Jotta blogi ei mene täysin retroksi, otan arvosteltavaksi Mastodonin uusimman albumin, vaikka siitä on varmaan jo kaikki sanottu muissa arvosteluissa. En laske itseäni Mastodon-faniksi, mutta silti hyllystäni löytyy bändin kolme viimeisintä levyä. Tämä johtuu ehkä siitä että kaksi viimeisintä ovat lähteneet Anttilasta sopiviin neljän ja viiden euron hintoihin n. vuosi niiden julkaisujen jälkeen. Bändi on Suomessakin hyvin tunnettu ja arvostettu, joten on ihme, etteivät levyt ole menneet kaupaksi. Levybisneksen alamäki on surullinen fakta, mutta en häpeile olla korppikotkana nokkimassa sen rippeitä.
Käytän sanaa progemetalli yleensä kirosanana, mutta en nyt keksi muutakaan kuvaamaan Mastodonin musiikkia. Albumi rakentuu astraalimatkailuaiheisen teeman ympärille, kappaleet ovat parhaimmillaan yli kymmenenminuuttisia ja hyvin vapaamuotoisia. Kitaristi Brent Hinds rakastaa kitarasooloja, tahtilajit heittelevät miten sattuu ja Brann Dailorin rummutus on todella levotonta (Mastodonin tavaramerkki). Levyllä käytetään myös syntikkaa, mutta hyvin hillitysti ja tyylikkäästi. Luojan kiitos ei siis mitään COB tai COF -meininkiä. Painotus onkin liukunut sanalta metalli sanalle proge. Kaikesta huolimatta Crack the skye ei ole mitenkään vaikea levy. Neuroottinen instrumettien runkkaus ei ala kyllästyttämään, koska juuri sopivissa kohdissa lähtee helvetin tarttuva rockriffi tai elämää suurempi kertosäe.
Optimaaliseen 50 minuuttiin mahtuu ihmeen paljon tavaraa, mutta ei montaa turhaa kohtaa. Levy on todella eheä kokonaisuus. Tästä ei laiteta soimaan yhtä kappaletta, vaan koko levy pitää kuunnella kerralla läpi. Koska tämä on Mastodonin ”ilma”-levy, musiikki on jollain tapaa leijailevampaa ja rauhallisempaa kuin muilla bändin levyillä, mutta rauhallisuus on tietenkin suhteellinen käsite.
Ainoa valittamisen aihe on lauluäänet. Kolme bändin jäsentä laulaa ja mukana on myös Neurosiksen Scott Kelly karjumassa. Erilaisia ääniä on aivan liikaa, ja toisin kuin vaikka King Diamondilla, erilaisten lauluäänien käyttöön ei ole tarinankerronnallisia perusteita. Nykyään hevibändien standardina on puhtaiden laulujen ja örinän/karjunnan vuorottelu. Rankimmilla bändeillä on kaksi huutajaa. Mastodonilla on sen sijaan thrash-karjuntaa, Ozzy-imitaatiota, hc-huutoa, eteeristä hoilausta ja kaikkea siltä väliltä. Suurin osa äänistä on jollain tapaa rasittavia. Mastodon saisi valita bändistä parhaan laulajan ja parhaan huutajan ja pärjätä niillä.
Tässä versiossa on mukana myös ihan ok dokumentti-dvd levyn teosta. Taustoihin perehtyminen antaa syvyyttä ja näkökulmaa kuunteluun. Kahjosta juonesta (selvitetään dvd:llä kuvien kera) huolimatta levy on hyvin henkilökohtainen. Rumpali Brann Dailorin Skye-niminen pikkusisko nimittäin tappoi itsensä 14-vuotiaana, ja rumpalin kirjoittama ruumiistairtautumisfantasia voidaan nähdä jonkinlaisena eskapistisena perhetragedian käsittelynä. Oblivionin ja levyn nimikkokappaleen säkeet asiayhteydestä irroitettuna viittaavat suoraan tapahtumaan. Myös kitaristi Brent Hinds kävi lähellä kuolemaa saatuaan turpaansa, ja vietti aivovaurion takia aikaa epätodellisissa olotiloissa. Näistä asioista voi lukea myös Revolverista.
Ostakaa tämä albumi. Sitä saa useimmista paikoista alle kympillä.
Mastodonin videot ovat kökköjä, mutta Divinationsin ihmisuhrauksessa, cgi-jetissä ja eeppisessä luolamiessoolossa on tavallaan jotain siistiä
Youtube: Divinations (video)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti