Soul Sunday by M-za & Eero 1. MFSB – Something for Nothing2. The Isley Brothers – Little Miss Sweetness3. David Bowie – Young Americans4. Ann Peebles – Come to Mama5. Al Green – Tired of Being Alone6. Lloyd W. Williams – I Need You Now7. Barry Goldberg . You’re Still My Baby8. Ann Peebles – Trouble, Heartaches & Sadness9. Little Milton – At the Dark End of the Street10. Stevie Wonder – I’d Cry11. O.V. Wright – I Don’t Do Windows12. Lafayette Afro Rockband – Hihache13. Joe Tex – Give the Baby Anything the Baby Wants14. Al Greene – I’ll Be Good to You15. Bobby Byrd – Never Get Enough16. Lloyd W. Williams – Be Mine Tonight17. JR. Walker & The Allstars – Shake and Fingerpop18. 100 Proof Aged in Soul – Somebody’s Sleeping in my Bed19. Clarence Carter – Looking for a Fox20. Rasputin Stash – Hit it and Pass it21. The Temptations – Ball of Confusion22. Curtis Mayfield – Heavy Dude23. Windy City – Windy City Theme24. Willie Hutch – We Gonna Have a House Party25. Marvin Gaye – Wherever I Lay My Hat26. O.V. Wright – Into Something27. Peggy Scott & Jo Jo Benson – Pickin’ Wild Mountain Berries28. Tammi Terrell – This Old Heart of Mine
Jos ette tiedä kuka on Morris Day, niin katsokaa loistava Purple Rain -elokuva, jossa Morris Day on Princen kanssa kilpailevan yhtyeen The Timen egoistinen johtohahmo. Syy siihen, että The Time oli elokuvassa lähes yhtä hyvä ellei parempikin kuin Prince & The Revolution, on siinä, että Prince sävelsi, soitti ja tuotti kaikki The Timen kappaleet, ja Morris Day vain lauloi. Toisaalta The Time ja Morris Day olivat myös aivan loistavia esiintyjiä ja soittajia ja ovat vieläkin (ks. youtube).
Kyllästyneenä Princen pomotteluun, Morris Day teki soololevyn pian The Timen kolmannen levyn jälkeen. Tällä kertaa kappaleet ja tuotanto ovat oikeasti omia. Jännää, että Color of Success on kuitenkin aivan samalla kaavalla tehty kuin The Timen levyt. Levyllä on kuusi kappaletta ja levyllä on kappale nimeltä The Oak Tree, joka esittelee uuden tanssin tyyliin The Walk ja The Bird. Yllättävintä on se, että kuinka helvetin hyvä levy on. Color of Success on Minneapolis-funkkia parhaimmillaan.
Morris esittää vieläkin samaa player-hahmoa kuin Purple Rainilla, mutta huumorin lisäksi levyssä on syvällisempiäkin sävyjä. Itsetutkiskelevassa kappaleessa The Character Morris pohdiskelee julkisuuden painetta, omaa naistenmiehen rooliaan ja ehkä myös huumeongelmaansa. ”I guess I'm just a victim girl, a victim of society / I guess I'm just a character”. Color of Success -kappaleessa kommentoidaan soolouralle lähtemistä hyvin itsevarmasti: ”Try to realize, I'm number one in the end”. Vaikka Morris Day on hauska ja viihdyttävä, niin yleisvire Color of Successilla on ihmeen melankolinen.
A-puolen The Oak Tree on ehdoton hittibiisi, mutta Color of Success ja The Character ovat myös hyvin lähellä. Sävellykset ovat tarttuvia ja syntetisaattoribassoja ja funkkikitaroita ei voi kun rakastaa. Levyn b-puoli on lähes yhtä hyvä. Love Sign on hieno tanssibiisi a-puolen tyyliin, Don't Wait For Me on pakollinen balladi, mutta hieno biisi kuitenkin ja Love/Addiction hitaampaa funkkimenoa. A-puolen loputtua siirtää mieluummin neulan takaisin alkuun, kuin vaihtaa puolta, mutta se ei tarkoita että b-puoli olisi ollenkaan huono.
Valitettavasti Morris Day ei koskaan saanut niin suurta suosiota kuin Color of Successin (itseironinen) egoilu antaa ymmärtää. Seuraava soolo Daydreaming on nimittäin melko huono (vaikka Fishnet olikin pieni hitti) ja Morrisin kolmatta hiphop-tyylistä albumia ei varmaan noteerattu ollenkaan. The Time sentään palasi yhteen ja sai tehtyä suurimman hittinsä Jerk Out vielä 1990.
Daydreamingilla on sama tuttu funksoundi tallessa muutamassa kappaleessa, mutta sävellykset ovat jotenkin väkisinväännetyn oloisia. Fishnet kuulostaa paljon ysäri-rnb:ltä ja ehkä siksi siitä tulikin hitti. Yllättävin kappale on melankolinen balladi Man's Pride. Se on ehkä maailman suurin kappale tuotannoltaan. Viuluja, pianoja, dramaattista sopraanolaulua (tai jotain) ja Morris Day, jonka ääni ei ole ehkä ihan kappaleen suuruuden tasoa, vaikka hän onkin loistava laulaja. En oikein osaa suhtautua tähän kappaleeseen. Voin vain kuvitella kuinka jossain suuruudenhullussa kokkelipöllyssä sovitus ovat lähtenyt käsistä. Daydreamingilla on muutama kuunneltava kappale, mutta en valitettavasti voi suositella levyä kenellekään muulle kuin hc Minneapolis-faneille ja niille jotka haluavat kerätä kaiken vähänkin Princeen liittyvän. Ainakaan levystä ei joudu paljoa maksamaan ja ei se nyt ihan paska ole. Sen sijaan Color of Success on todellinen helmi.
Levyviemäri esittelee varmasti tulevaisuudessa myös muita Princeen yhdistettyjä artisteja kuten Sheila E., Jesse Johnson ja The Family.
Color of Success:
Daydreaming:
Tämän täytyy olla paras musiikkivideo ja kappale ikinä:
Hyviä soul-lp:itä on erittäin vaikea löytää kirpputoreilta. Ne ovat suosittuja oikeastaan kaikissa piireissä, ja jos joku hyvä lp sattuu joskus kirpparille eksymään, joku nörtti käy sen sieltä välittömästi poistamassa. Myös myyjät tietävät tämän, ja tuntuu että jokainen lp, jossa on tummaihoisia kannessa, on aivan ylihinnoiteltu. Philadelphia International -merkin levyt ovat ehkä hieman yleisempiä, sen pehmeät huipputuotetut diskomaiset soundit eivät ole kestäneet aikaa niin hyvin kuin vaikka Staxin raaempi meno. Tietenkin Motowniin ja Staxiin on turha verrata, koska niiden juuret ovat kauempana, kun taas Philadelphia International on vahvasti kiinni 70-luvussa ja edustaa diskon läpimurtoa.
Tyttöbändi The Three Degrees on ehkä kaupallisesti menestynein phillysoulin edustaja, ja tämä levy on hyvin tyypillistä soundia. Taustabändinä on tietenkin Philadelphia-soundin ja The Sound of Philadelphia -kappaleen luoja MFSB (Mother Father Sister Brother tai Motherfucking Son of a Bitch). Parhaimmillaan jousipainotteinen MFSB on erittäin mahtipontista kamaa. Huonoimmillaan se on laimeata lemmenlaivadiskoa. Siksi odotukseni The Three Degreesin nimetöntä albumia vuodelta 1973 kohtaan eivät olleet suuret. Levy on kuitenkin ihan positiivinen yllätys ja ok-ostos halvalla. Pidän eniten kappaleesta A Woman Needs a Good Man, jossa on edustettuna MFSB:n porvarillisen hillitty, mutta samalla badass tyyli parhaimmillaan. Kovin pahaan imelyyteen ei sorruta missään vaiheessa, mutta sävellykset eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikka When Will I See You Again ja Dirty Old Man ovatkin yhtyeen suurimpia hittejä. Levy on hyvää taustamusiikkia hienostuneisiin kylpytakkifiilistelyhetkiin.
Kannessa näkyy tytöt pukeutuneena elegantteihin kankaisiin ja koruihin, mutta sisäkansi yllättää. Tytöt ovat nimittäin pukeutuneet timantteihin ja läpinäkyviin trikoisiin. Nykyäänhän jokainen naispoppari keikistelee mahdollisimman paljastavissa asuissa ja myy seksillä, mutta Three Degrees taas poseeraa nännit paljaana klubille lähdössä ihan kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Kai se on sitä 70-lukua.
Levyviemäri palaa joulutauolta, skippaa taktisesti kaiken maailman 2010-listaukset ja menee suoraan synkkään lähitulevaisuuteen vuoden 1988 kautta, eli arvostelussa on kanadalaisen metallibändin Voivodin klassikkolevy Dimension Hatröss.
Dimension Hatröss on erittäin metal levy, vaikka seuraavilla parilla levyillä Voivod menikin pehmompaan suuntaan. Voivodin logo on yksi hienoimmista bändilogoista ja erittäin metal. Jätkien ulkonäkö, siloposket, pitkät kiharat ja nahkatakit, on erittäin metal. Soittajien aliakset, Snake, Away, Blacky ja ööh.. Piggy, ovat erittäin metal. Rumpali Awayn piirtämä kotikutoinen kansi on erittäin metal, vaikka en osaa yhtään sanoa mitä se esittää. Siinä on jonkinlainen kone tai rakennus, jossa on zombikyborgin naama ja aivot joihin tökitään ruiskulla? En tiedä, mutta vitun rankkaa. Musiikki on myös erittäin metal, ei epäilystäkään. Monille varmaan tulee sanasta metal mieleen jotain Manowarin kaltaista nahkaa ja miekkoja -meininkiä, mutta itselleni metallin idea on jotain Voivodin kaltaista thrash-meininkiä.
Musiikin pystyy helposti kategorisoimaan thrash-metalliksi, mutta jotain outoa siinä on. Outous tai erilaisuus ei ole lähtöisin genrerajojen rikkomisesta, kuten vaikka aiemmin arvostellussa Cephalic Carnagessa. Voivodin jätkät vaan sattuvat olemaan aivan omissa sfääreissään, ja yhtyeen näkemys thrashista on sen mukaista. Kitaristi Piggyn (r.i.p.) riffit ovat omaa luokkaansa. Hän käyttää suurimmaksi osaksi käsittämättömiä riipiviä sointuja korkeilta kieliltä. Kun basisti ja rumpali soittavat enimmäkseen ”täysillä”, yhdistelmä on jotenkin erittäin metal, maalaileva, korvia raastava ja koukuttava yhtä aikaa. Laulajan ääni on muuttunut vanhempien levyjen rääynnästä outoon nasaaliin, joka varmasti saa jotkut pysymään kaukana Voivodista. Kyberpunk-dystopioita maalailevat sanoitukset sopivat täydellisesti pimeään ja kaoottiseen musiikkiin.
Voivodin soundi on siis ainutlaatuinen ja bändi on muutenkin cool. Nimikin on kiva sanoa... Voivod. Onko musiikki sitten hyvää vai huonoa? Siihen on vaikea vastata, sillä Voivod on jossain hyvä/huono -jaottelun tuolla puolen. Musiikki ei missään tapauksessa ole helppoa, ja levy aukenee vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen, jos on auetakseen. Levy on kuitenkin niin mielenkiintoinen että sitä kuuntelee mielellään vaikka päivittäin. Myös tarttuvia osioita riittää, esimerkiksi Tribal Convictionsin intro tempaa mukaansa, ja monet kohdat jäävät jopa päähän soimaan.
Miksi yhtye valitsee laulajikseen papukaijan ja villisian? Miksi yhtye vaivautuu edes kirjoittamaan sanoja, kun villisika ei pysty niitä kuitenkaan lausumaan, ja papukaijaltakin onnistuu vain muutama sana? Miksi kansi on niin vitun ruma ja bändin fontti kuin jostain urheilukaupan logosta repäisty? Cephalic Carnage kolkuttelee riuhtovan sekopäisellä hybridigrindillään diskohomon musiikkimaun rajoja.
Hauskinta Cephalic Carnagessa on sanat, jotka on onneksi painettu kansilehtiseen. On kiva huomata, että bändi ei mene vain perinteisellä gore/tuomionpäivä-linjalla, vaan kappaleissa kerrotaan mm. alieneiden ja atlantiksen asukkaiden välisestä sodasta, säänhallintakoneesta ja vaporisaattorin ihanuudesta: ”Grind up your weed / And load the wand / Place it on a heating element / Inhale the mist of the gods / Only the pure oils / Seep into the lungs / No carcinogens or nasty resins / It's a gift from the heavens / And way healthier / Than joints and bongs”. Bändi ei siis ota itseään niin vakavasti, mutta huumori on onneksi hienovaraista wtf-linjaa, eikä musiikki lipsu pelkäksi huonoksi läpäksi.
Parhaat kappaleet ovat niitä selkeitä genrebiisejä, kuten hypernopea bläkkisthrashkappale Touched by an angel, joka on itseasiassa hiton tarttuva, tai doomkappale G.lobal O.verhaul D.evice, jossa myös puhdas laulut ja saksofoni kuulostavat yllättävän luontevilta. G.O.D.:ia voisi sanoa jopa kauniiksi kappaleeksi. Ehkä joidenkin mielestä sitten ne grindcore/tekninen deathmetal -rimpuilut sekoitettuna ties mihin ovat se paras juttu Cephalic Carnagessa, mutta väittäisin että nuo aiemmin mainitut kaksi kappaletta, ja ehkä myös levyn aloittava Endless cycle of violence, ovat suurimmalle osalle kuuntelijoista ne parhaat biisit. Myös muissa biiseissä on joitain kuunneltavia kohtia, mutta muuten loppulevy sopii lähinnä ihmisten pelotteluun sekä rumpaleille ja basisteille ihmeteltäväksi.
Otan nyt tähdet käyttöön arvosteluissani, koska a) sivuille eksyy ulkomaalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostelujani b) arvostelut saattavat olla sekavia ja niistä on vaikea sanoa tykkäänkö levystä c) lukijat ovat laiskoja. Eli 3 kuolemantähteä
Tämä ei ole paras kappale levyltä, mutta videon kanssa kuvaa hyvin Cephalic Carnagen tyyliä.
Yazoo on yksi monesta brittiläisestä synthpop-yhtyeestä 80-luvun alusta, mutta se poikkeaa edukseen sielukkuudellaan genressä, jossa musiikin kylmyys ja "valkoisuus" on tärkeä osa soundia. Yazoo on ehdottoman synteettinen, mutta samalla ihmeen lämmin, eikä se johdu ainoastaan naislaulajan syvän tummasta äänestä ja revittelevästä tyylistä. Syy levyn ostamiseen on levyn aloittava upea hittibiisi Don't Go, jonka energisen robottifunkin voisi kuvitella irroittaneen joitakin breakdance-liikkeitä vuosien varrella. Tämä kappale löytyi sinkkuna jo ennestään, joten on kiva huomata, että se ei ole ainoa hyvä kappale levyllä.
A-puolella on pari huonoa renkutusta, sekä outo puhepätkistä tehty äänikollaasi I before E except after C, joka olisi varmaan ollut ihan ok noin neljä minuuttia lyhyempänä! Se on ymmärrettävästi poistettu joiltakin cd-versioilta. Kuitenkin Midnight ja vähän kokeilevampi In my room (tai rome, niinkuin Jugoslaviapainoksessani sanotaan) osoittavat, että myös hitaammat biisit sopivat Yazoolle. B-puolelta löytyykin hittislovari Only you, joka on omaan makuuni turhan imelä, mutta synkkä Tuesday on lempparini hitaista kappaleista. Nopeat bängerit ovat kuitenkin Yazoon vahvuus. Lähes aggressiivinen paukutus Goodbye 70s haistattaa paskat naurettavalle 70-luvun muotimeiningille ja johdattaa kuuntelijat tyylikkäälle 80-luvulle. Tämän olisi pitänyt olla levyn eka kappale, vaikka onkin hassua, että suurin osa kappaleista on kuitenkin lähinnä syntikkaversioita 70-luvun soulista, diskosta ja funkista. Viimeinen biisi Bring your love down (didn't I) on pörinäbassoineen hieno diskobiisi, ja tarkoitan nyt sitä amerikkalaista diskoa.
Albumi on kokonaisuutena hieman sekava. Se on kokoelma erilaisia hienoilla syntikkasoundeilla toteutettuja tyylejä, joista osa toimii ja osa ei. Yazoo yrittää debyytillään näyttää rakkautensa Motowniin ja samalla olla vahvasti ajan hengessä mukana. Outo kansikin sopisi paremmin Gary Numanille. Kuitenkin noin puolet kappaleista on vaan niin vahvoja, että levy on loisto-ostos. Joiltain versioilta löytyy myös hieno sinkkubiisi Situation.
Yazoo teki myös toisen albumin, joka on varmaan ihan hyvä, ja sen jälkeen kappaleiden tekijä Vince Clarke sanoi lopullisesti "goodbye 70s" ja lähti toteuttamaan noloja visioitaan Erasuressa, jonka albumeista jopa Levyviemäri pysyy kaukana. Onneksi Yazoo kuitenkin pysyy enimmäkseen hyvän maun rajoissa kuten alla olevasta videosta näkyy.
Yleensä debyyttialbumista on hyvä lähteä kronologisesti tutustumaan johonkin bändiin. Wilcon tunnen nimeltä ja bändin debyyttialbumi A.M. löytyi Anttilasta kahdella eurolla, joten ehkä siitä on hyvä aloittaa. NO EI OLE.
Debyytti on usein raain, rehellisin ja energisin yhtyeen tuotannosta, ja joskus se on myös paras albumi, vaikka yhtyeen tyyli saattaa hioutua vasta tokalla tai kolmannella levyllä. Wilcon debyytti on kuitenkin poikkeus, sillä se on aivan paska, eikä kuulosta lainkaan debyytiltä. Wilcon tylsä radioystävällinen countryrock kuulostaa lähinnä vanhan yhtyeen uudelta faninvedätyslevyltä. Jos en tietäisi, että Wilco on nykyään yksi ylistetyimpiä altsurockbändejä, niin veikkaisin että se olisi tehnyt A.M.:n jälkeen ehkä jonkun keskinkertaisen radiohitin ja muutaman tusina-albumin ja kadonnut sen jälkeen julkisuudesta, vähän kuin Spin Doctors tai Crash Test Dummies (Epäreilu vertaus, koska todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan näiden yhtyeiden urakehityksestä. Kunhan tulivat ekana mieleen).
Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen vihasin levyä. Ensinnäkään en ole suuri country-musiikin ystävä, varsinkaan tällaisen pehmeän countryrockin. Levyn nimi on A.M. ja kannessa on radio, ja levyn soundi on kuin luotu radioon, joten Wilcolla on ollut selvästi joku rahastusmeininki mielessä. Kappaleissa vaan ei ole hittipotentiaalia, joten ehkä siksi wikipedian mukaan Wilcon tyyli on ”alternative country”, joka kuulostaa aivan dorkalta termiltä. Mille tämä on vaihtoehto? Hyvälle countrylle? Mieluummin kuuntelisin vaikka Shania Twainia.
Toisekseen suurin osa kappaleista on unettavan tylsiä ja muutama suorastaan ärsyttävän huonoja. Casino Queen esimerkiksi on juuri niin huono kun nimestä voisi päätellä. Onko tämä olevinaan joku ZZ Top -parodia? Sanoituksetkin ovat noloja ja täynnä kökköä riimittelyä jostain Martti Syrjän ja Eminemin väliltä kuten: ”Your mind's been racing, your heart's been chasing / And you might as well face it, time's wasting” tai ”You never said you needed this / And you're pissed that you missed the very last kiss / From my lips”
Kuitenkin muutaman kuuntelun jälkeen huomasin, että jotkut kappaleet itseasiassa jäävät päähän soimaan. Ainakin Shouldn't be Ashamed ja pari muuta on ”ihan ok”, joten se kahden euron tuhlaaminen ei enää harmita. Muutama ”ihan ok” -kappale ei kuitenkaan riitä, joten annan tälle paskaläjälle yhden tähden.
