RE: Soul Sunday SOUL FUNK MIX

 

Mainostan uudestaan tuota soul-funk-miksausta, koska edellisen blogimerkinnän linkki ei enää toimi. Eli täältä:

http://funkingup.wordpress.com/2011/02/07/soul-sunday-by-m-za-eero/

 

Kappaleet:

 

1. MFSB – Something for Nothing (1973)

Mahtipontinen intro Philadelphia Internationalin taustabändiltä. Löytyy TSOP -hittisinglen b-puolelta.

2. The Isley Brothers – Little Miss Sweetness (1969)

If ever a man had a sweet tooth, I have one indeed!Isley Brothers coveroimassa Temptationsia. Kappale löytyy ainakin Music For pleasure -halpiskokoelmalta.”If ever a man had a sweet tooth, I have one indeed! / I order cookies and cakes, malts and shakes from the menus that I read! / But all the cakes and shakes and malts I’ve bought, put together don’t exceed, / The sweetness in just one of your kisses, Baby you’re the one I need!"

3. David Bowie – Young Americans (1975)

Tasa-arvon nimissä vähän valkoista soulia myös. Ei mikään tuntematon biisi, Bowien tunnetuimpia itseasiassa, mutta hyvä muistutus miehen monipuolisuudesta. Vähän turhan pitkä biisi vaan.

4. Ann Peebles – Come to Mama (1975)

Piilottelematonta erotiikkaa: ”If you feel like your hearts breakin into bits / Call my number 568-6969 / I'll give you a fix / Coz I got your favourite toy / Guaranteed to bring you joy / Just come to mama"

5. Al Green – Tired of Being Alone (1971)

Al Greenin hittibiisi.

6. Lloyd W. Williams – I Need You Now (196?)

Erittäin harvinaisen sinkun toinen puoli. Loistava biisi, artistista ei mitään hajua.

7. Barry Goldberg - You’re Still My Baby (1969)

Löytyy Barry Goldbergin albumilta Two Jews Blues. Monenlaista tyyliä sisältävä levy, ja tässä upeassa soul-fiilistelyssä pääosissa Barryn urut.

8. Ann Peebles – Trouble, Heartaches & Sadness (1971)

Masentava nimi, hieno biisi tältä Hi-Recordsin tähdeltä.

9. Little Milton – At the Dark End of the Street (1968)

Klassikko-soul-biisi Little Miltonin harvinaisena versiona. Saa kyyneleet silmiin.

10. Stevie Wonder – I’d Cry (1967)

Nuoren Stevien vähän tuntemattomampi raita. Löytyy I Was Made To Love Her -albumilta. Kuvaa rakastumisen hulluutta.

11. O.V. Wright – I Don’t Do Windows (1978)

Loistava biisi, hämmentävät sanat. Tämä on myöhäisempää Wrightiä Hi-kaudelta ja löytyy mm. The Wright Stuff -kokoelmalta.

12. Lafayette Afro Rockband – Hihache (1973)

Rokkaava instrumentaaliraita välisoittona. Hienoja sooloja.

13. Joe Tex – Give the Baby Anything the Baby Wants (1971)

Hauska funk-biisi.

14. Al Greene – I’ll Be Good to You (1967)

Vähän tuntemattomampi, mutta loistavan funky biisi Al Greeniltä (tai Greene, kuten sinkussa lukee)

15. Bobby Byrd – Never Get Enough (1972)

Hieno funk-biisi.

16. Lloyd W. Williams – Be Mine Tonight (196?)

Sinkun toinen puoli, aivan upean hikinen funkkibiisi.

17. JR. Walker & The Allstars – Shake and Fingerpop (1965)

Todella villi ja raaka biisi. ”Put on your wig woman / We going out to shake and fingerpop” Mahtavat torvet.

18. 100 Proof Aged in Soul – Somebody’s Sleeping in my Bed (1971)

Oudosti nimetyn yhtyeen tunnetuin biisi. Hieno kappale ja hauska tarina.

19. Clarence Carter – Looking for a Fox (1968)

”Look at this, Shoes made out of alligator hide” Looking for a fox.

20. Rasputin Stash – Hit it and Pass it (1971)

Psykedeelistä funkkia. "How do you feel, when you get all excited, ready get high and you see the smoke coming and it passes you by"

21. The Temptations – Ball of Confusion (1970)

Temptationsin hitti psykedeeliseltä ja kantaaottavalta kaudelta.

22. Curtis Mayfield – Heavy Dude (1977)

Löytyy Short Eyes soundtrackilta. Kunnon pornofunkkia.

23. Windy City – Windy City Theme (1977)

Lyhyt intro Let Me Ride -albumille. Artistista ei mitään hajua

24. Willie Hutch – We Gonna Have a House Party (1977)

Hieno P-funk-henkinen biisi.

25. Marvin Gaye – Wherever I Lay My Hat (1963)

Sweet soul music. Uskomattoman tarttuva melodia.

26. O.V. Wright – Into Something (1977)

Lisää O.V.:ta samalta kokoelmalta. Alun fiilistelyn jälkeen lähteekin vähän erilainen biisi mitä voisi odottaa.

27. Peggy Scott & Jo Jo Benson – Pickin’ Wild Mountain Berries (1968)

Peggyn revittelyä on hauska kuunnella, ja tästä kappaleesta tulee aina hyvälle mielelle.

28. Tammi Terrell – This Old Heart of Mine (1968)

Nuorena kuolleen Tammi Terrelin hieno versio Isley Brothersin klassikosta. Näin niitä muiden kappaleita pitää versioida. Sinkun toinen puoli Too Much To Hope For on myös upea kappale, mutta valitettavasti oli liian naarmuinen.

R.I.P. Radio Asia

Radio Asia lopetti toimintansa 31.3.

En ole varsinaisesti ”radionkuuntelija”, enkä tunne juuri ketään joka olisi. Radiota kuuntelee pakon edessä kuntosalilla, työpaikalla ja toisinaan vapaaehtoisesti autoillessa, jos unohtaa ottaa cd:itä mukaan, ja silloinkin pitää harkita pitkään kuunteleeko mieluummin auton hurinaa. Nykypäivänä radio on menettänyt merkityksensä Spotifyn, Youtuben ja waretuksen takia, mutta suurimpana syynä on tietenkin SAATANAN PASKAT SOITTOLISTAT. Tästä aiheesta ei nyt enempää, koska asiaa on varmaan puitu joka ikisessä musiikkiblogissa.

Pari kesää sitten löysin sattumalta uuden radiokanavan, jota kuunteli yllättäen ihan mielellään. Radiokanava soitti keskellä päivää mm. Buzzcocksia ja Televisionia. Kanavalla oli myös mielenkiintoisia, joskin amatöörimäisiä ohjelmia kuten Kulttuurishokki, jossa ulkomaalaiset esittelivät oman maansa musiikkia ja levyraati, jossa oli ärsyttävä lastentarhantätimäinen juontaja, mutta toisaalta ohjelmassa soi mielenkiintoista musiikkia, esim. Geto Boysin Damn it Feels Good to be a Gangsta kaksi kertaa putkeen! Paras ohjelma oli hard rock -ohjelma, jonka nimeä en muista, mutta siinä Tommi Kotkamaa esitteli kieli poskessa b-luokan tukkahevibändejä ja soitti paskaa musiikkia. Radio Asia periaateessa pelasti yhden kesäni puuduttavissa toimistohommissa, koska töissä ei voinut aina olla kuulokkeet korvilla.

Radio Asiallakin oli loppujen lopuksi melko suppea soittolista ja samat kappaleet toistuivat usein. Osa biiseistä oli makuuni liian perusrokkia, mutta soitossa oli myös artisteja kuten The Damned, The Cars, T. Rex, Echo And The Bunnymen, Iggy Pop, The Velvet Underground, Kate Bush, New Order, Roxy Music, New Model Army ja Siouxsie & The Banshees. Muiden kanavienkin soittamilta artisteilta kuten Neil Young, Black Sabbath, The Clash, Bruce Springsteen ja Blondie tuli hittien sijaan vähemmän soitettuja raitoja: Keep on Rockin in the Free World → Cinnamon Girl, Paranoid → War Pigs, London Calling → Remote Control, Born in the USA → 4^th of July, Asbury Park (Sandy) ja Heart of Glass → Die Young, Stay Pretty.

Eipä tuotakaan kanavaa tullut oikeastaan sen yhden kesän ja satunnaisten automatkojen lisäksi kuunneltua. Radiolla on kuitenkin tietyn satunnaisuuden takia hyvät mahdollisuudet tuoda löytämisen iloa. Radio Asian ansiosta löysin muutamia upeita kappaleita kuten B-52's – Mesopotamia ja Carole King – Been to Canaan. Netistäkin löytää hyviä juttuja, mutta informaatiotulva on aivan valtava, ja uutta musiikkia etsiessä pitää tietää mitä etsii. Toisinaan esim. blogien ansiosta löytää tuurilla hyviä artisteja, mutta blogitkin ovat suurelta osin turhaa hypetystä, youtube-linkkejä ja lauseita tyyliin: ”Tänään tein blinejä ja tunnelmiin sopii XXXX:n uus levy”. Kiinnostavaa. Toisaalta pidempiä tekstejä ei kukaan jaksa lukea (hmm...). Sitten on tietenkin kaikenlaisia muiden tekemiä Spotify-soittolistoja, nettiradioita jne., mutta en ole ihan vielä omaksunut niiden käyttöä, ja niitäkään ei voi siellä kuntosalilla, autossa tai työpaikalla kuunnella.

Andre Nickatina - Raven in my Eyes (1998) CD

 Tämän täytyy olla oudoimpia räp-levyjä, mitä omistan. Levy on aikaisemmin Dre Dogina tunnetun sanfranciscolaisen räppärin ensimmäinen Andre Nickatina -nimellä. Nimenvaihdos on ymmärrettävää, koska jenkeistä löytyy varmaan satoja dre:itä ja dogeja. Levy on jonkinlainen laajennettu versio aiemmin samana vuonna julkaistusta Cocaine Raps -levystä. Cocaine Raps on ehkä kuvaavampi nimi tälle huuruiseille paskaläjälle.

Andre sylkee puolifreestylenä riimejä satunnaisista mieleenjuolahtavista aiheista, kuten tyttöystävästään nimeltä Sun Kim, CK1 -hajusteesta, ahvenen syömisestä, pilven polttamisesta ja tietenkin kokaiinin myymisestä. Kappaleet eivät ole kovin fokusoituneita, mutta eipä siinä mitään. Läpät eivät vaan ole kovin nerokkaita, vaikka ne on jopa painettu kanteen. Ulosanti on vihaista, ja hätäisestä tyylistä tulee välillä hieman suomiräppärit mieleen. Kuvailisin Andre Nickatinan kuulostavan Cooliolta kräkissä ellei Cooliokin olisi crackhead.

Taustoiltaan ja rakenteeltaan levy on aika kokeellista kamaa. Osa biiteistä on todella halvan kuuloista syntikkaroskaa. Esimerkiksi kaverin nimeltä Million $ Dream taustat ovat oikeasti todella amatöörimäisiä ja pystyisin ihan oikeasti tekemään parempia itse. Tällä näytöllä tuottajan dollariunelmat ovat pysyneet unelmina. Paskuudestaan huolimatta jotkut taustat ovat kieltämättä edistyksellisiä ja omalaatuisia. Thank of Me:ssä on jännä militantti rumpulooppi, ja kappale voisi olla hyvin M.I.A.:n esittämä. Seuraavan kerran kun kuulette klubilla Paper Planesin, niin kertokaa kaikille, että M.I.A on pöllinyt tyylinsä Andre Nickatinalta. Levyllä on myös reggaetyylinen raita, lauluräppiä, ja osassa biisejä sanat vain lausutaan spokenword -tyyliin. Levyllä on myös pari Fillmoe Coleman Band -nimisen yhtyeen funkahtavaa instrumentaalia, jotka ovat parempia kuin yhdenkään räpin tausta, mutta ironisesti pelkkinä instrumentaaleina liian tylsiä.

Levyllä on myös kaksi bonusraitaa, joista toinen on vielä oudosti keskellä levyä. En ymmärrä mikä näistä kappaleista tekee bonusta, sillä tästä levystä ei käsittääkseni ole muita versioita, joissa niitä ei olisi. Jos taas verrataan Cocaine Raps -levyyn, niin sitten tässä periaatteessa pitäisi olla kahdeksan bonusraitaa. Sen lisäksi, että levy on huono, se on vielä ylipitkä. Ei sentään ole tupla-cd, joita räppäreillä oli tapana tehdä ysärin lopun pahimmassa cd-kiimassa (Wu-tang Clan, BTNH, Notorious BIG, Master P, 2pac...)

Vierailijoita on vain kaksi: saatanan vihainen naisräppäri LoLo Swift ja joku saatanan vihainen reggaetoustaaja. Ilmeisesti vierailijapolitiikkana on ollut ottaa levylle vain Andrea itseään vihaisempia räppäreitä, joita löytyi kaksi. LoLon kilahtaneet verset kappaleessa The Carnival ovat ehkä parasta tällä levyllä.

En halua olla pelkästään hater, joten pitää kertoa, että vanhemmat Dre Dog -levyt ovat ihan hyviä ja ilmeisesti mies julkaisee vieläkin levyjä tasaiseen tahtiin, ja kuulematta voisin arvioida, että ne ovat parempia kuin useimmat 2000-luvun bayarea-gangstalevyt. Omalaatuisuus ja outous on periaatteessa ihan plussaa ummehtuneessa gangstarap-genressä, mutta toteutus vaan kusee tällä levyllä.

Dubstep keksittiin 1981

Tämä ei ole aprillia. Todiste:



Levottomat rummut, raskaat ja surisevat syntikat, yleinen synkkyys ja arviolta 130-140bpm tempo aiheuttavat selviä dubstep-viboja. Lopussa kuulen melkein wobble-bassoa ja oikeastaan vain iskevä snare puuttuu (eikä sekään ole mikään välttämättömyys dubstepissä). B.E.F. eli British Electronic Foundation on siis Heaven 17 -jamppojen taiteellisempi projekti. Music to Kill Your Parents by löytyy alunperin Walkmanilla kuuntelua varten tehdyltä Music for Stowaways -kasetilta (Sonyn Walkman oli alunperin Stowaway). Tästä levystä on myös vähän laajempi versio Music for Listening to, joka on julkaistu 1990-luvun lopulla myös CD:llä. En ole nähnyt kumpaakaan levyä missään formaatissa myynnissä. Vähän eri versio kappaleesta löytyy myös Heaven 17:n MAHTAVAN Penthouse & Pavementin 2CD+DVD MEGAjulkaisulta. Penthouse & Pavementista tulee ehkä arvostelua myöhemmin, koska kyseessä on heti The Human Leaguen Daren jälkeen paras syntikkapop-albumi ja yleinen näky kirppareilla.

Myös toisessa samoihin aikoihin tehdyssä kappaleessa on aistittavissa jotain dubstep-henkeä, joskin ei niin selvästi:



Tämä taas löytyy Brian Enon ja David Byrnen alunperin 1981 julkaistun My Life in the Bush of Ghosts -levyn uusintapainoksen bonusraitana.

Jesse Johnson - Every Shade of Love (1988)

 Palataan taas 1980-luvun Minneapolisiin Jesse Johnsonin sooloalbumilla. Jesse Johnson tunnetaan parhaiten The Timen kitaristina, ja hän on huhujen mukaan maailman ainoa kitaristi, jota Prince pelkää.

Tämän levyn yhteydessä ei voi olla puhumatta Princestä, vaikka miehellä ei ole mitään osaa tuotantoprosessissa. Jesse on itse Minneapolis-tyyliin säveltänyt, tuottanut ja soittanut koko albumin. Musiikki on hyvin samankaltaista kuin Princen ja The Timen 80-luvun alkupuoliskon tuotanto, tai vaikka tuo Morris Dayn soololevy, jota kehuin aiemmin. Kappaleet ovat ehkä vähän vähemmän eksentrisiä kuin Princellä ja vähän vähemmän funkyjä kuin The Timellä ja lähempänä peruskasaripoppia, mutta nyt puhutaan vain vivahde-eroista. Laulukin kuulostaa Morris Dayn ja Princen välimuodolta. Jopa kannesta voisi äkkiseltään katsoa, että Princehän se siinä.

Levyä on kiva kuunnella, instrumentaatio toimii. Every Shade of Love ei ole siis missään tapauksessa huono ja plussaa tulee siitä, että ajankohdalle tyypillisiä hiphop-vaikutteita ei ole kuultavissa. New jack swing ei vaan ihan hirveästi nappaa.

Jesse on kuitenkin tuottajana ja soittajana parempi kuin säveltäjänä. Monissa kappaleissa on kierrätetty kohtia The Timeltä tai milloin mistäkin. Esimerkiksi So Misunderstood kuulostaa Don't Let Me Be Misunderstoodin ja Jungle Loven sekoitukselta, kun taas monissa kappaleissa on vain hämärä tuttuuden tunne, jota ei pysty kohdistamaan. Yksikään kappale ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa ja omaperäisintä levyllä onkin ehkä kitarasoolot. Levystä olisi mielestäni pitänyt tehdä kitarapainotteisempi, rokimpi ja villimpi, sillä Jessen raskaassa kitaroinnissa olisi potentiaalia jonkinlaiselle Jimi Hendrix/Funkadelic -kasarifunkrockjatkumolle. Jesse tekikin vuonna 1996 hard rock -levyn, josta ei ole mitään hajua, kuten ei varmaan monella muullakaan.

Oikeasti haluaisin antaa levylle kaksi ja puoli tähteä, sillä se on parempi kuin Morris Dayn Daydreaming, jolle annoin kaksi tähteä, mutta kuitenkin sen verran mielenkiinnoton, etten voi suositella kuin keräilijöille.

The Wombats vihaus

Jesus and the merry chain

Brittiläinen The Wombats saapuu NOSTURIIN 28.3. Tämä täysin turha yhtye tunnetaan viime vuosien paskimmasta hitistä Let's Dance to Joy Division.

Yhtyeen nimi on The Wombats eli vompatti kaavamaisesti määräisessä monikossa. En edes tiedä miltä vompatti näyttää, mutta se on todennäköisesti pörröinen ja hassu. Ja kömpelö niinkuin yhtyeen ironia. Tarinan mukaan laulaja/kitaristi/joku tanssi kännissä tyttöystävänsä kanssa Love Will Tear Us Apartin tahdissa ja se oli niin HAHAHA ironista, että siitä piti tehdä biisi. Asian ironisuutta tuodaan esille sanoituksissa oikein rautalangasta vääntäen.

En kuitenkaan vihaa The Wombatsia lattean nimen, tyhmien sanoitusten, ärsyttävän ironisuuden, tai turhan hypen vuoksi, koska muutenhan voisin vihata joka toista uutta bändiä. Vihaan siksi, että Let's Dance to Joy Division on vaan niin kauhea kappale. Melodia on ärsyttävä ja tympeä kertosäe yritetään saada nousuun kornin ironisella lapsikuorolla. Vihaan lapsikuoroja. Another Brick in the Wallissa lapsikuoro sopii kappaleen teemaan, mutta 99,99% tapauksista lapsikuorot ovat ärsyttävän imeliä, ja läpinäkyvän epätoivoinen tapa yrittää saada banaali melodia kuulostamaan jotenkin mahtavammalta. Samoin kuin typerät piano- ja viulusovitukset balladeissa.

Kuuntelin youtubesta myös muita The Wombatsin kappaleita ja en löytänyt mitään syytä muuttaa mielipidettäni yhtyeestä. Tokyo (Vampires & Wolves) sisältää jotain hyvääkin, mutta toisaalta taas kauhea sovitus tuo jotain outoja Black Eyed Peas viboja. Anti-D:ssä taas käytetään viuluja juuri sillä tavalla väärin kuin tuossa jo aikaisemmin puhuin. Kappale yrittää kuulostaa The Curelta Disintegrationilla ja epäonnistuu valtavasti. D niinkuin Disintegration??? Vertaus ei ole hatusta revitty, sillä laulaja on jopa stailattu Robert Smithiksi (normaalisti hän yrittää näyttää The Jesus and Mary Chainilta). Montako lempibändiäni The Wombatsin pitää häpäistä?

Oikeastaan The Wombats vaikuttaisi olevan loistava esimerkki siitä kuinka turhanpäiväisten kappaleiden ylituottaminen vain kääntyy itseään vastaan ja tekee kappaleista vieläkin huonompia. Ehkä bändi on livenä parempi...? 

Agalloch - Ashes Against the Grain (2006) + METSÄ

Tämmöinen tuli löydettyä Pelastusarmeijan kirpputorilta muutamalla eurolla. Agalloch on varmaan tuttu monille uudempaa heavymetallia seuraaville, ja luulisi että myös monet ei-hevarit sen tietävät. Levystä nyt sen verran, että kappaleet ovat eeppisen pitkiä ja maalailevia, hitaasta keskitempoiseen vaihtelevia ja haikeita melodioiltaan. Laulu on lähinnä blackmetaltyylistä kähinää maustettuna melko gayn kuuloisilla puhtailla lauluilla. Levy on ihan hyvä, mutta ehkä vähän yliarvostettu. Limbs on oikeastaan ainoa kappale, joka jaksaa kiinnostaa lähes 10min kestonsa verran, ja loppupuolella on vaikuttava biisitrilogia (tietty).

Levy herättää pohdintoja metallimusiikin ja luonnon suhteesta. Agallochin nimi tulee puusta ja jokaisen levyn kannessa on jotain metsään ja puihin viittaavaa. Tässä levyssä on sisäkansissa kuva nuotiosta ja jotain suttuista metsäfiilistelyä. Muutenkin varsinkin blackmetallissa, ja siitä vaikutteita saaneissa bändeissä, metsä ja luonto on vahva imagotekijä. Puolet levyistä on mukamas äänitetty metsässä, videot ovat silkkaa larppausta metsässä ja kansissa on valokuvia tai maalauksia metsästä. Drudkh-bändin nimi tarkoittaa jollain kielellä ”puuta”, ja esimerkiksi Wolves in the throne room on silkkaa puunhalailubläkkistä. 

Satunnainen kuva googlesta

 Minä en vaan pysty pääsemään metsätunnelmiin kuuntelemalla ylipitkiä keskitempoisia blackmetal-biisejä, vaikka niissä olisikin akustisia osuuksia. Agallochinkin haikeat melodiat sopisivat paremmin taustamusiikiksi kolkkoon kaupunkimiljööseen. Metsä voi olla ihan kivakin paikka. Siellä on värejä ja elämää; eläimiä ja sieniä. Särökitara ja rääkynävokaalit on epäluonnollisen kuuloinen yhdistelmä, ja jonkinlainen panhuilumusiikki tai muu ei-niin-sähköinen musiikki on enemmän metsää mielestäni. Agalloch ei onneksi kuvittele, että paska tuotanto tekee tunnelmasta jotenkin enemmän metsäisän. Toisaalta Ulverin Nattens madrigal on yksi suosikkilevyjäni, ja se jos mikä on lofi. Susi- ja metsäteemasta huolimatta Nattens madrigalinkin kirskuva metelöinti tuo enemmän mieleen kaoottisen kaupunkimaiseman. Ulver onkin siirtynyt myöhemmin metsästä kaupunkiin.

Satunnainen kuva Portlandista, Agallochin kotikaupungista

Vaikea sanoa mistä nämä muusikot repivät vaikutteensa. Jatkaako Agalloch vain norjaskeneen liitettyä luontoteemaa, vai ovatko he oikeasti kasvaneet jossain luonnon läheisyydessä ja kanavoivat tunnelmiaan musiikkiin? Vai maalataanko musiikissa tosiasiassa rakennetun betoniympäristön kolkkoja ääniä samalla kun unelmoidaan jostain (kuvitellusta) menetetystä elämästä luonnon keskellä?

Kuvat:
http://www.tml.tkk.fi/~mlaakso/SFOY/Elokuvat/1992/metsa.html

http://thisisnaive.com/?page_id=201