseksi. Onhan nuo tanssiliikkeet ja ähkintälaulu intensiivisyydessään omaa luokkaansa, ja elämää suurempia hittejäkin jäi kourallinen.

Konserttipätkien jälkeen elokuvassa tulee pitkä nostalgiafiilistely Jacksonin urasta aivan alkuvuosilta asti, jonka jälkeen tulee löyhästi toisiinsa nivoutuneet surrealistiset musiikkivideot Badista, Speed Demonista ja Leave Me Alonesta. Bad pikkulapsien esittämänä on aika hauska, varsinkin tuo Michaelia esittävä skidi, joka vetää vaikuttavat imitaatiot. Kovia biisejähän nuo kaikki ovat, Leave Me Alone jäi kivasti päähän soimaan.

Lopulta alkaa itse elokuva. Michael menee pikkutytön kanssa metsään (etsimään karannutta koiraa siis), ja he löytävät sattumalta pahan maailmanvalloitusta suunnittelevan gangsterin majapaikan. Myöhemmin Michael yritetään tappaa, mutta paljastuukin että hän pystyy muuttumaan koneeksi tarvittaessa. Onhan tuo aika köyhää käsikijoittajalta (Michaelilta itseltään). Mitenkäs sankari selviää tästä tilanteesta? No muuttuu tietenkin luodinkestäväksi autoksi. Sen jälkeen tulee legendaarinen video Smooth Criminalista.

Lopuksi Michael lähtee pelastamaan gangsterin kaappaamaa pikkutyttöä, muuttuu voittamattomaksi robotiksi ja avaruusalukseksi, räjäyttää pahikset tuhannen paskaksi ohjuksilla ja päättää täysin selittämättä häipyä maapallolta. Michael ei kuollutkaan, hän vain muuttui avaruusalukseksi ja poistui planeetalta. Elokuvassa Michael kuitenkin päättää kuitenkin palata takaisin yhtä käsittämättömästi kuin lähtikin (tuli ikävä), ja vetää loppuun vielä versionsa Come Togetheristä.

Varsinaiset musiikkivideot ovat huippuja, mutta alun retrofiilistely ja tylsä elokuva ovat aika turhaa täytettä. Eipä tästä edes mitään camp-arvoja saa irti, puhumattakaan siitä, että pääsisi tutustumaan taiteilijaan itseensä paremmin. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, millaisessa fantasiamaailmassa Michael eli, ja on tavallaan aika surullista nähdä Michael eräänlaisessa välitilassa ennen addiktioita ja pedofiilisyytöksiä, mutta kuitenkin selvästi riivattuna.  

Michaelin suosiosta piti tietenkin ottaa kaikki mahdollinen irti, ja Moonwalkerista tehtiin myös videopeli, alla Angry Video Game Nerdin arvostelu:

Gary Toms Empire - 7-6-5-4-3-2-1 Blow Your Whistle (1975)

Levyn olen nähnyt myynnissä miljoona kertaa, mutta ei ole mitään hajua kuka on Gary Toms. Kannen perusteella hänen imperiumiinsa kuitenkin kuuluu toogaan pukeutuvia afropäitä ja pari viiksihippiä. Mielikuvituksettomien kappaleennimien kuten Slow & Funky ja Feel That Funky Groove perusteella ei ole vaikea päätellä, että jonkinlaista funkyä discoboogieta tämäkin on. Löytö muistuttaa jollain tapaa aiemmin arvioimaani Fatback Bandia. Kun ei muutakaan löydy, niin ostetaan halvalla joku randomlevy, jossa on mustaihoisia kannessa ja toivotaan edes muutamaa hyvää funkkibiisiä. Tällä kertaa niitä onneksi löytyy.

Aika mielikuvituksetontahan Gary Toms Empirekin on. Mitä muutakaan voi odottaa, jos levyllä on kappale, joka kehottaa: Do Your Thing. Myös pakolliset diskojouset ärsyttävät. Jos suurimmassa osassa biisejä kuuluu jousisovituksia, miksi bändissä ei ole yhtään viulistia? Jos ei tartuta tällaisiin pikkuasioihin, niin levyltä löytyy kuitenkin tyydyttävä määrä hyviä kappaleita ja joitain ihan ok-biisejä, joten Gary Toms Empire on hintansa väärti. Nimikkokappale on hyvä hitti, ja b-puolen This Crazy World on ehkä lempparini. Se on pakollinen kantaaottava kappale, ja viuluja on käytetty harvinaisen tyylikkäästi. Fiilaan myös kappaleen Feel That Funky Groove funkyä groovea ihan käskemättäkin.