Talking Heads -tiistai: Take Me To The River

Al Greenin Take Me To The Riveriä on coveroitu runsaasti, mutta tunnetuin versio on varmaan tämä. En tiedä miksi juuri tämä kappale on päässyt Talking Headsin diskografiaan ainoana coverina, mutta Talking Heads tekee siitä todellakin omansa. Kappaleessa rinnastetaan synti ja rakkaus jollain tapaa. Kertoja ihmettelee miksi hän rakastaa vaikka nainen kohtelee huonosti, ja hän haluaa pestä rakkauden pois joessa baptistityyliin. Tämä tavallaan sopii varhaiselle Talking Headsille, joka pysytteli kaukana perinteisistä rakkauslauluista. Samalla levyllä kappaleessa Not In Love Byrne jopa ihmettelee, että rakastuvatko ihmiset muka oikeasti.

Alkuperäinen on iso, nopea ja funky, mutta tämä versio on laahaava, minimalistinen, hieman pelottavakin, mutta melko funky myös. Hypnoottisen bassolinjan päällä on makeita urkusoundeja ja kaiuilla on haettu vedenalaista tunnelmaa. Brian Enon tuotanto on suuri osa kappaleen hyvyyttä. Alkuperäinen versio More Songs About Buildings And Food -levyltä vuodelta 1978 on mielestäni paras, koska liveversiot taas vievät pois kappaleen outouden ja ovat lähempänä Al Greenin alkuperäistä. Eikä Byrne mikään Al Green kuitenkaan ole.

Talking Heads -tiistai: Don't Worry About The Government

Don't Worry About The Government on Talking Headsin debyytiltä 77 vuodelta 77. Se on jopa ärsyttävän tarttuva ja iloinen pop-biisi melodialtaan, ja muistuttaa rytmiltään hieman ska:ta. Kappale on suoraviivainen ja jopa mekaaninen. Teemat toistuvat kaksi kertaa ja lyhyttä introa lukuunottamatta kappaleessa ei ole lainkaan ilmaa lauluosioiden välillä. Kestokin on tasan 3 minuuttia. Tämä on yksi suosikkini debyytiltä ja soi päässäni todella usein.

Sanat ovat korkeassa asemassa olevan valtion virkamiehen näkökulmasta, tai ehkä hallitus laulaa itse henkilöityneenä. Kertoja fiilistelee asemaansa, kuvailee kuinka kivaa hänellä on ja pyytää rakkaitaan käymään. Kappaletta voidaan tulkita varmaan monella tavalla. Monet vasemmistolaiset ja liberaalit saivat kappaleesta käsityksen, että Talking Heads olisi jotenkin porvarillinen tai konservatiivinen yhtye. Asiaan varmaan vaikutti myös se, että pahimman punk-huuman aikaan TH käytti pastellinvärisiä pikeepaitoja ja suoria housuja. Tavallaan hauska ajatus, että Byrne puolustelisi hallitusta laulamalla "Don't worry about me / I wouldn't worry about me". Toisaalta kappale voidaan käsittää poliittiseksi satiiriksi, mutta TH ei kuitenkaan ole koskaan ollut erityisen kantaaottava yhtye, ja mielestäni sanoitus on vain David Byrnen erikoista huumoria.

Liveversiot kappaleesta ovat aika samanlaisia kuin levylläkin. Alla on hieno pätkä, jonka löysin youtubesta. Stop Making Sense -videolla, jota jo aikaisemmin hehkutin, TH soittaa valtavan funk-bändin kanssa ja Byrne juoksentelee koksupäissään ylisuuressa asussa ympäri lavaa. Varhainen TH taas soittaa paikoillaan ja show perustuu lähinnä Byrnen harhaileville nappisilmille ja hermostuneelle nykimiselle, mutta esitys toimii yhtälailla. Hauskaa myös ajatella Talking Headsia euroopan kiertueella Ramonesin kanssa. Kontrasti on melkoinen.

Psychic TV - Live In Heaven (1987)

 

Psychic TV on entisen Throbbing Gristle -jäsenen Genesis P-orridgen (hyi mikä nimi) johtama bändi/kollektiivi. Psychic TV:n tarkoituksena oli levittää hämärää okkultisista sanomaa pop-musiikin kaupallisin keinoin, ja kaikenlaisessa markkinointispedeilyssä Psychic TV oli omaa luokkaansa. Pelkästään tämän levyn kannesta pystyy päättelemään, että musiikki oli oikeastaan aika toissijaista. Yhtyeen piti julkaista 23 livelevyä kerran kuussa 23. päivä. Levyjä julkaistiin ”vain” 17 ja tämä on niistä kolmas. Missä itsekritiikki? Pitääkö jokainen nauhalle saatu minuutti julkaista? Psychic TV:n diskografia on muutenkin valtava. ”If you collect thee coupon inside thee first 9 issues, or subscribe to thee series you are eligible for thee 10^th record free. It will not be available in shops”. Onkohan kukaan saanut tuota 10. levyä? Minkälainen ihminen hän mahtaa olla? Itse en ole varmaan koskaan saanut 10 leimaa edes pizzeriasta. Ja sana ”thee” (vanhan thou sanan objektimuoto, eli yhtäkuin you) on tosiaankin noin 100 kertaa takakannessa ja aivan väärin käytettynä. Yhtyeen ”fanclub” on muuten nimeltään THEE TEMPLE OV PSYCHICK YOUTH NETWORK.

Hyvän musiikin tekeminen oli liian tavanomaista Psychic TV:lle. A-puoli kuulostaa todella huonolta Velvet Underground -apinoinnilta ja b-puoli on ehkä hieman mielenkiintoisempaa metelöintiä, mutta kauheaa silti. Keikka on ilmeisesti improvisoitu ja taustamusiikkia huonompaa on vain Porridgen täysin vajaamielisen kuuloinen lallattelu. Äänenlaatu on kuitenkin yllättävän hyvä. Yleisön ääniä ei kuulu juuri lainkaan, ja luulen että ketään ei vaan ole kiinnostanut.

Talking Heads -tiistai: Psycho Killer

Koska Talking Heads on vaan niin hyvä ja oikeastaan ainoa bändi jota tunnustan fanittavani, aion nyt esitellä joka tiistai (tai Torstai tai joku Toinen päivä) yhden Talking Headsin kappaleen. Koska mainittavia kappaleita on valtavasti, niin tämä tulee kestämään kauan. Aion kyllä jatkaa muuten normaalisti blogin kirjoittamista.

Psycho Killeristä on luonnollista aloittaa, koska se oli pienehkö kulttihitti debyytiltä 77, ja nykyisin se on TH:n tunnetuimpia biisejä. Ei kuitenkaan omia suosikkejani. Psycho Killer on simppeli ja melko tyypillinen diskovaikutteinen new wave -kappale. Aloittava yksinkertainen bassolinja on jo legendaarinen ja kitaraa on käytetty säästeliäästi. Kappaleen pehmeä melodia riitelee sanoitusten kanssa. Nimensä mukaisesti kappale kertoo sarjamurhaajan ajatusmaailmasta. Monet TH:n kappaleet sisältävät jonkinlaisia psykoottisia sävyjä, mutta Psycho Killerissä teema on selvimmin esillä. Kertosäettä lukuunottamatta sanoissa ei oikeastaan mikään suoraan viittaa tappamiseen, vaan kertoja lähinnä kuvaa omaa hermostuneisuuttaan ja kykenemättömyyttään normaaliin kanssakäymiseen. Kertoja vihaa ihmisiä, jotka puhuvat turhaan ja ovat epäkohteliaita. Tässä voisi hyvin puhua laulaja-lauluntekijä David Byrne itse, paitsi että tappaminen ilmeisesti tunnustetaan ranskaksi.

Monet Talking Headsin kappaleista kuulostavat paremmilta livenä, ja niin myös Psycho Killer. Name Of The Band Is Talking Heads -livelevyllä on melko samanlaiset versiot kuin studioalbumilla, paitsi että mukana on ylimääräinen säkeistö, joka ei kuitenkaan tuo kappaleeseen juuri mitään uutta. Lopun jamittelut on livenä pidemmät ja äänekkäämmät. Mielenkiintoisin versio on kuitenkin Stop Making Sense -versio, jossa Byrne soittaa kappaleen akustisena taustallaan vain mad-retro rumpukonebiitti roudareitten hääriessä vielä lavalla.

Black Eyed Peas ja 2000-luku

- 2000

Black Eyed Peas aloitti jo ysärin alussa nimellä Atban Klann ja julkaisi yhden singlen Eazy-E:n Ruthless Recordsilla. Kappale kuulostaa aika paljon The Pharcydeltä. Hiphopin kultakauden hiivuttua vuosina 1998-2000 Black Eyed Peas julkaisi parin ihan siedettävää orgaanista hiphop-levyä. Tykkään itseasiassa melko paljon kappaleesta What It Is. Black Eyed Peas on parhaimmillaankin ollut melko keskinkertainen yhtye, mutta pitää tunnustaa, että sillä on kuitenkin jotain meriittejä. Ainakin Will.i.am on joskus tehnyt ihan hyviä biittejä. Huomioitavaa on se, että FERGIE ei ollut vielä mukana.

2003

Vuonna 2003 Black Eyed Peas otti riveihinsä valkoisen perseenheiluttajan Fergien ja iski mainstreamiin oikein kunnolla. Tästä alkoi koko 2000-luvun kestänyt PASKAVIRTA. Jossain vaiheessa tuntui, että jokainen paskahitti, jota soitettiin radiossa, paljastui lopulta Black Eyed Peasin kappaleeksi. Jostain syystä radiokanavilla ei koskaan sanota yhtyeiden nimiä, vaan oletetaan että jokainen tietää ne tehosoitetut paskabiisit. Siksi esimerkiksi kappale Let's Get It Started paljastui BEP:in biisiksi vasta 7 vuotta sen tehosoiton jälkeen. BEPiä ei voi ainakaan syyttää itsensä toistamisesta, sillä ainoa tunnistettava tekijä hiteissä on biisien silkka paskuus. BEP myös hylkäsi hiphopin vaivihkaa: räpit olivat enää vain täytettä laulusäkeiden tilalla, koska ilmeisesti niiden säveltämisessä olisi ollut liikaa vaivaa, plus ketään ei kiinnosta mikään muu kuin kertosäe. Vähän kuin eurodancessa.

Shut Up ja Let's Get It Started ovat hirveitä, mutta ehkä koko 2000-luvun ällöttävin ja imelin kappale on Where Is The Love. Hirveä viulubiitti ja lapsellisin kertosäe koskaan: ”People killing, people dying / children hurting, hear them crying”. Miksi kaikki vihaavat? Miksei ihmiset ole kivoja? Missä on rakkaus? Tämä kappale on kuitenkin surullisesti ehkä kantaaottavin mainstream-hiphop-biisi, mitä radiossa uskallettiin soittaa koko 2000-luvulla. Varmaan tästäkin on jouduttu keskustelemaan pitkään levy-yhtiössä ja radiokanavilla. ”ööh.. vastustaaks tää niinku Amerikkaa?” ”Eiku me vastustetaan Saddamii”. Elephunk-levy vuodelta 2003 on saanut kuitenkin ihan hyviä arvosteluja, joten ehkä siinä on jotain musiikillisia ansioita. En tiedä, enkä aio ottaa selvää.

2005

2000-luvun ääliömäisin hitti on My Humps vuodelta 2005. Hitin teon kaava: aliarvioidaan kuuntelijaa täysin. Tarviiko tästä edes sanoa mitään? Kappale on selvä vitsi. Meinasin avautua jotain markkinointikoneistosta, joka pystyy rahalla puskemaan mistä tahansa paskanaksuttelusta hitin, mutta yllättäen My Humpsista ei oltu edes suunniteltu hittiä, vaan vasta valtavan suosion jälkeen siitä tehtiin single. MITÄ VITTUA?

Toinen tapa tehdä hitti on tietenkin Puff Daddyn tyyliin pölliä melodia suoraan jostain tunnetusta kappaleesta, kuten kappaleessa Pump It (”this joint is fizzeling, it's sizzeling!!!!!”). Don't Phunk With My Heart on oikeastaan aika tarttuva, mutta räpit on kyllä niin väkisinväännetyt: ”Girl you know you got me got me / with your pistol shot me shot me”. 

Näiden lisäksi vuoden 2005 levyltä BEP on tehnyt ainakin 8 musiikkivideota. MITÄ HELVETTIÄ! Miksei se riitä, että pelkistä hiteistä tehdään videot? Liikaa rahaa vai mitä?

2009

Ja Black Eyed Peas on takaisin! I Gotta Feeling soi pari vuotta sitten JOKA PAIKASSA. Hauska arvio kappaleesta:

Tämän lisäksi 2009 levyltä The E.N.D., joka ei valitettavasti ole the end, tuli ainakin 4 videota. Meininki lähti totaalisesti käsistä ja tuloksena on pahinta kyberrunkkausta ikinä (HD:na). Uudella Black Eyed Peasilla ei ole varmaan ainoatakaan vokaaliosuutta, jota ei olisi jollain tapaa pilkottu ja autotunetettu. No eipä ole monilla muillakaan nykypoppareilla, mutta BEP onnistuu vetämään hommat vielä täysin överiksi ja kuuntelukelvottomaksi. Jopa yhtyeen pukeutuminen on vaihtunut suoraan kasarileffojen pahiksilta varastettuihin tönkköihin cyberpunkasusteisiin. Lady Gagan tapauksessa ymmärrän tämän keinotekoisuudella kikkailun, koska se sopii hänen vieraantuneeseen alien-imagoonsa, mutta BEPin tapauksessa ei ole mitään perusteita, paitsi se, että lyriikoissa voi leveillä sillä kuinka futuristisia ollaan.

Boom Boom Pow on kauheata audiovisuaalista digioksennusta. Videolla on maailman huonoimmat tanssikoreografiat ja tietokone-efektit. Will.i.am varmasti viihtyy muovisessa bittimaailmassaan, mutta entäpä ne muut tyypit yhtyeessä? Fergie on selvästi vajaaälyinen ja ei välitä niin kauan kuin saa näyttää paljasta pintaa, mutta entä nuo kaksi muuta? Mitkä heidän nimensä edes on? Video näyttää jotenkin todella vaivaannuttavalta, aivan kuin ”ne kaksi muuta” olisi pakotettu videolle nolaamaan itsensä ja räppäämään jotain vajaaälyistä teknokraattipaskaa. En edes saa efektien takia sen intiaanijätkän räpeistä mitään muuta selvää kuin ”Im in that HD flat” tms. Jos ”niillä kahdella muulla” olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia tienata rahaa Black Eyed Peasin ulkopuolella, luulen että he olisivat lähteneet jo aikoja sitten. Huoria, sanon minä.

Imma be on oikeastaan aika hauska. Minua se ainakin huvittaa suunnattomasti. Videolla Fergie herää autiomaasta metalliasuissa ja sylkee NEROKKAITA laineja kuten ”Imma be spreading my wings / Imma be doing my things (do it, do it!!!) OKKAYYY”. Will.i.am kirjaimellisesti jumittaa maantiekahvilassa, kunnes Fergie herättää hänet: ”Rich baby what what”, ”On the top, never stop”, ja Will.i.amin paras laini ikinä: ”Imma be that new upgraded nigero”. Tämä yhdistettynä videoon naurattaa joka kerta (kyllä, olen katsonut videota monta kertaa). ”Imma be a future, imma be a ho / reason why you didn't want to come to a show” WTF?!?!? Sanooko hän oikeasti niin? Tämä on uudemman Black Eyed Peasin ainoa laini, jossa on jotain järkeä . Lopussa on vielä naurettavan huonoja koreografioita, tanssiva robotti ja ne kaks jäbää kai räppää jotain autotuneen hukutettua oksennusta, mutta en pysty myötähäpeän takia katsomaan videota koskaan loppuun.

2010

En jaksa enää... Sanonpa vaan, että wikipedian mukaan The Time (The Dirty Bit) -kertosäe on varastettu Dirty Dancingin soundtrackilta ja rummut Deadmau5ilta. Videolla joku oksentaa pikseleitä. Se siitä.

Kun 2000-lukua katsellaan häpeillen taaksepäin, niin mielestäni Black Eyed Peas summaa parhaiten 2000-luvun popmusiikin. Se sekoittaa postmodernisti eri konemusiikin genrejä eurodancesta elektroon, perseräpin järjettömyyttä ja pehmopoppia, vieraannuttaa kuuntelijan loputtomalla efektipelleilyllä ja palvoo teknologiaa. Samassa biisissä saattaa olla minimalistinen klubihiphop-biitti, trance-synat, totaalisen sisällöttömät raplyriikat ja täysin epäsopivan imelä ja sieluton popkertsi ja kaikki niin keinotekoisen kuuloista. Will.i.am on ammattilainen ja monissa kappaleissa saattaa kuulua jotain hyviäkin juttuja, mutta kaikki on vaan niin täyteen ahdettua ja ylitsepursuavaa. Musiikki todellakin symboloi 2000-luvun hektisyyttä ja tyhjyyttä paljouden keskellä. Ehkä muutaman vuoden päästä en vihaa BEPiä vaan katson sitä huvittuneena kuten vaikka Trans-X:n VHS/Atari -meininkejä. Valitettavasti Ipadit ja HD-telkkarit ovat liian ajankohtaisia vielä, jotta voisin ironisesti hymähdellä ja diggailla Black Eyed Peasin meiningistä. Nyt BEP on kuitenkin yhtye jota on kiva vihata.

Post-Eno Talking Heads

 Talking Heads on PARAS BÄNDI IKINÄ. Yhtyeen debyytti 77 on loistava, mutta seuraavilla kolmella levyllään supertuottaja/musiikkinero Brian Enon kanssa TH nousi taiteelliseen huippuunsa. More Songs about Buildings and Food, Fear of Music ja varsinkin Remain in Light ovat rokin kaanonissa ja kaikenmaailman parhaiden levyjen listoilla ja ihan syystäkin. Yhdistelmä valkoista neuroottista nörttirokkia ja äärimmäisen mukaansatempaavia afrikkalaisia rytmejä teki Talking Headsista vuonna 1980 parhaan jutun musiikkipiireissä, vaikka kaupallinen menestys ei ihan valtavaa ollutkaan. Remain in Lightin jälkeen Talking Heads oli kuitenkin hajoamisen partaalla. Muu bändi koki että heidät oli alennettu vain Brian Enon ja laulaja/lauluntekijä/kitaristi David Byrnen taustabändiksi, vaikka Remain in Lightin kappaleet olivat syntyneet yhteisten jamittelujen pohjalta. Bändi piti kolmen vuoden tauon levytyksessä ja sillä välin David Byrne ja Jerry Harrison tekivät omat soolonsa, ja Tina Weymouth ja Chris Frantz saivat suosiota Tom Tom Clubilla. Talking Heads ei kuitenkaan hajonnut, vaan ura oli vasta puolessa välissä.

Brian Enon jälkeisen Talking Headsin vinyylejä näkee halvalla kirppareilla, joten teen niistä pienen katsauksen. Kaikki Talking Headsin levyt on julkaistu myös remasteroituna dvd:n ja bonusraitojen kera ja niitäkin saa uutena kympin pintaan.

Vuonna 1983 ilmestynyt Speaking in Tongues on Talking Headsin kaupallisesti menestynein albumi ja ehdoton klassikko. Vaikutteet eivät tule enää niinkään afrobeatista vaan amerikkalaisesta funkista (mukana on mm. Bernie Worrell). Tällä levyllä on osa parhaista Talking Headsin kappaleista ja oikeastaan koko a-puoli on aivan mahtava. B-puolella on pari kehnoa biisiä, mutta levyn lopettava This Must Be The Place (Naive Melody) on uskomattoman hieno pop-biisi. Levyn sanat ovat suurimmaksi osaksi improvisoitua hölynpölyä kuten aiemmalla levylläkin, mutta silti minulla on vahva tulkinta ainakin Making Flippy Floppystä. Kasari ja Brian Enon puute kuuluu välillä kyseenalaisina syntikkasoundeina, mutta ei tämä mikään Born In The U.S.A. ole (eli hyvä levy pilattuna noloilla syntikoilla). 5/5 Tähteä.

 Talking Heads oli ehkä PARAS LIVEBÄNDI IKINÄ ja siitä on todisteina Name of the Band is Talking Heads -tuplalive (jonka cd-reissue on PARAS LEVY IKINÄ) vuodelta 1982 ja Stop Making Sense -video vuodelta 1984, joka on PARAS KEIKKATALLENNE IKINÄ ja lähestulkoon PARAS ELOKUVA IKINÄ. Stop Making Sensellä on Speaking in Tonguesin parhaat biisit vielä parempina versioina yhdistettynä upeaan show'un ja lavastukseen plus pari vanhaa biisiä ja pari ei-Talking Heads biisiä David Byrneltä ja Tom Tom Clubilta. Stop Making Sensestä on myös cd ja lp, mutta ilman kuvaa kokemus jää vajavaiseksi. Stop Making Sense -dvd onkin mielestäni paras tapa tutustua Talking Headsiin.5/5

Talking Headsin kuudes levy Little Creatures (1985) on mielestäni heikoin TH:n levyistä, vaikka se on saanut ihan hyviä arvioita. David Byrne alkoi rauhoittua ja musiikki läheni perus-poprokkia. Byrnen sanoin Little Creatures on aika perus poppia oudoilla sanoituksilla. Silti levyltä löytyy pari klassikkoa, And She Was ja Road To Nowhere. Oma suosikkini on duranduranmainen Lady Don't Mind. 3/5

True Stories on aliarvostetuin TH-levy mielestäni. Se julkaistiin Byrnen ohjaaman ihan-ok-hassun musiikkielokuvan True Storiesin yhteydessä, ja ilman elokuvaa se on turhan hajanainen albumi. David Byrne katuu sitä, että kappaleet julkaistiin hänen omilla lauluilla, sillä elokuvassa samat kappaleet laulaa näyttelijät itse (mm. John Goodman). Mielestäni Byrnen laulua on kuitenkin ihan kiva kuunnella ja kappaleet ovat hyviä. Muutama biisi on turhan eppunormaalimainen, mutta sävellykset toimivat pääosin hyvin. Suosikkini on Papa Legba, hypnoottinen ja outo voodoobiisi, joka toimii kieltämättä paremmin Pops Staplesin esittämänä (löytyy special-edition cd:n bonusraitana). 4/5

Naked jäi Talking Headsin viimeiseksi levyksi eikä ole ollenkaan huono lopetus. Levy on paluu Remain in Lightin jammailupohjaiseen biisinkirjoittamiseen ja afrobeat-tyyliin. Kappaleet eivät ole aivan parasta TH:ta, mutta esim. Blind on loistava jami, Facts of Lifessä on jännittävää industrialmaista jumittelua ja Cool Water on ehkä Talking Headsin synkin biisi. Special editionilta löytyy myös TH:n viimeiseksi jäänyt loistava single Sax and Violin. Huomioitavaa on myös Byrnen aikuisempi laulutapa ja varsinkin Blindissä käheää ääntä on hauska kuunnella. Kiljahteleva laulu saattaakin olla monille esteenä vanhan Talking Headsin kuuntelussa. Tälläkin levyllä on paljon vierailevia soittajia, nimekkäimpänä Johnny Marr. Jos jonkun bändin pitäisi tehdä reunion, se on Talking Heads. 4/5

Aldo Nova – Subject... Aldo Nova (1983)

 

Tästä ei ole taas mitään hajua. Levy lähti kirpparilta mukaani, koska kannessa on pikselöitynyt takatukkajäbä ja esittäjän nimi kuulostaa italialaiselta. Kuvittelin, että kyseessä on jotain eurosyntikkaroskaa kuten Fancy, jonka levy löytyi samasta pöydästä. Kyllä tässä sentään syntikkaa on. Levy alkaa erittäin hyvin: intro on upean futuristista äänimaisemaa, kunnes aivan tyhjästä iskee voimakkaat rummut ja rokkaava instrumentaalibiisi. Eka oikea kappale Monkey On Your Back paljastuu hyvin tyypilliseksi hard rockiksi. Olisin muuten pettynyt, mutta kappale on itseasiassa aika hyvä. Myös seuraava kappale Hey Operator on tarttuva, mutta muuten levy on keskinkertaista kasarihardrock-nössöilyä. Mitä voikaan odottaa kappaleilta kuten Hold Back The Night, Always Be Mine ja All Night Long. Mikähän vitun idea siinäkin muuten on, että kappaleet ovat takakannessa väärässä järjestyksessä ja levypussiin ei ole merkitty instrumentaaleja? Pitäisi olla joku laki, että kappaleiden pitää olla takakannessa numeroituina.

En lyttää levyä kokonaan. Noin puolet a-puolesta on loistavaa tavaraa ja tusinarokkibiisien ja slovareiden välissä on mielenkiintoisia ja kokeilevia välisoittoja. Kanadalainen Aldo Nova on lahjakas moniosaaja. Hän on taitava kitaristi, hyvä ja sopivan revittelevä laulaja, ja osaa käyttää syntikkaa monipuolisesti. Hän on myös tuottanut levyn itse ja hoitaa senkin homman hyvin. Soundit ovat erinomaiset ja siellä täällä on mielenkiintoisia juttuja. Levyn on miksannut Aldo Nova ja Tony Bongiovi, joka on myös Bon Jovin serkku ja mies joka melkein pilasi Talking Headsin debyytin.

Aldo Nova rokkasi MTV:llä leoparditrikoissa jo vuonna 1981, joten annan hänelle myös kyseenalaisen kunnianosoituksen paskarokin pioneerina. Tällä toisella levyllä on parissa biisissä hittipotentiaalia, mutta levy floppasi jostain syystä. Ehkä Aldo Nova ei ollut enää tarpeeksi seksikäs ja vaarallinen Mötley Crüen yms. rinnalla.

Tämä video on kyllä AWESOME. Badass-kasarimeininkiä ja rokkiposeerauksia. Parasta on ehkä se miten monkey on your back on tulkittu kirjaimellisesti. PYSYKÄÄ EROSSA HUUMEISTA!

http://www.youtube.com/watch?v=qs6iMer68co