Tämän täytyy olla oudoimpia räp-levyjä, mitä omistan. Levy on aikaisemmin Dre Dogina tunnetun sanfranciscolaisen räppärin ensimmäinen Andre Nickatina -nimellä. Nimenvaihdos on ymmärrettävää, koska jenkeistä löytyy varmaan satoja dre:itä ja dogeja. Levy on jonkinlainen laajennettu versio aiemmin samana vuonna julkaistusta Cocaine Raps -levystä. Cocaine Raps on ehkä kuvaavampi nimi tälle huuruiseille paskaläjälle.
Andre sylkee puolifreestylenä riimejä satunnaisista mieleenjuolahtavista aiheista, kuten tyttöystävästään nimeltä Sun Kim, CK1 -hajusteesta, ahvenen syömisestä, pilven polttamisesta ja tietenkin kokaiinin myymisestä. Kappaleet eivät ole kovin fokusoituneita, mutta eipä siinä mitään. Läpät eivät vaan ole kovin nerokkaita, vaikka ne on jopa painettu kanteen. Ulosanti on vihaista, ja hätäisestä tyylistä tulee välillä hieman suomiräppärit mieleen. Kuvailisin Andre Nickatinan kuulostavan Cooliolta kräkissä ellei Cooliokin olisi crackhead.
Taustoiltaan ja rakenteeltaan levy on aika kokeellista kamaa. Osa biiteistä on todella halvan kuuloista syntikkaroskaa. Esimerkiksi kaverin nimeltä Million $ Dream taustat ovat oikeasti todella amatöörimäisiä ja pystyisin ihan oikeasti tekemään parempia itse. Tällä näytöllä tuottajan dollariunelmat ovat pysyneet unelmina. Paskuudestaan huolimatta jotkut taustat ovat kieltämättä edistyksellisiä ja omalaatuisia. Thank of Me:ssä on jännä militantti rumpulooppi, ja kappale voisi olla hyvin M.I.A.:n esittämä. Seuraavan kerran kun kuulette klubilla Paper Planesin, niin kertokaa kaikille, että M.I.A on pöllinyt tyylinsä Andre Nickatinalta. Levyllä on myös reggaetyylinen raita, lauluräppiä, ja osassa biisejä sanat vain lausutaan spokenword -tyyliin. Levyllä on myös pari Fillmoe Coleman Band -nimisen yhtyeen funkahtavaa instrumentaalia, jotka ovat parempia kuin yhdenkään räpin tausta, mutta ironisesti pelkkinä instrumentaaleina liian tylsiä.
Levyllä on myös kaksi bonusraitaa, joista toinen on vielä oudosti keskellä levyä. En ymmärrä mikä näistä kappaleista tekee bonusta, sillä tästä levystä ei käsittääkseni ole muita versioita, joissa niitä ei olisi. Jos taas verrataan Cocaine Raps -levyyn, niin sitten tässä periaatteessa pitäisi olla kahdeksan bonusraitaa. Sen lisäksi, että levy on huono, se on vielä ylipitkä. Ei sentään ole tupla-cd, joita räppäreillä oli tapana tehdä ysärin lopun pahimmassa cd-kiimassa (Wu-tang Clan, BTNH, Notorious BIG, Master P, 2pac...)
Vierailijoita on vain kaksi: saatanan vihainen naisräppäri LoLo Swift ja joku saatanan vihainen reggaetoustaaja. Ilmeisesti vierailijapolitiikkana on ollut ottaa levylle vain Andrea itseään vihaisempia räppäreitä, joita löytyi kaksi. LoLon kilahtaneet verset kappaleessa The Carnival ovat ehkä parasta tällä levyllä.
En halua olla pelkästään hater, joten pitää kertoa, että vanhemmat Dre Dog -levyt ovat ihan hyviä ja ilmeisesti mies julkaisee vieläkin levyjä tasaiseen tahtiin, ja kuulematta voisin arvioida, että ne ovat parempia kuin useimmat 2000-luvun bayarea-gangstalevyt. Omalaatuisuus ja outous on periaatteessa ihan plussaa ummehtuneessa gangstarap-genressä, mutta toteutus vaan kusee tällä levyllä.
En halua olla pelkästään hater, joten pitää kertoa, että vanhemmat Dre Dog -levyt ovat ihan hyviä ja ilmeisesti mies julkaisee vieläkin levyjä tasaiseen tahtiin, ja kuulematta voisin arvioida, että ne ovat parempia kuin useimmat 2000-luvun bayarea-gangstalevyt. Omalaatuisuus ja outous on periaatteessa ihan plussaa ummehtuneessa gangstarap-genressä, mutta toteutus vaan kusee tällä levyllä.
