South Central Cartel - All day everyday (1997)

 

South Central Cartel on ehkä maailman vähiten omaperäinen räpyhtye. Kun kappaleiden niminä on West Coast Gangstas, G's Game, I'm a Rider, It Don't Stop jne., niin periaatteessa ei tarvitse edes kuunnella. Tällä levyllä räppää lähinnä Havikk ja Prodeje, joiden nimet ovat lähellä Mobb Deepin Havocia ja Prodigyä. Hämmentävämpää vielä, että levyllä feattaa Young Prodeje ja levyn on tuottanut Havoc the Mouthpiece niminen kaveri. Muutenkaan yhtyeestä ei ota hullukaan selvää, sillä aikaisemmilla levyillä S.C.C. on ollut valtava posse, nyt vain kaksi jätkää, plus kaverit ovat tehneet levyjä Murder Squadina ja ihan vaan nimellä Havoc & Prodeje.

Räppärit vetävät perustyylillä, jota on ihan mukava kuunnella, jos tällaisesta west coast räpistä tykkää, mutta ongelma on levyn naurettava kliseisyys. 17 kappaletta, jotka eivät kerro oikeastaan mistään. Jokaisessa kappaleessa kruisaillaan autolla ja poltetaan pilveä khakit, Chuck Taylorit ja t-paita päällä, ja uhkaillaan suckereita tappamisella. All day everyday. Siinä se oikeastaan on. Jos jotain sanomaa haluaa kaivaa, niin S.C.C. on periaatteessa jengiväkivaltaa vastaan. G's Gamessa ihmetellään, että mitä väliä sillä on kumpaan jengiin kuuluu: ”Never claim the hood even though I pull triggers”. Eli jengiväkivalta on pahasta, mutta muu väkivalta ok?

S.C.C. ei ole mikään ug-yhtye, vaikka nykyään tuskin kovin tunnettu. Levy on tullut Def Jamilta, ja biitit ovat huippulaatua. Coolion hitiltä tuttu L.V. vetää upeasti kertsejä. Mies on yksi legendaarisimmista räpkertsilaulajista Nate Doggin ohella, ja sattumalta molempien miesten laulu hiljeni aikaisemmin tänä vuonna. RIP vaan.

Ysärillä räppi myi ja Havikkin ja Prodejen kaltaiset tusinaräppärit huudeilta saivat tarpeeksi rahaa studiotyöskentelyyn. Soundi on orgaaninen ja paksu, mukana on paljon soittajia. 1997 gangstaräpin kultakausi alkoi olla jo ohi, ja vain 1-2 vuotta uudemmilla levyillä funkin korvasi halvat klubisoundit ja nopeat hihat-tikitykset.

Osa biiteistä on g-funkkia parhaimmillaan. Melodioita on lainailtu hauskasti 70- ja 80-lukujen pehmosoul-artisteilta kuten Luther Vandross tai myöhäisempi Isley Brothers. Pehmeän kesäiset biitit ovat kontrastissa ammuskeluläppien kanssa kuten asiaan kuuluu. Marvin Gayen Let's Get It Onin lainaaminen ei ole hyvä idea, mutta muuten melodioita on pöllitty ihan hyvällä maulla. Biittejäkään ei voi omaperäiseksi kehua, ja osa on pelkkää täytekamaa.

17 kappaletta tällaista on aivan liikaa. Samoja riimejä ja läppiä kierrätetään läpi levyn ja pää meinaa hajota loputtomiin ”bust a cap in ya ass” tai ”khakis, chucks and t-shirts” -variaatioihin. Hyviä biittejä on onneksi sen verran, että tämä cd on vieläkin hyllyssä.

Koto - Masterpieces (1989) CD

Alkuperäisten maxi-sinkkujen kansia

Kannesta ja nimestä voisi päätellä, että tämä on halpiskokoelma syntikalla soitettua japanilaista koto-musiikkia, mutta todellisuudessa Koto oli legendaarinen instrumentaalista avaruus/aasia-teemaista diskoa soittanut italialainen syntikkaduo. Yhtye julkaisi viitisen maxi-singleä, kunnes hollantilainen Michiel van der Kuy otti yhtyeen nimiinsä. Tällä kokoelmalla on nuo viisi sinkkua remixattuina ja kolme der Kuyn Koto-biisiä. Toki nämä sinkut pitäisi omistaa erikseen jo pelkästään makeiden futurististen kansien takia, mutta euron kokoelma-cd kelpaa myös, vaikka jostain syystä tämän kansi on aika laimea.

Musiikki ei kuulosta lainkaan vanhentuneelta. Syynä on ehkä se, että tyyli on ymmärretty pitää sopivan minimalistisena. Iskevät rumpusoundit, hölmöt, mutta tehokkaat riffit ja analoginen syntikkabassosyke ei paljo muuta tarvitse lisäkseen. Paitsi tietenkin mielettömiä iskuja ja handclappeja sinne tänne. Tällaista soundia moni nykytuottajakin yrittää matkia.

Kappaleet ovat hyvin samankaltaisia, ja der Kuyn uudemmat biisit eivät juuri erotu joukosta soundeiltaan tai sävellyksiltään. Visitors, Jabdah ja Dragon's Legend ovat tehokkaita avaruusdiskohittejä ja toimivat myös henkilökohtaisessa kuuntelussa, vaikka vähän junnaavia ovatkin. Der Kuyn soundtrackmainen tunnelmointi Plain poikkeaa joukosta, ja varsinkin keskivaiheilla tuleva aavemainen ambient-osuus tuo mukavaa vaihtelua levylle.

Sekä Michiel van Der Kuy, että alkuperäisen duon hengissä oleva jäsen Anfrando Maiola ilmeisesti ovat jatkaneet musiikin tekemistä läpi vuosikymmenten omilla tahoillaan ug:na, ja uutta Kotoakin on ilmeisesti tämän vuosituhannen puolella tullut.

NELJÄ TÄHTEÄ: ****


Jabba, eikun Jadbah-video. Näin sitä syntikkaa pitää soittaa:

Heviä

Olen liian laiska kuuntelemaan musiikkia tai kirjoittamaan siitä näin kesällä, joten viihdytän itseäni lukemalla Suen heviarvosteluja.

Annika Brusila Orange Goblinista:

"Eikä syyttä, sillä bändi on vetreän doommetallinen, boogievetelä, äijäbluesrökittävä ja kerrassaan kiinnostava punkheavy- ja stonerhorror-virtuoosi. Törkyisen Ben Wardin laulu hurmaa, Martyn Millardin basso tömisee siivottomasti ja biisit puskevat esteettömästi etiäpäin kuin tavarajuna Buffalon halki."

War Injunystä

"Eilen tuuttasin monotonisen sotaisaa ja taukoineen tarttuvaa Loaded and Damnediä. Tänään Distance painelee Pentagram-nappejani. Huomenna lienee A Dangerous Prayerin pikittyneen kitarasoolon ja upean puuroisen stonerdoomriffin vuoro roikuttaa tätiä rotkon reunalla. No Worry Woman ja Ghost Dance aiheuttavat noloa salaajoraamista ja ilmabassotusta, pahan voima on hallitsematon. "

Mika Hyötyläinen Cannabis Corpsesta:

"Ja tämähän ei ole mitään peruslätkää! Kuuppa täyteen kunnon kukintoa jas kuolemanmetallia levylautaselle, niin viihdytät itsesi helposti Helvetin porteille."

Moonwalker (1988)

Lainasin kirjastosta ihan nostalgiamielessä Michael Jacksonin Moonwalker -musiikkielokuvan. Muistaakseni olin joskus lapsena aika fiiliksissä tästä, mutta MJ:n musiikkia ei ole tullut kuunneltua pitkiin aikoihin.

Elokuva alkaa konserttipätkällä, jossa Michael laulaa Man In The Mirroria aivan valtavalle yleisölle. On vaikea käsittää kuinka suosittu Michael Jackson oli aikoinaan. Vähemmästäkin alkaisi pää hajota. Varmaan jokainen 1980-luvulla tai vähän ennen syntynyt on jossain vaiheessa fanittanut Jacksonia. Itselleni MJ oli ensimmäinen kosketus musiikkiin, ellei lastenlauluja oteta huomioon, ja jonkun aikaa en muuta kuunnellutkaan. Ei ollut mitään musiikkigenrejä, oli vain Michael. MJ on viimeinen todellinen globaali supertähti, ja sitäkin ennen ehkä vain Beatles on saanut vastaavaa hypersuosiota aikaiseksi. Onhan nuo tanssiliikkeet ja ähkintälaulu intensiivisyydessään omaa luokkaansa, ja elämää suurempia hittejäkin jäi kourallinen.

Konserttipätkien jälkeen elokuvassa tulee pitkä nostalgiafiilistely Jacksonin urasta aivan alkuvuosilta asti, jonka jälkeen tulee löyhästi toisiinsa nivoutuneet surrealistiset musiikkivideot Badista, Speed Demonista ja Leave Me Alonesta. Bad pikkulapsien esittämänä on aika hauska, varsinkin tuo Michaelia esittävä skidi, joka vetää vaikuttavat imitaatiot. Kovia biisejähän nuo kaikki ovat, Leave Me Alone jäi kivasti päähän soimaan.

Lopulta alkaa itse elokuva. Michael menee pikkutytön kanssa metsään (etsimään karannutta koiraa siis), ja he löytävät sattumalta pahan maailmanvalloitusta suunnittelevan gangsterin majapaikan. Myöhemmin Michael yritetään tappaa, mutta paljastuukin että hän pystyy muuttumaan koneeksi tarvittaessa. Onhan tuo aika köyhää käsikijoittajalta (Michaelilta itseltään). Mitenkäs sankari selviää tästä tilanteesta? No muuttuu tietenkin luodinkestäväksi autoksi. Sen jälkeen tulee legendaarinen video Smooth Criminalista.

Lopuksi Michael lähtee pelastamaan gangsterin kaappaamaa pikkutyttöä, muuttuu voittamattomaksi robotiksi ja avaruusalukseksi, räjäyttää pahikset tuhannen paskaksi ohjuksilla ja päättää täysin selittämättä häipyä maapallolta. Michael ei kuollutkaan, hän vain muuttui avaruusalukseksi ja poistui planeetalta. Elokuvassa Michael kuitenkin päättää kuitenkin palata takaisin yhtä käsittämättömästi kuin lähtikin (tuli ikävä), ja vetää loppuun vielä versionsa Come Togetheristä.

Varsinaiset musiikkivideot ovat huippuja, mutta alun retrofiilistely ja tylsä elokuva ovat aika turhaa täytettä. Eipä tästä edes mitään camp-arvoja saa irti, puhumattakaan siitä, että pääsisi tutustumaan taiteilijaan itseensä paremmin. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, millaisessa fantasiamaailmassa Michael eli, ja on tavallaan aika surullista nähdä Michael eräänlaisessa välitilassa ennen addiktioita ja pedofiilisyytöksiä, mutta kuitenkin selvästi riivattuna.  

Michaelin suosiosta piti tietenkin ottaa kaikki mahdollinen irti, ja Moonwalkerista tehtiin myös videopeli, alla Angry Video Game Nerdin arvostelu:

Gary Toms Empire - 7-6-5-4-3-2-1 Blow Your Whistle (1975)

Levyn olen nähnyt myynnissä miljoona kertaa, mutta ei ole mitään hajua kuka on Gary Toms. Kannen perusteella hänen imperiumiinsa kuitenkin kuuluu toogaan pukeutuvia afropäitä ja pari viiksihippiä. Mielikuvituksettomien kappaleennimien kuten Slow & Funky ja Feel That Funky Groove perusteella ei ole vaikea päätellä, että jonkinlaista funkyä discoboogieta tämäkin on. Löytö muistuttaa jollain tapaa aiemmin arvioimaani Fatback Bandia. Kun ei muutakaan löydy, niin ostetaan halvalla joku randomlevy, jossa on mustaihoisia kannessa ja toivotaan edes muutamaa hyvää funkkibiisiä. Tällä kertaa niitä onneksi löytyy.

Aika mielikuvituksetontahan Gary Toms Empirekin on. Mitä muutakaan voi odottaa, jos levyllä on kappale, joka kehottaa: Do Your Thing. Myös pakolliset diskojouset ärsyttävät. Jos suurimmassa osassa biisejä kuuluu jousisovituksia, miksi bändissä ei ole yhtään viulistia? Jos ei tartuta tällaisiin pikkuasioihin, niin levyltä löytyy kuitenkin tyydyttävä määrä hyviä kappaleita ja joitain ihan ok-biisejä, joten Gary Toms Empire on hintansa väärti. Nimikkokappale on hyvä hitti, ja b-puolen This Crazy World on ehkä lempparini. Se on pakollinen kantaaottava kappale, ja viuluja on käytetty harvinaisen tyylikkäästi. Fiilaan myös kappaleen Feel That Funky Groove funkyä groovea ihan käskemättäkin.

Mazarati (1986)

Mitä hittoa tämä on? Yhtyeen nimi on typerä väännös italialaisesta urheiluautosta. Kansi on kuumottava, mutta tavallaan siisti, ja takakannen genderbenderröyhelömadness kauhistuttaa ja kiehtoo. Söpöjä viiksekkäitä tyttöjä, jotka soittavat tiukkaa funkkia. Mazarati ei voi olla muuta kuin jälleen yksi Prince-affiliaatti Minneapolisista.

Mazarati LP on tehty Princen Paisley Park -levy-yhtiölle, ja yhtyeen taustapiruna toimi Princen entinen basisti Mark Brown, joka on tuottanut ja kirjoittanut melkein kaikki levyn biisit, paitsi yhtyeen ainoan hitinpoikasen 100mph, jonka on kirjoittanut Prince. Mazaratista olisi voinut tulla paljon tunnetumpi, sillä kaksi Princen kirjoittamaa listaykköstä Kiss ja Jerk Out olivat alunperin tarkoitettu Mazaratille.

Ennakkoluuloissani kuvittelin, että Mazarati on jälleen jotain keskinkertaista paskaa tai yhden (Prince)hitin ihme, mutta LP:n taso yllättää. Se on enimmäkseen menevää kasarifunkkia hard rock -vaikutteilla. Glam funkkia? Paino kuitenkin sanalla funk, mikä on positiivinen yllätys, sillä 1986 funk alkoi olla jo kuollutta. Mazarati on pitkästä aikaa hyvä löytö. Tässä on sitä särmää, jonka puutetta Jesse Jonhsonin soololla kritisoin aiemmin.

Mazarati on tehty soimaan urheiluautolla kruisaillessa. 100Mph ei ole edes levyn parhaita biisejä, Suzy ja She's That Kind Of Lady ovat mainiota uptempo funkkia, ja Strawberry Loverin olisi pitänyt olla ainakin pieni hitti. Livepätkien perusteella bändi oli myös aivan älytön livenä, joten yhtyeen floppaus on sääli.

Sävellykset ja koukut eivät ole aina terävimmästä päästä, ja ei tätä nyt ihan klassikoksi voi mennä väittämään, mutta erittäin suositeltava ostos, jos sattuu jossain näkymään.

"Don't be afraid, I just dress this way"

The Harder They Come (1972) elokuva ja soundtrack

Shanty Town - Jamaica - where the best grass in the world sells for two dollars an ounce in the street, where shooting a film can be held up when actor is shot (2 have died since it was completed), where people sing in church till they have an orgasm (thank you Lord).

The Harder They Come (elokuva ja soundtrack) on tärkein asia mitä Jamaikalaiselle musiikkiskenelle on tapahtunut. Jamaikan ensimmäisestä elokuvasta tuli kulttihitti länsimaissa, ja voi vain yrittää kuvitella minkälaisen vaikutuksen elokuvan kappaleet tekivät ensimmäistä kertaa reggaeta kuulevaan länkkäriin. Varmaan kaikki elokuvan nähneet ryntäsivät ostamaan soundtrackin, ja siitä tuli pitkäksi aikaa myydyin jamaikalainen levy. The Harder They Come avasi markkinoita jamaikalaiselle musiikille ja raivasi tietä Jimmy Cliffin musiikkiuralle ja mm. Bob Marleylle. Suomesta ei ole kovin helppo löytää vanhaa reggaeta vinyylillä, mutta The Harder They Comen soundtrackin ei pitäisi mikään harvinaisuus olla. Omani ostin aikoinaan levymessuita vitosella.

Elokuva kertoo köyhästä maalaispojasta Ivan, joka tulee Kingstoniin unelmanaan tulla tähdeksi. Ivan pääsee levyttämään, mutta ahne paikallinen levymoguli ei suostu maksamaan kunnolla, ja Ivan sotkeutuu ganjabisnekseen. Lopulta hänestä tulee tappaja ja poliisia pakoileva antisankari, mikä taas tekee Ivanista tähden, mutta vie myös hengen. Elokuva on vaikuttava ja autenttinen ajankuva ja Jimmy Cliff on loistava pääosassa. Se kritisoi korruptoituneita poliisivoimia, mediaa ja väkivaltaa ihannoivaa populaarikulttuuria (vuosikymmeniä ennen kun dancehallin gangstalyriikat aiheuttivat pahennusta!), mutta ei tee kuitenkaan Ivanista pelkkää systeemin uhria, vaan näyttää että omilla valinnoilla on väliä. Välillä elokuva on vähän laahaava kuten pienen budjetin leffat usein, mutta suositeltavaa katsottavaa silti. 

Elokuvaa ja soundtrackia ei voi erottaa toisistaan, sillä yksi tähti elokuvaan tulee loistavista kappaleista, ja elokuvan ehkä parhaat kohtaukset sisältävät artisteja vetämässä kappaleita tunteella nauhalle tai porukkaa joraamassa kappaleiden tahtiin baarissa. Soundtrack koostuu elokuvan ohjaajan Perry Henzellin lempisinkuista ja neljästä Jimmy Cliffin originaalibiisistä. The Harder They Come on yksi parhaita reggaebiisejä koskaan, ja Many Rivers To Cross ja Sitting In Limbo ovat aivan upeita soulbiisejä. You Can Get It If Your Really Want hyvä myös, mutta se on jotenkin yltiöpositiivinen renkutus, varhaista ”rantareggaeta”, ja olen hieman kyllästynyt siihen. Varsinkin kun kappale soi The Harder They Comen kanssa aivan jatkuvasti elokuvassa, dvd:n valikoissa ja bonusmateriaaleissa. Nämä kaksi kappaletta ovat jopa soundtrackilla kahteen kertaan! Elokuva pistää You Can Get It If You Really Want Itin uuteen kontekstiin, sillä Ivan todella saa elokuvassa sen mitä haluaa, mutta vasta kun hän rupeaa häijyksi rikolliseksi.

Muut kappaleet ovat aikakauden parhaita reggaesinkkuja Scottyltä, The Melodiansilta, The Maytalsilta, The Slickersiltä ja Desmond Dekkeriltä. Rivers Of Babylon on kappaleista tunnetuimpia Boney M:n coverin vuoksi. Hyvä kappale, mutta Boney M:n version kuullut ehkä liian monta kertaa. 

 

Elokuva:

Soundtrack: