Suomihiphop 2010 -katsaus osa 2.

 Petos - Toivo parasta ja pelkää pahinta (2010)

Petoksesta minulla ei ollut oikeastaan mitään mielipidettä, joten saatoin vain toivoa parasta ja pelätä pahinta tältä levyltä. Yllätys on todella positiivinen. Jo ensimmäisestä introhenkisestä biisistä alkaen tajuaa, että Petos on oikeasti saatanan kova räppäri. Flow menee toisinaan biitistä ohi ja läpät saattavat äkkiseltään kuulostaa turhalta shokeeraamiselta ja sosiaalipornolta, mutta Petoksella on silti lähes parasta räp-lyriikkaa mitä suomeksi olen kuullut. Aiheet vaihtelevat kaupunkielämän pimeästä puolesta vainoharhaiseen maailmanpolitiikkaan. Artistin omaa ei-niin-ihailtavaa elämäntapaa ja asennetta summaa parhaiten Sen ajan murhe, joka on ehkä suosikkibiisini. Useissa kappaleissa otetaan kantaa, mutta levy ei onneksi sisällä mitään lapsellista ”jengi vetää kamaa ja poliitikot ei tee mitään” -itkua. Lähestymistapa on kyyninen ja vittuuntunut, ja kritiikki on usein ihan fiksua, mutta tietenkin tiivistettynä viihdyttävän vittuilevaan räpmuotoon. Arvosteluun voisi pistää vaikka kuinka monta lainausta sanotuksista, mutta tässä yksi lämmittävä esimerkki: ”Ahtisaaren rauhannobelikin tuli viimein perille, ja ihan oikeaan osoitteeseen niinku Henry Kissingerille”.

Petoksen synkkään maailmankuvaan sopii täydellisesti artistin itsensä tuottamat biitit, jota voisi Synkkää Sörkkää lainaten luonnehtia horrorfunkiksi (horrorfunkista puheenollen kuunnelkaa Friday the 13th kolmosen tunnari...). Biitit ovat enimmäkseen hitaita, synkkiä ja hieman kotikutoisen kuuloisia, mutta toimivia. Tyyli pysyy yhtenäisenä mutta mielenkiintoisena koko levyn. Vaikutteita on otettu jenkkiläisiltä horrorcoreräppäreiltä, mihin jo kansikin yöllisen poseerauksen ja vierailijalistan kera viittaa. Levyllä onkin feattaamassa pari alan sankaria (ADR & Malice) jenkeistä, jotka tyylillisesti sopivat levylle hyvin.

Levyllä on pari vähän tylsää kappaletta, ja Pikkupirun featti kappaleessa Meidän puolella tai meitä vastaan on hämmentävä. Petoksen jutut ovat osuvaa, joskin teknisesti alkeellista, laimean nykypolitiikan kritiikkiä: ”saatanaako sorkitte, vittuako vaklaatte / ette tekään päästä meitä suljettujen ovienne taakse / missä niinkutsuttu eliitti määrää meidän historian kulun”. Sen sijaan Pikkupiru menee hieman aiheesta ohi räppäämällä samassa kappaleessa vesurilla raiskaamisesta, vauvan syömisestä, nekrofiliasta ynnä muusta. Vähän sama irtonaisuuden ongelma vaivaa ulkomaalaisia vierailijoita, mutta heillä on kuitenkin aivan eri tasoinen karisma ja luontevuus mikrofonissa, kun taas Pikkupiru ei ihan oikeasti osaa räpätä. No, ehkä vitsi hieman nauratti ekalla kuuntelulla. Lisää huumoria tuo Vyöhyketerapialla vieraileva Raimo, joka ei myöskään hirveästi osaa räpätä, mutta jutut ovat ihan sympaattisia ja sopivat levyn ainoaan vähän kevyempään biisiin.

Suosittelen.

Hannibal & Joku Roti Mafia - Ad Portas (2010)

Odotetustikin vuoden 2010 paras kotimainen räplevy on Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas, vaikka en ole edes kuullut muita kuin nämä neljä ostamaani levyä. Ensinnäkin biitit, joista on enimmäkseen vastuulla Ilari Autio, ovat parhaita mitä olen pitkään aikaan kuullut Suomesta tai ulkomailta. Puuratti esimerkiksi on aivan samalla tasolla kuin vaikka vanhat UGK-klassikot, joille biisillä tehdään kunniaa. Orgaaninen etelän g-funk-soundi on hallussa, mutta biiteissä on kuintekin omalaatuisia jippoja, kuten akustinen kitara Viimeset päivät -kappaleessa tai reggae-sämple Sielunruokaa -kappaleessa. Ainoa hieman heikompi biisi on Eilen-tännään-huomena, joka on turhan geneeristä g-funk pörinää, ja kertsikin on tylsähkö.

Tietenkään pelkät biitit eivät tee klassikkoa, vaan Hannibal on ehdottomasti Suomen kovimpia räppäreitä. Hänellä on simppeli, suoraviivainen ja rento tyyli, joka kuulostaa harvinaisen luontevalta. Flow ei ole hirveästi muuttunut vuosien varrella, mutta kirjoittaminen on selvästi hioutunut huippuunsa ja muutenkin karisma on omaa luokkaansa. Vaikka taustat ovat mahtavia, niin Hannibal saa vietyä huomion asiapitoisiin sanoituksiin. Periaatteessa aihepiireissä on samaa nykymaailman kritiikkiä kuin Petoksella, mutta Hannibal lisää myös ironiaa ja räp-kliseillä leikittelyä, joten levy ei ole lainkaan synkkä. Tähänkin voisi laittaa vaikka kuinka monta lainausta levyltä, mutta ne eivät tekisi ehkä oikeutta kokonaisuudelle. Ad Portasilla on hyvin oivallettu se, mikä räpissä on tärkeintä eli luonteva sanailu, jossa yhdistyy osuvat riimit, huumori ja painava asia. Ei mitään turhaa kikkailua, kiusaannuttavaa tarinankerrontaa tai puuduttavaa angstailua.

Vierailijoista vielä sen verran, että ne ovat kaikki hyviä. Joku Roti Mafian ulkopuolelta on mm. amerikkalainen veteraani K-Rino kritisoimassa katolista kirkkoa ja Ritarikunnan Lempi Joe, jonka lyhyt huumevalistussäkeistö ja loppuspiikki kappaleessa Kuuletko kama kutsuu on lähes levyn parasta antia, ja hauskaa kontrastia Opaalin levyn jälkeen. Ad Portas on erittäin monipuolinen ja kypsä albumi. Tulenkantajien jälkeinen Pahat Viinit -levy Sopan kanssa on hyvä sekin, mutta lyrikaaliselta annilta tämä on aivan eri tasolla, ja luo valtavan suuret odotukset seuraavalle levylle.

Suomihiphop 2010 -katsaus osa 1.

PART I

Intro

Ostin Anttilan alekopasta kolme vuonna 2010 ilmestynyttä ja latteasti nimettyä kotimaista räp-levyä: Ritarikunta – Albumi, Opaali – Hinnalla millä hyvänsä ja Petos – Toivo parasta ja pelkää pahinta. Ritarikunnan albumin ostoa olen joskus miettinyt, mutta kaksi jälkimmäistä olivat heräteostoksia. Hannibal & Joku Roti Mafian Ad Portas -levyn taas sain hyvin toivottuna lahjana. Aion nyt jauhaa paskaa suomiräpistä yleensä ja arvostella levyt. Suomiräp kiinnosti joskus vuosituhannen alussa, kunnes uutuudenviehätys meni ohi. 2000-luvun puolessa välissä taso alkoi nousta, ja jaksoin hetken aikaa innostua, kunnes tajusin että suurin osa hypestä oli ihan turhaa. Nyt on aika taas katsoa tilanne.

Artisteista Ritarikunta, Hannibal ja Petos ovat jo konkareita. Kaikki ovat räpänneet jo aikaisin 90-luvulla, ja Opaali on heidän rinnalla tulokas. Ritarikunnan ja Hannibalin uraa olen tarkkaillut jo yli kymmenen vuotta. Ritarikunnan ensimmäinen levy Saranat avaavat sanat vuodelta 2001 taisi olla ensimmäinen suomihiphop-levytys mistä oikeasti tykkäsin. Ensimmäistä kertaa räppäys kuulosti jotenkin luontevalta ja räppäreillä oli jotain muutakin asiaa kun omakehu ja ryyppäys. Tulenkantajien ensimmäinen albumi tuli hieman ennen Ritarikuntaa, mutta jotenkin en osaa laskea Tulenkantajia silloiseen suomiräp-skeneen. Mielessäni se meni enemmän sinne DJBB -kategoriaan liveräpillään, joskin Tulenkantajilla oli kieli suomi ja muutenkin paljon aidompi meininki. Silloisessa suomiräp-huumassa ärsytti myös median takertuminen Tulenkantajien räppäreiden Hannibalin ja Sopan murteeseen aivan kuin yhtyeessä ei mitään muuta olisi. 2000-luvun alussa Tulenkantajat oli yhtä kuin lappi siinä missä Avain = poliittinen ja Pikku G = nuori. Tulenkantajat oli jossain vaiheessa ehkä Suomen paras bändi, mutta mielestäni Hannibalin ja Sopan varsinainen kytkeytyminen ”skeneen” tapahtui vasta pahimman suomihiphopmylläkän laannuttua 2005 ja Tulenkantajien hajottua, jolloin heidän g-funk vaikutteinen omakustanne-ep ja albumi olivat jotenkin todella tervetullutta ja raikasta ummehtuneeseen post-RDN ja post-”4 elementtiä” -suomimeininkiin.

Petos on myös tuttu nimi vuosien takaa, mutta häneen en ole koskaan oikein tutustunut. Satunnaiset kappaleet ja varsinkaan Papa Rassi -nimellä tehdyt kauhuräp-sekoilut eivät ole tehneet vaikutusta. Räppäys tuntui olevan jotenkin hätäistä ja ”sinne päin”, ja artistista itsestään riippumaton outo kulttimainen fanitus Internetissä ärsytti. Opaali taas on tuttu vuoden 2007 videostaan Kaikki on saatava, joka oli pesismailojen ja haulikkojen heilutuksineen pienimuotoinen Internet-läppä hetken aikaa. Video ei voinut olla tosissaan tehty, mutta kunnon jenkkiuho ja -soundi oli tavallaan naurettavuudessaan myös virkistävää. Nyt on kuitenkin jo 2010 (eiku 2011) ja Ritarikunta jatkaa melko samaan malliin, Hannibal on soolona, Petos tehnyt erittäin odotetun kolmannen levynsä ja Opaali on siirtynyt Tampereelta helsinkiläiselle Monspille levyttämään.

Opaali – Hinnalla millä hyvänsä (2010)

Opaali on sanoituksiltaan ehkä lähinnä suomalaista gangstaräppiä, jos sellaista voi tyylipuhtaasti edes olla. Opaalin vaikutteet tulevat pääasiallisesti modernista eteläräpistä, mutta levyllä kokeillaan monia tyylejä, ja levyä vaivaakin turha hajanaisuus. Huumeista sekä myyjän että käyttäjän näkökulmasta kertovat sanoitukset tihkuvat tiettyä nihilismiä. Opaalin sanoituksista on vaikea löytää mitään moraalista opetusta, mutta jutut ovat välillä sen verran inhorealistisia, että häntä ei voi syyttää huumepiirien ihannoimisestakaan. Vaikea ottaa kantaa kuinka todellisuuspohjaisia sanoitukset sitten ovat, ja toisaalta onko sillä objektiiviselle kuuntelijalle niin väliäkään?

Ensimmäisessä kappaleessa Opaali julistaa että ”tää on sitä gangsta-paskaa” ja ”jos elämä ois kun elokuvis, tää ois scarface”. Voisi siis odottaa, että musiikki on hölmöä, mutta viihdyttävää, kuten jenkkigangsta usein. Valitettavasti Opaalin levy on hiton tylsä. Jenkkiräpissä aiheet pyörivät yleensä noin viiden aiheen ympärillä ja Opaalilla tasan yhden – huumeiden. Ilmeisesti suomiskenessä ei paljoa horoja pyöri, eikä kenelläkään ole varaa kunnon autoon, mutta piri maistuu. Opaali ei ole mitenkään huono räppäri, mutta loputtomat huumeviittaukset rei'ittävät aivot pahemmin kuin dextrometorfaani. Ongelmana Opaalin räppäyksessä on yksiulotteisuuden lisäksi kököt tuplariimit, joiden takia lauseet saattavat olla todella hämmentäviä, tai sitten osa jutuista on muuten vaan hölmöjä, esim. ”Juoppo juo tarpeeks vaikka etanoli huulil, keltä säkin pyydät anteeks metadoni kuuril...”.

Jazzy-O:n biitit ovat ammattimaisesti tehtyjä, mutta melko tylsiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Levyn parhaimpiin kuuluu W.M.D., jossa on mukana Aksim ja Särre, valitettavasti kappale ei sovi lainkaan tälle levylle, ja Opaali kuulostaa huonolta featilta Kemmurun levyllä. Mukana on myös paljon muita vierailijoita, jotka onneksi piristävät levyä. Paitsi kappaleessa Pisness räppäävä Pyhimys, jolta en ole koskaan pystynyt kuuntelemaan yhtään biisiä kokonaan, ja tämäkin kappale on pakko skipata kesken. Asan ja Opaalin yhteisbiisi kuulostaa oudolta paperilla, mutta on yllättävän toimiva ja mukavan ysärihenkinen.

Hinnalla millä hyvänsä ei ole aivan paska levy kuitenkaan, vaan jotenkin hutaistun oloinen. Räppärin aika on kulunut muissa puuhissa kuin kirjoittamisessa. Opaali kuulostaa kuitenkin melko luontevalta monenlaisilla biiteillä, ja levyllä on muutama ihan hyvä kappale.

Seuraavassa osassa arvostelussa Petos ja Hannibal & Joku Roti Mafia

Dubee AKA Sugawolf (1996)

 

Levyviemärissä ei ole vielä käsitelty hiphoppia, joten nappaan satunnaisen levyn kattavasta cd-kokoelmastani. Käteen sattuu Dubeen elikkä Sokerisuden ensimmäinen nimetön albumi. Tai sitten albumin nimi on AKA Sugawolf ja räppäri vain Dubee. Ken tietää. Levy on muistaakseni löydetty kirpputorilta joskus vuosituhannen alkupuolella muutamalla eurolla. Samasta pöydästä löytyi myös läjä muita hämäriä etelän ja länsirannikon gangsta-levyjä, jotka saivat east coast -räpfanin ihmettelemään, että voiko tällaistakin hiphoppia olla.

Vanhan viisauden mukaan hiphop on yhden napin musiikkia. Tai sitten pelkkää puhetta pöllittyihin taustoihin ja siten ei musiikkia lainkaan. En tiedä käyttääkö kukaan enää näitä argumentteja, mutta räppäys on ainakin aika kaukana puhumisesta. Kuka puhuu rytmissä ja käyttää riimejä normaalisti? Sen sijaan hiphop-biittien tekemiseen ei ole mitään sääntöjä. Jotkut klassikobiisitkin ovat aivan suoraan funk-luuppiin tehty, mutta jos kuuntelee tarkkaan vaikkapa Young Black Brotha Recordsin vakiotuottaja Khayreen tekemiä biittejä tällä levyllä, niin huomaa hienostuneen instrumenttien rikkauden. Taustalla kuuluu jatkuvasti erilaisia kosketinkuvioita, vinkunaa ja minimalistisia kitaraosuuksia. Myös skrätsäilyjä on kiva kuulla. Bassot ovat joko bassokitarasta tai kunnon synapörinää. Usein biitti myös vaihtuu kesken kappaleen. Tuotanto on aivan huippulaatua siis.

Valitettavasti räppäyksen ja taustojen epäsuhta on valtava, kuten gangstaräpissä yleensä. Dubeen ääni on ärsyttävän määkivä, ja suoraan sanoen jätkä kuulostaa aivan vajaalta. Räpeissä ei ole paljoa sisältöä, vaan kappaleet toisensa perään toistavat samoja aivoja turruttavia kliseitä pilven poltosta ja horoista. Dubee ei varsinaisesti ole edes gangsta-räppäri, kuten aiemmin vihjailin. Perus ammuskelu ja huumekauppaläpät ovat minimissä. En edes ymmärrä laiskan artikulaation takia suurinta osaa jutuista ja hyvä niin. Riimit ovat suurelta osin bitch/shit -tasoisia, ja levyä kuunnellessa on henkinen romahdus lähellä. Levyllä vierailee YBB:n tunnetuimmat artistit Mac Mall ja Mac Dre, sekä Alf "from the group Tic Toc and Juggy Jugg" (!?!?!?).

Itselleni räpissä tärkeintä on sanat ja se miten ne sanotaan. Hyvät biitit pelastavat paljon, mutta niiden täytyy olla todella tasokkaita että tämmöistä pystyy kuuntelemaan. Syy siihen, miksei Dubee AKA Sugawolf ole lentänyt seinän kautta roskiin, löytyy levyn keskivaiheilta. Kappaleet That's what we do ja My thang ovat eeppisiä pilvenpolttoräp-klassikoita. Ensimmäisessä on loistava kertosäe ja äärimmäisen hidas ja rento tausta, ja Dubeen vittumainen ääni oikeastaan sopii tällaisiin hitaan savuisiin biiseihin. Jälkimmäinen kappale on myös hyvin rento ja biitti on ehkä Khayreen paras koskaan. Biitin teema vaihtuu 7 minuutin aikana useaan otteeseen, ja kappale sisältää erittäin maukkaita pörinöitä ja vinkunaa. Näin kovissa biiseissä on helppo unohtaa sisällön köyhyys. 

Enpä arvannut että tästäkin on video:

SOUL/FUNK -MIX!

Lukijalahjaksi ilmainen soul- ja funk-miksaus. 1,5h hittejä, b-puolia ja harvinaisuuksia, aito meininki!

Täältä: http://funkingup.wordpress.com/2011/01/24/soul-sunday-by-m-za-eero/ 

Soul Sunday by M-za & Eero

 

1. MFSB – Something for Nothing

2. The Isley Brothers – Little Miss Sweetness

3. David Bowie – Young Americans

4. Ann Peebles – Come to Mama

5. Al Green – Tired of Being Alone

6. Lloyd W. Williams – I Need You Now

7. Barry Goldberg . You’re Still My Baby

8. Ann Peebles – Trouble, Heartaches & Sadness

9. Little Milton – At the Dark End of the Street

10. Stevie Wonder – I’d Cry

11. O.V. Wright – I Don’t Do Windows

12. Lafayette Afro Rockband – Hihache

13. Joe Tex – Give the Baby Anything the Baby Wants

14. Al Greene – I’ll Be Good to You

15. Bobby Byrd – Never Get Enough

16. Lloyd W. Williams – Be Mine Tonight

17. JR. Walker & The Allstars – Shake and Fingerpop

18. 100 Proof Aged in Soul – Somebody’s Sleeping in my Bed

19. Clarence Carter – Looking for a Fox

20. Rasputin Stash – Hit it and Pass it

21. The Temptations – Ball of Confusion

22. Curtis Mayfield – Heavy Dude

23. Windy City – Windy City Theme

24. Willie Hutch – We Gonna Have a House Party

25. Marvin Gaye – Wherever I Lay My Hat

26. O.V. Wright – Into Something

27. Peggy Scott & Jo Jo Benson – Pickin’ Wild Mountain Berries

28. Tammi Terrell – This Old Heart of Mine

Morris Day - Color of Success (1985) & Daydreaming (1987)

Jos ette tiedä kuka on Morris Day, niin katsokaa loistava Purple Rain -elokuva, jossa Morris Day on Princen kanssa kilpailevan yhtyeen The Timen egoistinen johtohahmo. Syy siihen, että The Time oli elokuvassa lähes yhtä hyvä ellei parempikin kuin Prince & The Revolution, on siinä, että Prince sävelsi, soitti ja tuotti kaikki The Timen kappaleet, ja Morris Day vain lauloi. Toisaalta The Time ja Morris Day olivat myös aivan loistavia esiintyjiä ja soittajia ja ovat vieläkin (ks. youtube).

Kyllästyneenä Princen pomotteluun, Morris Day teki soololevyn pian The Timen kolmannen levyn jälkeen. Tällä kertaa kappaleet ja tuotanto ovat oikeasti omia. Jännää, että Color of Success on kuitenkin aivan samalla kaavalla tehty kuin The Timen levyt. Levyllä on kuusi kappaletta ja levyllä on kappale nimeltä The Oak Tree, joka esittelee uuden tanssin tyyliin The Walk ja The Bird. Yllättävintä on se, että kuinka helvetin hyvä levy on. Color of Success on Minneapolis-funkkia parhaimmillaan.

Morris esittää vieläkin samaa player-hahmoa kuin Purple Rainilla, mutta huumorin lisäksi levyssä on syvällisempiäkin sävyjä. Itsetutkiskelevassa kappaleessa The Character Morris pohdiskelee julkisuuden painetta, omaa naistenmiehen rooliaan ja ehkä myös huumeongelmaansa. ”I guess I'm just a victim girl, a victim of society / I guess I'm just a character”. Color of Success -kappaleessa kommentoidaan soolouralle lähtemistä hyvin itsevarmasti: ”Try to realize, I'm number one in the end”. Vaikka Morris Day on hauska ja viihdyttävä, niin yleisvire Color of Successilla on ihmeen melankolinen.

A-puolen The Oak Tree on ehdoton hittibiisi, mutta Color of Success ja The Character ovat myös hyvin lähellä. Sävellykset ovat tarttuvia ja syntetisaattoribassoja ja funkkikitaroita ei voi kun rakastaa. Levyn b-puoli on lähes yhtä hyvä. Love Sign on hieno tanssibiisi a-puolen tyyliin, Don't Wait For Me on pakollinen balladi, mutta hieno biisi kuitenkin ja Love/Addiction hitaampaa funkkimenoa. A-puolen loputtua siirtää mieluummin neulan takaisin alkuun, kuin vaihtaa puolta, mutta se ei tarkoita että b-puoli olisi ollenkaan huono.


Valitettavasti Morris Day ei koskaan saanut niin suurta suosiota kuin Color of Successin (itseironinen) egoilu antaa ymmärtää. Seuraava soolo Daydreaming on nimittäin melko huono (vaikka Fishnet olikin pieni hitti) ja Morrisin kolmatta hiphop-tyylistä albumia ei varmaan noteerattu ollenkaan. The Time sentään palasi yhteen ja sai tehtyä suurimman hittinsä Jerk Out vielä 1990.

Daydreamingilla on sama tuttu funksoundi tallessa muutamassa kappaleessa, mutta sävellykset ovat jotenkin väkisinväännetyn oloisia. Fishnet kuulostaa paljon ysäri-rnb:ltä ja ehkä siksi siitä tulikin hitti. Yllättävin kappale on melankolinen balladi Man's Pride. Se on ehkä maailman suurin kappale tuotannoltaan. Viuluja, pianoja, dramaattista sopraanolaulua (tai jotain) ja Morris Day, jonka ääni ei ole ehkä ihan kappaleen suuruuden tasoa, vaikka hän onkin loistava laulaja. En oikein osaa suhtautua tähän kappaleeseen. Voin vain kuvitella kuinka jossain suuruudenhullussa kokkelipöllyssä sovitus ovat lähtenyt käsistä. Daydreamingilla on muutama kuunneltava kappale, mutta en valitettavasti voi suositella levyä kenellekään muulle kuin hc Minneapolis-faneille ja niille jotka haluavat kerätä kaiken vähänkin Princeen liittyvän. Ainakaan levystä ei joudu paljoa maksamaan ja ei se nyt ihan paska ole. Sen sijaan Color of Success on todellinen helmi.

Levyviemäri esittelee varmasti tulevaisuudessa myös muita Princeen yhdistettyjä artisteja kuten Sheila E., Jesse Johnson ja The Family.

Color of Success:

Daydreaming:

Tämän täytyy olla paras musiikkivideo ja kappale ikinä:

The Three Degrees (1973)

 

Hyviä soul-lp:itä on erittäin vaikea löytää kirpputoreilta. Ne ovat suosittuja oikeastaan kaikissa piireissä, ja jos joku hyvä lp sattuu joskus kirpparille eksymään, joku nörtti käy sen sieltä välittömästi poistamassa. Myös myyjät tietävät tämän, ja tuntuu että jokainen lp, jossa on tummaihoisia kannessa, on aivan ylihinnoiteltu. Philadelphia International -merkin levyt ovat ehkä hieman yleisempiä, sen pehmeät huipputuotetut diskomaiset soundit eivät ole kestäneet aikaa niin hyvin kuin vaikka Staxin raaempi meno. Tietenkin Motowniin ja Staxiin on turha verrata, koska niiden juuret ovat kauempana, kun taas Philadelphia International on vahvasti kiinni 70-luvussa ja edustaa diskon läpimurtoa.

Tyttöbändi The Three Degrees on ehkä kaupallisesti menestynein phillysoulin edustaja, ja tämä levy on hyvin tyypillistä soundia. Taustabändinä on tietenkin Philadelphia-soundin ja The Sound of Philadelphia -kappaleen luoja MFSB (Mother Father Sister Brother tai Motherfucking Son of a Bitch). Parhaimmillaan jousipainotteinen MFSB on erittäin mahtipontista kamaa. Huonoimmillaan se on laimeata lemmenlaivadiskoa. Siksi odotukseni The Three Degreesin nimetöntä albumia vuodelta 1973 kohtaan eivät olleet suuret. Levy on kuitenkin ihan positiivinen yllätys ja ok-ostos halvalla. Pidän eniten kappaleesta A Woman Needs a Good Man, jossa on edustettuna MFSB:n porvarillisen hillitty, mutta samalla badass tyyli parhaimmillaan. Kovin pahaan imelyyteen ei sorruta missään vaiheessa, mutta sävellykset eivät ole kovin ihmeellisiä, vaikka When Will I See You Again ja Dirty Old Man ovatkin yhtyeen suurimpia hittejä. Levy on hyvää taustamusiikkia hienostuneisiin kylpytakkifiilistelyhetkiin.

Kannessa näkyy tytöt pukeutuneena elegantteihin kankaisiin ja koruihin, mutta sisäkansi yllättää. Tytöt ovat nimittäin pukeutuneet timantteihin ja läpinäkyviin trikoisiin. Nykyäänhän jokainen naispoppari keikistelee mahdollisimman paljastavissa asuissa ja myy seksillä, mutta Three Degrees taas poseeraa nännit paljaana klubille lähdössä ihan kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Kai se on sitä 70-lukua.

Voivod - Dimension Hatröss (1988) CD

 
Levyviemäri palaa joulutauolta, skippaa taktisesti kaiken maailman 2010-listaukset ja menee suoraan synkkään lähitulevaisuuteen vuoden 1988 kautta, eli arvostelussa on kanadalaisen metallibändin Voivodin klassikkolevy Dimension Hatröss.

Dimension Hatröss on erittäin metal levy, vaikka seuraavilla parilla levyillä Voivod menikin pehmompaan suuntaan. Voivodin logo on yksi hienoimmista bändilogoista ja erittäin metal. Jätkien ulkonäkö, siloposket, pitkät kiharat ja nahkatakit, on erittäin metal. Soittajien aliakset, Snake, Away, Blacky ja ööh.. Piggy, ovat erittäin metal. Rumpali Awayn piirtämä kotikutoinen kansi on erittäin metal, vaikka en osaa yhtään sanoa mitä se esittää. Siinä on jonkinlainen kone tai rakennus, jossa on zombikyborgin naama ja aivot joihin tökitään ruiskulla? En tiedä, mutta vitun rankkaa. Musiikki on myös erittäin metal, ei epäilystäkään. Monille varmaan tulee sanasta metal mieleen jotain Manowarin kaltaista nahkaa ja miekkoja -meininkiä, mutta itselleni metallin idea on jotain Voivodin kaltaista thrash-meininkiä.

Musiikin pystyy helposti kategorisoimaan thrash-metalliksi, mutta jotain outoa siinä on. Outous tai erilaisuus ei ole lähtöisin genrerajojen rikkomisesta, kuten vaikka aiemmin arvostellussa Cephalic Carnagessa. Voivodin jätkät vaan sattuvat olemaan aivan omissa sfääreissään, ja yhtyeen näkemys thrashista on sen mukaista. Kitaristi Piggyn (r.i.p.) riffit ovat omaa luokkaansa. Hän käyttää suurimmaksi osaksi käsittämättömiä riipiviä sointuja korkeilta kieliltä. Kun basisti ja rumpali soittavat enimmäkseen ”täysillä”, yhdistelmä on jotenkin erittäin metal, maalaileva, korvia raastava ja koukuttava yhtä aikaa. Laulajan ääni on muuttunut vanhempien levyjen rääynnästä outoon nasaaliin, joka varmasti saa jotkut pysymään kaukana Voivodista. Kyberpunk-dystopioita maalailevat sanoitukset sopivat täydellisesti pimeään ja kaoottiseen musiikkiin.

Voivodin soundi on siis ainutlaatuinen ja bändi on muutenkin cool. Nimikin on kiva sanoa... Voivod. Onko musiikki sitten hyvää vai huonoa? Siihen on vaikea vastata, sillä Voivod on jossain hyvä/huono -jaottelun tuolla puolen. Musiikki ei missään tapauksessa ole helppoa, ja levy aukenee vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen, jos on auetakseen. Levy on kuitenkin niin mielenkiintoinen että sitä kuuntelee mielellään vaikka päivittäin. Myös tarttuvia osioita riittää, esimerkiksi Tribal Convictionsin intro tempaa mukaansa, ja monet kohdat jäävät jopa päähän soimaan.

Neljä tähteä